Turva – Hymy

Kirjavisassa Kaplinski: ”Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä”

Kosmopoliittinen virolaiskirjailija Jaan Kaplinski on ollut vuosikymmenten varrella tuttu näky suomalaisissa kirjallisuustapahtumissa.

Nippa nappa päästiin vastausmäärässä taas kipu- eli kymppirajan yli vaisumman viikon jälkeen. Tämä visateos näyttää herättäneen sivistyneillä pohdinnoillaan syvää ihastusta.

Unto Vesa ehti taas Tampereella painaa ensimmäisenä lähetä-nappia, vaikka kertoo vasta yrittävänsä”toipua valkoisten amerikkalaisten miesten aiheuttamasta takaiskusta”.

”Se parivaljakon Kirjavisassa jo mukana ollut on Johannes Salminen, joten tämänkertainen on Jaan Kaplinski ja heidän keskusteluteoksensa on ’Vieläkö Tartossa laulaa satakieli?'”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen kertoo Kaplinskista vähän lähemmin.

”Niin, satakieli laulaa Tartossa, vastasi Jaan Kaplinski Johannes Salmisen kysymykseen vuonna 1990. Sivistyneet herrat käyvät kirjeitse sivistynyttä keskustelua, mitä nyt Kaplinski runttaa Antti Eskolan, joka oli ottanut (väärin) kantaa Viron tilanteeseen. Siellä ilmeisesti seurattiin tarkkaan suomalaisten mielipiteitä, ja harmiteltiin meikäläisten varovaisuutta. Politiikkaa ei tuona Neuvostoliiton hajoamisen ajankohtana voinut välttää, vaikka Kaplinskin ominta aluetta ovatkin kiinalainen runous ja filosofia sekä buddhalaisuus.

Jaan Kaplinski on syntynyt Tartossa 1941, mutta perhe muutti joksikin aikaa Puolaan, josta hänen filologian professori-isänsä oli kotoisin. Epäonnekseen he muuttivat takaisin Viroon, jolloin isä vangittiin ja kuoli keskitysleirillä. Kaplinski opiskeli kielitiedettä Tarton yliopistossa ja hän on virontanut kirjallisuutta useista kielistä. Hän on työskennellyt muun muassa sosiologina ja toimittajana ja ollut myös Riigikogun jäsen. Hänen runojaan on käännetty kymmenelle kielelle.”

Maijaliisa Mattila Tampereelta on murheissaan tälläisten viisaiden äänien alitarjonnasta tässä ajassa.

”On se sitten kamalaa – eli erinomaista – että visaäijä viekoittelee ihan oikean viisauden pariin tässä hullussa nykymaailmassa! Sitaatissa mainittu ’läntinen humanistinen koulutus’ saa nykyään enemmän ja enemmän takkiinsa, mutta sen juuret juontuvat antiikista asti eikä rautaesirippukaan kaikkia juuria katkaissut. Tämän paljastaa Jaan Kaplinskin ääni. – – –

Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä. Johannes Salminen surkuili sitä, ettei Suomessa ole osattu oikein hyödyntää lähellä olevaa rikasta venäläistä kulttuuria. Salmisen artikkeleita on ilmestynyt kokoelmissa ’Den blå stenen. Anteckningar om öst och väst’ (1994) ja ’Gränsland’ (1984).”

Veli-Pekka Salminen Helsingistä päästää vähän soraääntäkin.

”Kirjoittajien humanismi on laaja-alaista. He yrittävät omista näköalapaikoistaan katsoen asettaa tapahtumarikkaan kirjoitusajankohdan ilmiöitä isompaan kuvaan, myös historiallisesti. Syntyy runsaasti teräviä havaintoja ja oleellisia yhteyksiä saadaan esiin.

Keskeiseksi teemaksi nousee Venäjä – kiintoisaa luettavaa tänäkin päivänä! Toki jotkut ajatukset ovat vähemmän vakuuttavia. Kuten se Kaplinskin arvelu, että Venäjän bolsevikkivallankaappaus 1917 olisi mahdollistanut myöhemmät hyvinvointivaltiot.”

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne nostaa esiin samojen miesten toisen kirjan.

”Kirjoittajien laaja lukeneisuus, etenkin Vanhan testamentin ja antiikin historian syvä tuntemus, suorastaan häikäisee. Muistan toki lukeneeni Johannes Salmisen viisaita esseitä takavuosien sanomalehdistä, mutta Tarton kielitieteilijä on jäänyt vieraammaksi, vaikka hän kävi useita kertoja Suomessa puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja hänen haastattelujaan näkyi joskus lehdissä. Jaan Kaplinski osaa suomea monen muun vieraan kielen lisäksi.

Salminen ja Kaplinski jatkoivat maailmanmenon tarkastelua kirjassa ’Valkoiset yöt ja mustat’. Se sisältää kirjeenvaihtoa vuodelta 2001. Elämä Virossa on muuttunut kiihkeäksi kapitalismiksi. Manhattanilla räjähtää, Lähi-itä käryää, kaivattu rauha repeilee aina jossakin.”

Mauri Panhelainenkin on Kaplinskia livenä kuunnellut.

”Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri murtui, mutta toinen muuri särkyi Baltiassa. Jaan Kaplinski kirjoittaa, että virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset murtautuivat parissa vuodessa läpi unohduksen muurin, joka oli lännessä vallinnut vuodesta 1940 aina vuoden 1988 henkiinheräämiseen saakka. Virolaiset halusivat jälleen sitoutua  länteen, vaikka heitä masensi länsimaiden hallitusten laimeat reaktiot siihen, miten Moskova uhkaili Baltian maita niiden vapautumispyrkimyksistä. Toisaalta Kaplinskia huolestutti noina aikoina myös jyrkkä kansallismielisyys ja nouseva konservatismi virolaisessa kulttuurielämässä.

Kaplinskin ystävällinen hahmo on tullut tutuksi lukevalle yleisölle Helsingin kirjamessuilla, joillaa hän on useana vuonna osallistunut erinomaisesti suomen kieltä osaavana kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Luulen, että Kaplinski kohtasi visakirjan keskustelukumppaninsa Johannes Salmisen myös yleisön edessä kirjamessuilla, vaikka sellainen tapahtumaa ei ole jäänyt muistiin.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistelee merkittäviä hetkiä.

”Hieno kirja, jonka silloin tuoreeltaan luin: molemmat olivat jo entuudestaan tuolloin kirjatuttuja.  Myöhemmin minulla – kuten varmaan monella muullakin (kirjavisalaisellakin) – oli ilo tavata Kaplinski useampiakin kertoja: olin kuuntelemassa hänen luentojaan ja pari kertaa tapasin hänet eräiden seminaarihommien yhteydessä. Hänen kanssaan jutellessaan oikeasti tunsi, että tässä on merkittävä henki!”

* * *

Sitten vielä highlightseja espoolaisen Eero Reijosen perusteellisesta vastauksesta

”Kerran vuodessa täytyy kisaduunarin visaisäntää lipaista. Tässä tämä; hieno, upea valinta marraspähkinäksi. Ajankohtainenkin. Pysyvästi. – – –

Jaan Kaplinski ja Johannes Salminen, melkein näköyhteyden päässä toisistaan, raportoivat kirjeissään historian suuresta murroksesta. Markkinatalous on saamassa tyrmäysvoittoa sosialismista. Verettömiä vallankumouksia tehdään, mutta niitä myös tukahdutetaan verisesti. Tämän toteavat myös viisaat esseistimme. Mutta he näkevät tapahtumat paljon laajemmassa perspektiivissä. He viitsivät ja osaavat ajatella  laajasti tapahtumien sidoksista historiaan ja myös  niiden vaikutuksesta tulevaisuuteemme.

Tiukkaa kritiikkiä bolsevikeille, tietenkin. Kaplinski itse on sen kokenut ja asiantuntija jos kuka. Nykyisin yhä kovemmin tiukkapipoista uusliberalismia kritisoiva esseisti, kaikkinaisen suvaitsemattomuuden ja sotaisan dualismin vieroksuja, totesi jo ennen Viron itsenäisyysjulistusta, ettei puhdasoppinen markkinatalous ole muuta puhdasoppista aatetta parempi. – – –

Jaan Kaplinski, runoilijakin maailmanluokkaa, omalla Eino Leino -pystilläkin palkittu ja Pispalan maisemistakin kirjoittanut taiteilija, on tämän visakallon intellektuellien ykkösketjuun sijoittama ajattelija: ’Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä. Eurooppa tuntee itsensä piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä, tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään.’ (Kaplinski: ’Titanic’, 1995).”

Kaplinskin tunnistivat myös Pertti Vuorela, Espoo ja  Juhani Niemi, Hanko. Helsinkiläinen Petri Kettunen tarjoaa ihan fiksuksi vastaukseksi Paul Austerin ja nobelisti J. M Coetzeen välisestä kirjeenvaihdosta koottua kirjaa ”Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä”.  Annettakoon tuo lukuvinkiksi viisaista kirjeenvaihdosta kiinnostuneille. Palkinto tällä kertaa Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon  48 sitaatti

Nyt seuraa se syyskauden puolipakollinen jännitysmomentti – tehtäväksi on siis aseteltu dekkari. Eikä kuka tahansa kioskikirjailija, vaan yksi niin sanotun nordic noir -ilmiön keskeisistä tekijöistä. Hänen elämänsä muuttui parikymmentä vuotta sitten, kun hän sapattivapaallaan kirjoitti ensimmäisen rikosromaaninsa. Sen jälkeen hän jätti bisnesmaailman hommansa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi – ei varmaan ole tarvinnut katua.
Kuka, mikä, mitä kaikkea muuta? Vastaukset osoitteeseen viimeistään 7.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”’Olin vain kävelyllä’, vanhus sanoi toivoen, etteivät poliisit huomaisi värinää hänen äänessään.
’Vai niin’ sanoi Tom-niminen poliisi. ’Puun takana pitkä takki päällä. Tiedätkö, miksi me kutsumme sellaisia?’
’Lopeta jo, Tom!’ Nyt puhui nainen ’Pahoittelen vielä kerran’ , hän sanoi vanhuksen puoleen kääntyen. ’Täällä puistossa oli muutama tunti sitten tappelu. Nuori poika pahoinpideltiin. Oletteko te nähnyt tai kuullut jotain?’
’Tulin vasta äsken’, vanhus sanoi ja keskittyi katsomaan naista välttyäkseen kohtaamasta miehen tutkivaa katsetta. ’En ole nähnyt mitään. Paitsi Otavan ja Ison karhun.'”

Keskustelua aiheesta

1918 synkkiä aikoja kuvannut kirjailija Kjell Westö vetoaa: ”Älkäämme koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä”

Kuva: Marja Luumi

Helsingin historiaan vuonna 1918 pureudutaan erityisesti talojen kautta valokuvanäyttelyssä ”Talot vieraiden käsissä”, joka avattiin torstaina Helsinki Congress Paasitornissa. Pääosassa ovat erityisesti Helsingin työväentalo ja Katajanokan upseerikasino, jotka kokivat kovia synkkänä ajanjaksona.

Kirjailija Kjell Westö kertoi näyttelyn avajaisissa olevansa hyvin vaikuttunut, että päällisin puolin hyvinkin eri taustoista ponnistavat tahot järjestävät kansalaissodan tapahtumista yhteisen näyttelyn.

Westö on itse kirjoittanut erityisesti romaaneissaan Missä kuljimme kerran ja Kangastus 38 valokuvanäyttelyn kuvaamista ajoista. Hän kiinnostui vuosien 1917–1918 tapahtumista osittain siksi, että hänelle ei koululaisena tai nuorena opiskelijana kerrottu läheskään koko totuutta näistä vuosista. Kouluja hän ei halua moittia.

– En usko, että olisin 1960–70 tai edes 1980-luvulla edes saanut kiihkotonta ja täysin avointa selontekoa näistä ajoista muualtakaan, Westö huomautti.

Hän uskoo, että surullisen ajanjakson muistaminen ja katsominen kirkkain silmin on ollut vaikeaa kaikille katsantokannoista riippumatta.

– Sisällissodan tapahtumien tunnustaminen, se että puolin ja toisin toimimme niin kuin toimimme, oli pitkään lähes ylivoimaista.

Työväentalon juhlasalin takaosa näytti tältä pommituksen jälkeen huhtikuussa 1918. (Helsingin kaupunginmuseo / Ivan Timiriasew)

Westön huomio kiinnittyi erääseen asiaan, kun hän kiinnostui yhä kiihkeämmin kansalaissotaan ja sitä edeltävään aikaan. Se oli tapa, jolla koko 1910-luvun ajan mustamaalattiin vastapuolta.

– Kun ihmiset kaivautuvat henkisiin juoksuhautoihinsa, vastapuolta ei enää kuunnella. Näin kävi silloinkin. Vastapuolta ei enää nähty täytenä ihmisenä hyvine ja huonoine puolineen. Kummallakin puolella viljeltiin pahoja taruja vastapuolesta, kylvettiin kauhua ja halveksuntaa, luotiin irvikuvia, joita alettiin uskoa todeksi.

Kirjailija muistutti, että juuri tämä tie johtaa väkivaltaan ja sotiin.

Ruotsiksi kirjoittava Westö käy hyvin usein puhumassa kirjoistaan Ruotsissa. Ruotsalaiset kysyvät häneltä usein, miksi suomalaiset ovat niin pragmaattisia, käytännöllisiä.

– Miksi suosimme kriisin aikoina niin laajoja hallituspohjia ja miksi keskustelemme useimmiten niin rauhallisesti, ruotsalaiset ihmettelevät hänen mukaansa.

Westöllä on vastaus:

– Meillä on kenties kollektiivisessa muistissa, kuinka käy, kun solvaat ja aliarvioit poliittista vastustajaasi tarpeeksi.

Hänen mielestään tämä pragmatismi ja suomalaisten kyky eheytyä – joskin vaikean kautta – pitäisi muistaa myös näinä täysin erilaisina aikoina, ”joina moni varoittaa kuplissa elämisen, eriarvoisuuden ja yhteiskunnan pirstaloitumisen vaaroista”.

– Älkäämme siis koskaan enää toistako menneisyyden erehdyksiä. Kuunnelkaamme toinen toisiamme.

Haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

Westö painottaa, ettei ole koskaan synkkiä aikoja kuvanneissa romaaneissaan halunnut hakea syyllisiä. Hän on vain halunnut kuvata ihmisen kärsimystä sota-aikoina.

– Sitä miten julma ja turha jokainen sota on, ja miten aivan erityisen turha on sellainen sota, jossa naapuri kääntyy naapuria vastaan, joskus jopa veli veljeä vastaan.

Hänen romaaneissaan keskiössä ovat aina ihmiset erheineen ja hyveineen, pahoine ja hyvine tekoineen.

– Me sorramme, kapinoimme, sodimme, solmimme rauhat ja nuolemme haavojamme. Mutta kaikkein tärkeintä on se, että miten tämä näyttely on tehty – eli yhdessä.

Westö paljasti Demokraatille, että haaveena olisi kirjoittaa romaani välirauhan ajoista.

– Jos sinne mennään, sitten väkisinkin palaan takaisin myös kansalaissotaan, koska aikaväli on niin lyhyt. Mutta katsotaan, onnistunko.

Taudit jylläsivät ensimmäisen maailmansodan aikana. Kuvassa potilaita ja henkilökuntaa Suomen kaupunkien liiton ylläpitämässä sotilassairaalassa Linnankadulla. (Helsingin kaupunginmuseo / Eric Sundström)

20 historiallisen valokuvan näyttely on esillä Paasitornissa kesäkuuhun asti ja siirtyy elokuussa Katajanokan kasinolle, jota remontoidaan parhaillaan entistä ehommaksi.

Paasitornin (Helsingin työväentalon) suunnitteli arkkitehti Karl Lindahl ja sen on valmistumisesta vuonna 1908 saakka omistanut Helsingin työväenyhdistys. Katajanokan upseerikasino taas rakennettiin venäläisen upseeriston käyttöön arviolta vuonna 1913. Kasinon omistavat Katajanokan upseerikerhon kautta suomalaiset upseerijärjestöt.

 

Paasitorni joutui vieraisiin käsiin, kun punakaarti majoittui työväentalolle yhdistyksen vastusteluista huolimatta. 26. tammikuuta 1918 nostettiin punainen lyhty talon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi. Helsingin taistelussa huhtikuussa työväentalon torni syttyi tuleen ja juhlasalin katto romahti saksalaisten tykkitulesta. Punainen Helsinki antautui 13. huhtikuuta ja työväentalo siirtyi saksalaisten haltuun.

Katajanokan upseerikasino joutui vieraisiin käsiin jo maaliskuussa 2017, kun kumoukselliset venäläiset matruusit valtasivat rakennuksen ja nostivat mustan anarkistilipun kasinon salkoon. Upseerikasino oli tammikuussa 1918 myös joitakin kuukausia punakaartin hallussa. Se siirtyi punaisen Helsingin antauduttua työväentalon tavoin saksalaisten haltuun.

Saksan joukot poistuivat Helsingissä ensimmäisen maailmansodan päätyttyä ja joulukuussa 1918 kumpikin talo palautettiin isännilleen.

163 000 ostajaa tekivät menestyskirjailijan uutuudesta vuoden 2017 myydyimmän kirjan

Kuva: Lehtikuva/Heikki Saukkomaa

Mauri Kunnaksen lastenkirja Koiramäen Suomen historia oli viime vuoden myydyin teos. Se löysi yli 163 000 ostajaa.

Kirjamyynti kääntyi kasvuun alkuvuodesta 2017 ja myynti jatkui läpi vuoden vilkkaana, käy ilmi Kirjakauppaliiton tilastoista. Kokonaisuutena kirjojen myynti suurimmissa kirjakaupoissa kasvoi yli viisi prosenttia.

Kymmenen vuoden tauon jälkeen myyntilistojen kärkipäähän kipusi runokirja, Jenni Haukion toimittama Katso pohjoista taivasta.

Viime vuoden Finlandia-voittaja, Juha Hurmeen teos Niemi, oli kotimaisen kaunokirjallisuuden myydyin.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisan viimeinen erikoistehtävä: Tarinankertoja vailla vertaa

Kuva: Irmeli Jung
Veijo Meri Otavan "hovikuvaaja" Irmeli Jungin ikuistamana vuonna 1997.

Viime vuoden viimeinen tehtävä oli asteriskilla merkitty eli viimeinen myös  juhlavuoden kirjailijatuplauksista. Sen piti siis olla helppo, mutta kuinkas sitten kävikään…

Vuoden saa avata Mauri Panhelainen, joka menee suoraan asiaan:

”1900-luvun jälkipuoliskon klassikkokirjailijan Veijo Meren pieni satiirinen proosateos vuodelta 1966, ’Everstin autonkuljettaja’, on viikon etsintäkuulutettu. Se on itse asiassa pienimuotoinen vaellusromaani, sillä pääesikunnan autosotamies Peltola törmää matkallaan everstiä Vääksystä hakiessaan yhteen jos toiseenkin tapaukseen ja henkilöön; monesti nämä kohtaamiset saavat absurdeja tai jopa surrealistisia sävyjä.

Meri oli suggestiivinen kertoja, joka suggeroi itsensäkin, kun tarina alkoi luistaa, kasvaa ja haaroittua. Tästä on omassa muistipankissani elävänä säilynyt esimerkki opiskeluajoilta.

Vuonna 1969 kirjallisuusaiheinen Studia generalia -luentosarja Miten kirjani ovat syntyneet täytti joka kerta Porthania I:sen 400 hengen salin, ja satoja taisi jäädä ulkopuolellekin. 1960-luku oli tunnetusti kulttuurin vuosikymmen, joten kuulin ja näin luentosarjan ansiosta yhden ja ainoaksi jääneen kerran Veijo Meren elävänä Porthanian suuressa luentosalissa.

Silloin ei vielä ollut kirjamessuja.

Meren seitsemäs romaani Everstin autonkuljettaja oli ensimmäisen luentosarjan aikaan jo kirjoitettu ja ilmestynyt, vallaton ja absurdi tarinointi tuntui vain parantuvan yleisön edessä. Meri hehkui punakkana, puhui ja puhui, sai koko ajan päästään ja muististaan uusia assosiaatioita, jatkoi omista jutuistaan kiihtyneenä, sotki takkinsa selkämyksen liitutauluun ja kertoi yhä hurjempia tarinoita kirjojensa takaa. Esitys oli unohtumaton, aplodit olivat tunnin performanssin jälkeen mahtavat. Meri eli proosakirjailijana kirjailijauransa huippua.”

Sirpa Taskisella on oma muistonsa kirjailijasta.

”Olen tavannut Veijo Meren (1928–2015) yhden kerran, Hän ei vaikuttanut kovin ihastuneelta, kun kerroin olevani suomentamassa erästä tietoteosta. Sittemmin luin lehdestä, että hän harmitteli kaikenlaisia amatöörikääntäjiä, jotka vievät leivän kirjailijoiden suusta…

Sattumoisin lueskelin juuri Petri Tammisen mainiota kirjaa ’Muita hyviä ominaisuuksia’, jossa hän muun ohella kertoo käynnistään Veijo Meren luona ja ihailustaan häntä kohtaan: ’Meri kirjoittaa ihmisistä jotka tekevät koko ajan, menevät ja tulevat, kouraantuntuvista asioista ja esineistä jotka nekin tekevät ja tahtovat kaiken aikaa. Meri näyttää eikä selitä, ei hän esitelmöi, että yksilön vaikutusmahdollisuudet ovat vähäiset ja että kohtalo kulkijaa täällä heittelee – hän panee miehen ottamaan kahvilan astiasta sokeripalaa: ’Se ei tullut lusikkaan, jota yritti, eikä sen viereinen, joka olisi voinut tulla, vaan ihan joku muu.’ Laittamattomasti kirjoitettu.”

Eero Reijonen on hoksannut visamaakarin harkitun vedätyssyrityksen tuossa teatterivihjeessä.

”Snadisti harhaan visakeisari yritti Hesan kaupunginteatterin esittämillä Tilkan sotilassairaalan mosureiden yötarinoilla vedättää, mikä on visakallolle ihan oikein, sillä enhän minä ehtinyt niitä Bona Kotkaniemen ohjaamia Yhden yön tarininoita aikanaan kuulemaan. Ihan varmasti se olisi ollut virkamiehen pollalle sopivampaa tarinaa kuin juristijärjelle hyvin rajallinen taajuusjuridiikka, josta edes Veijo Meri ei olisi kyennyt repimään tarinaa. Tai tietenkin hän olisi.

Esimerkkejä on piisaksi asti. ’Yhden yön tarinoihinkin’, sinällään jo muheviin, saatiin vielä mausteita lisäämällä ripaus toisesta kattauksesta, Everstin auton\hkuljettajasta. – – –

Veijo Meri kertoo everstin autokuskin tarinan syntyprosessista omanlaiseensa tyyliin. Kirjailija oli saanut valmiiksi novellin, jonka kehystarinana oli erään autosotamiehen iltainen naistenhakumatka; kysesssä oli sen aikaisen intin tyypillinen toimeksianto, sillä kolme kapiaista oli vailla seuraa, eli tilanne oli pakottava. Meri kehitteli mosu\hrin hankkeen suotuisaan suuntaan höystettynä merimäisellä loppuvedolla… No, pakina oli ihan ok, mutta lisää tarinoita se edellytti kirjaksi kasvaakseen. Eikä siinä mitään, Mereltä eivät tarinat hetikohta uupuneet. Kirjailija oli kuullut tositarinan eversti Keinosen, tulevan puolustusvoimain komentajan Lappeenrannan-matkasta salkun unohduksineen kaikkineen…. ja sen hän myös työsti tarinaksi. – – –

No, siinä pienessä julkaisupaineessa Veijo Meri kiikutti hiirenkorvaisen paperipinon Sysmän huvilan vilpolassa loikovalle kustantaja Heikki Reenpäälle. Tämä luki raakaversion…ja ilmoitti siinä paikassa: ’Tämän minä kustannan.’”

* * *

Juhani Niemellä vastaus oli käden ulottuvilla.

”Eipä nyt tarvinnut lähteä merta edemmäs kalaan. Kyseessä on yksi suomalaisen nykyproosan merkittävimmistä mullistajista ja kansainvälisestikin tunnetusta kirjailijasta, jonka syntymästä tulee ensi vuonna kuluneeksi 90 vuotta. Siinä se nököttää keskihyllyssä, kymmenes kirja oikealta, Veijo Meren teos Everstin autonkuljettaja. – – –

Meren romaanien maailmoja hallitsevat epäonnistumiset ja pettymykset, vaikkakin ne muotoutuvat hauskoiksi ja omalaatuisiksi, saavat merimäisen ilmeen, kuten novelleissaankin, tapahtumat ovat merkillisiä ja epätodennäköisiä ja kuitenkin luontevia ja uskottavia.”

Käyhän se näinkin: Pertti Vuorela haki Meri-arvoituksen ratkaisemiseen – toden totta, vedestä.

”Kirjavisa ei ensimmäisellä pähkäilyllä ratkennut ja lähdin uimahalliin hakemaan aivoitusta. Ja toden totta. Uima-altaassa aivojen sopukoista nousi ensin heikkona signaalina ja sitten vahvistuen Everstin autonkuljettaja ja Veijo Meri.

Olin ilmeisesti lukenut Everstin autonkuljettajan opiskeluaikoina 1960-luvulla, vaikka en sitä heti muistanut. Pikaluin Everstin autonkuljettajan nyt uudestaan, eikä se vaikuttanut yhtään vanhahtavalta.”

Unto Vesa sanoo ilmoittautuvansa suosiolla kuuluisaan lumiukkosarjaan veikatessaan Kari Hotakaista. Väärä veikkaus tulee hyvään paikkaan, sillä se tarjoaa visaukolle tilaisuuden kerrata, ketkä olivat visan taakse jääneen juhlavuoden kymmenen erikoistehtävän kirjailijat. Hotakainenhan kavalkadin juuri viime tammikuussa aloitti ja perässä tulivat Lauri Viita, Juhani Peltonen, Anja Kauranen, Arto Melleri, Hannu Salama, Antti Tuuri, Toivo Pekkanen, Edith Södergran ja viimeisenä Meri.

Palkinto Eero Reijoselle.

Viikon 2 sitaatti

Tämän tehtävän purku on kuun lopun teatterille pyhitetyn erikoisnumeron tähden vasta kolmen viikon kuluttua, joten pidennetty vastausaika tietää vähemmän vihjeitä. Mutta historiallisessa ajassa ollaan siis kiinni. Kirjailijasta ilmestyy tänä keväänä kaivattu elämäkerta, johon tämän lehden sivuilla tullaan varmasti palaamaan.
Kuka laaja-alaisesti suuntautunut vaikuttajapersoona, mikä teos? Vastaukset viimeistään 24.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Ota köynnös kukkasista sellin,
sydänverin kostutettujen.
Poimitut ne käsin ovat hellin.
Sarka oli pitkä, sumuinen.

– Kiirastulen, pistinkujanjuoksut
kestit. Ota kiehkurani tää!
Soisin sulle suven sulotuoksut,
matkaa voittoisata, välkeää!”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisa palaa ladulle

Kuva: Jukka-Pekka Flander

Taakse jätetty Kirjavisan syyskausi oli 25-vuotissynttäreiden takia erityislaatuinen ja juhlava. Käänteissään se oli myös vauhdikas, sillä vastausmäärillä mitaten sesonki oli vähintäänkin vuoristoratamainen. Juhlakauden erikoistehtävät – kohteina muun muassa Melleri, Pekkanen, Salama, Tuuri, Södergran – tuottivat komeita vastaussatoja, ne muut taas osoittautuivat enimmäkseen niin koviksi paloiksi, että sähkökirjelaatikko kumisi tyhjyyttään.

Viikon 1 sitaatti

Talvikauden 2018 avauksessa saattaa koiraspuolisilla vastaajilla olla etulyöntiasema, sillä nyt liikutaan vahvasti niin sanottujen poikakirjojen maailmassa. Kirjailija oli aikoinaan erityisesti omalla kielialueellaan huippusuosittu, mutta suosijoissa oli sillä tavalla vääränlaisia henkilöitä, että myöhempinä aikoina hänen romaaneistaan tuli vähän vieroksuttuja. Yli 200 miljoonaa myytyä opusta yli 30 kielellä kertoo kuitenkin, että globaalista kirjallisuusilmiöstä oli kyse (paljon ennen kuin tuota globaali-sanaa oli edes valjastettu markkinakielen tehokäyttöön).

Triviavihjeenä todettakoon, että visakirjailijan romaaneista filmattujen lukuisien elokuvien pääosissa on nähty niinkin erilaisia tähtiä kuin Klaus Kinski ja Terence Hill.

Kuka on kyseessä, mikä teos? Vastaukset viimeistään 10.1. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Bill, setä ja englantilainen olivat kiiruhtaneet metsän läpi ja sitten ratsujensa luo niin nopeasti kuin pimeässä kävi päinsä. Molempien metsästäjien tarkasta vainusta johtui, etteivät he juosseet harhaan. Lordi olisi tuskin osannut perille, koska harjanteet ja niiden väliset laaksot olivat yöllä vielä paljon enemmän kuin päivällä toistensa kaltaisia. He vapauttivat hevoset lieasta, nousivat ratsaille ja pitelivät toisia hevosia kiinni suitsista.

Juuri kun oli päästy näin pitkälle, he kuulivat odottamiensa viiden intiaanin tulevan. ’Nuo kulkurit ovat sokeita ja kuuroja’ sanoi ’suuri aurinko’; ’moni heistä vaeltaa ikuisille metsästysmaille palvelemaan osagein henkiä..’”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Saunanovellien valikoimassa on vetoa

Eipä voisi satavuotiasta Suomea lämpimämmin muistella. Saunaa ei tässä maassa ohita tunnettavuudessaan ja koskettavuudessaan monikaan muu aihe. Ei edes käsite sisu.

”Suomalaisia saunanovelleja” on tervetullut kokoomateos. Kirjailijat tuntuvat panneen parastaan niitä kirjoittaessaan.

Runoilija-prosaisti Johanna Venholla on taianomainen tartuntaote.

”Saunanpuhdas”-tarinassa kuoleman ääreltä ei noin vain jatketa työaskareita. Kotihoitajalta ottaa aikansa, että selviytyy seuraavaan osoitteeseen. Mutta miten on elämä itse ja tunteet? Sauna puhdistaa, polttaa, avaa ja kannattelee. Mutta kun on vielä se kaipuu, ne sydämen asiasanat, se toinen ̶ ja vielä oma itse.

Mikko Rimmisen ”Ruumiinpesijöiden saunahetki” suorastaan röyhtäilee novelliainesta. Kirjailija käy läpi juttunsa juurakon ja saa itiöistä nousemaan tempoilevan ja tuiman kohtauksen. Tarinassa saunastaa sekalainen seurakunta, trio, jonka korttien kolorit on jo haalistuneet. Lukija tuntee huljuvansa lähes ylenantavasti kaiken mukana.

KIRJAT

Suomalaisia saunanovelleja Juhani Ahosta Mikko Rimmiseen

Aviador 2017, 236 s.

Sari Vuoriston novellissa ”Saako heittää” kertomus nousee saunan höyryistä ja monenkirjavista löylyttelijänaisista. Sauna palauttaa todellisuuden ja muistojen hetkiä, toisille tuo uuden kokemuksia. Yksi on uponnut syvälle sisäänpäin.

Yhteissaunan ajatusristeily rantautuu päänsisäisiin satamiin, pienet elämäkerrat ja muistot aukeavat omissa kuvapankeissa. On isän ikävää, on vierautta, kipuja ja ulkopuolisuutta. Vakava, tosi ja kannatteleva terapiaistunto.

Klassikkoja

Pentti Haanpään ”Savotan suuressa kylpyurheilijassa” kisalle ei näy loppua. Kemppaiselle ei kukaan pärjää saunassa, lavolta et häntä alas saa.

Vanheneva mestari sietää löylyjä muita paremmin. Uusi Kymppikin yrittää näyttää, mutta…

Kun iso Pomo kuulee miehestä, hän lyö vetoa voitosta. Miten käy miehen joka ei osaa hävitä? Ja sanottavaa saattaa tulla, kun Haanpää käyttää sisusta sanaa turmelus.

Juhani Aho antaa ”Sasu Punasessa” tilaa kaikenlaisille ihmisille. Esittele heidät omilla alueillaan, näet mihin heistä on. Sasu Punasesta ei näet ensituntumalta näyttäisi olevan mihinkään. Laiska, unelias, lihava, harvapuheinen, innnostumaton.

Mutta yhtenä päivänä Sasu pyytää kertojaa saunaan. Ja mitä Sasu saunasta hakee: kaiken nautinnon, kaikki palvelut ja lämmön kuumuuteen saakka, kiirehtimättä. Kun miehet jälleen tapaavat, Sasulla on kysyttävää: Lähdit pois kesken?

Maria Jotunin novellissa ”Pastori Nymanin lääkekylpy” on lähes naturalistinen ote. Nyman, kansanparantaja, laittaa saunan pataan melkoisen pirunhauteen ja pyytää isännän kylpemään. Isäntä astuu pataan ja toteaa: ”Polttaapa se.” Kun vartti on kulunut, pappi kehottaa isäntää pukeutumaan. ”Kyllä se luonnon ottikin, on se mies tuo pappi.” Ei kestänyt kauaa kun ukko jo nukkui.

Hannu Salama revittelee novellissa ”Näkymä kuivaushuoneen ikkunasta” varusmiespalvelun sairaimmilla simputuksilla. On vähän turhankin innoissaan, vitsit kun on vähissä, hauskanpito pimeätä. Sauna on tarinan keskiöön työntyvä kliimaksi. Sekopäisyys yltää siellä typerimpiin sfääreihin.

Loppu ei ole ratkiriemukas. Surrealismi kääntyy haudassa ja suo makaaberille tilaa. Näytä loput, se tuntuu sanovan.

Nykytaitajia

”Hannu Luntialan” ”Hai saappaat” on symppis tarina, joskin myös tekijän uran taitekohtaa kipuileva työnäyte. On tunne, että kirjailijuus ohittaa tarinan.

Novellia vie makkaratehtaan mies, jolle sauna on ”pyhä paikka”. On Siwaa, Saara, runous, ydinvoimala ja vuode kahdelle. Huumorikin puhkeilee kuin runon lauserakenne.

Asemansa lunastaneita edustaa myös ”Outi Alm”, jonka ”Portaat” kuvaa aikuistuvien pariutumisintoa ja -kriisiä ja vapautumista. Ronskiotteisen Alexandra Salmelan ”Palaa, kaunokaiseni” -novellissa hevi-idealistin kokovartalokuva kirkastuu, kun sauna palaa. Maarit Verronen kertoo ”Talonmiehessä” sosiaalisen asenteen ja kielenkannat irrottavasta saunasta.

Uusia kirjoittajia edustaa Lea Kalenius, jonka ”Huuruhuntu” kuvaa koskettavasti kertojan ja elämän iltaa lähestyvän mummin välistä suhdetta. Pauliina Lindholmin ”Avantosaunassa” hevi-henkinen sauna-avantokeikka päättyy naseviin loppulauseisiin, Kustaa Vitikaisen ”Keisarin käsky” paneutuu kirvesmiehen työrupeamaan keisarin palkollisena ja todellisuuden merkityksellistäjänä.

Rikasta valikoimaa täydentävät ansiokkaasti Tapani Baggen, Johanna Holmströmin, Atik Ismailin, Jukka Pakkasen, Outi-Illuusia Parviaisen ja Tanya Tynjälän novellit.

Matti Saurama

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta