Kirjavisassa Kaplinski: ”Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä”

Kosmopoliittinen virolaiskirjailija Jaan Kaplinski on ollut vuosikymmenten varrella tuttu näky suomalaisissa kirjallisuustapahtumissa.

Nippa nappa päästiin vastausmäärässä taas kipu- eli kymppirajan yli vaisumman viikon jälkeen. Tämä visateos näyttää herättäneen sivistyneillä pohdinnoillaan syvää ihastusta.

Unto Vesa ehti taas Tampereella painaa ensimmäisenä lähetä-nappia, vaikka kertoo vasta yrittävänsä”toipua valkoisten amerikkalaisten miesten aiheuttamasta takaiskusta”.

”Se parivaljakon Kirjavisassa jo mukana ollut on Johannes Salminen, joten tämänkertainen on Jaan Kaplinski ja heidän keskusteluteoksensa on ’Vieläkö Tartossa laulaa satakieli?'”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen kertoo Kaplinskista vähän lähemmin.

”Niin, satakieli laulaa Tartossa, vastasi Jaan Kaplinski Johannes Salmisen kysymykseen vuonna 1990. Sivistyneet herrat käyvät kirjeitse sivistynyttä keskustelua, mitä nyt Kaplinski runttaa Antti Eskolan, joka oli ottanut (väärin) kantaa Viron tilanteeseen. Siellä ilmeisesti seurattiin tarkkaan suomalaisten mielipiteitä, ja harmiteltiin meikäläisten varovaisuutta. Politiikkaa ei tuona Neuvostoliiton hajoamisen ajankohtana voinut välttää, vaikka Kaplinskin ominta aluetta ovatkin kiinalainen runous ja filosofia sekä buddhalaisuus.

Jaan Kaplinski on syntynyt Tartossa 1941, mutta perhe muutti joksikin aikaa Puolaan, josta hänen filologian professori-isänsä oli kotoisin. Epäonnekseen he muuttivat takaisin Viroon, jolloin isä vangittiin ja kuoli keskitysleirillä. Kaplinski opiskeli kielitiedettä Tarton yliopistossa ja hän on virontanut kirjallisuutta useista kielistä. Hän on työskennellyt muun muassa sosiologina ja toimittajana ja ollut myös Riigikogun jäsen. Hänen runojaan on käännetty kymmenelle kielelle.”

Maijaliisa Mattila Tampereelta on murheissaan tälläisten viisaiden äänien alitarjonnasta tässä ajassa.

”On se sitten kamalaa – eli erinomaista – että visaäijä viekoittelee ihan oikean viisauden pariin tässä hullussa nykymaailmassa! Sitaatissa mainittu ’läntinen humanistinen koulutus’ saa nykyään enemmän ja enemmän takkiinsa, mutta sen juuret juontuvat antiikista asti eikä rautaesirippukaan kaikkia juuria katkaissut. Tämän paljastaa Jaan Kaplinskin ääni. – – –

Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä. Johannes Salminen surkuili sitä, ettei Suomessa ole osattu oikein hyödyntää lähellä olevaa rikasta venäläistä kulttuuria. Salmisen artikkeleita on ilmestynyt kokoelmissa ’Den blå stenen. Anteckningar om öst och väst’ (1994) ja ’Gränsland’ (1984).”

Veli-Pekka Salminen Helsingistä päästää vähän soraääntäkin.

”Kirjoittajien humanismi on laaja-alaista. He yrittävät omista näköalapaikoistaan katsoen asettaa tapahtumarikkaan kirjoitusajankohdan ilmiöitä isompaan kuvaan, myös historiallisesti. Syntyy runsaasti teräviä havaintoja ja oleellisia yhteyksiä saadaan esiin.

Keskeiseksi teemaksi nousee Venäjä – kiintoisaa luettavaa tänäkin päivänä! Toki jotkut ajatukset ovat vähemmän vakuuttavia. Kuten se Kaplinskin arvelu, että Venäjän bolsevikkivallankaappaus 1917 olisi mahdollistanut myöhemmät hyvinvointivaltiot.”

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne nostaa esiin samojen miesten toisen kirjan.

”Kirjoittajien laaja lukeneisuus, etenkin Vanhan testamentin ja antiikin historian syvä tuntemus, suorastaan häikäisee. Muistan toki lukeneeni Johannes Salmisen viisaita esseitä takavuosien sanomalehdistä, mutta Tarton kielitieteilijä on jäänyt vieraammaksi, vaikka hän kävi useita kertoja Suomessa puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja hänen haastattelujaan näkyi joskus lehdissä. Jaan Kaplinski osaa suomea monen muun vieraan kielen lisäksi.

Salminen ja Kaplinski jatkoivat maailmanmenon tarkastelua kirjassa ’Valkoiset yöt ja mustat’. Se sisältää kirjeenvaihtoa vuodelta 2001. Elämä Virossa on muuttunut kiihkeäksi kapitalismiksi. Manhattanilla räjähtää, Lähi-itä käryää, kaivattu rauha repeilee aina jossakin.”

Mauri Panhelainenkin on Kaplinskia livenä kuunnellut.

”Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri murtui, mutta toinen muuri särkyi Baltiassa. Jaan Kaplinski kirjoittaa, että virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset murtautuivat parissa vuodessa läpi unohduksen muurin, joka oli lännessä vallinnut vuodesta 1940 aina vuoden 1988 henkiinheräämiseen saakka. Virolaiset halusivat jälleen sitoutua  länteen, vaikka heitä masensi länsimaiden hallitusten laimeat reaktiot siihen, miten Moskova uhkaili Baltian maita niiden vapautumispyrkimyksistä. Toisaalta Kaplinskia huolestutti noina aikoina myös jyrkkä kansallismielisyys ja nouseva konservatismi virolaisessa kulttuurielämässä.

Kaplinskin ystävällinen hahmo on tullut tutuksi lukevalle yleisölle Helsingin kirjamessuilla, joillaa hän on useana vuonna osallistunut erinomaisesti suomen kieltä osaavana kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Luulen, että Kaplinski kohtasi visakirjan keskustelukumppaninsa Johannes Salmisen myös yleisön edessä kirjamessuilla, vaikka sellainen tapahtumaa ei ole jäänyt muistiin.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistelee merkittäviä hetkiä.

”Hieno kirja, jonka silloin tuoreeltaan luin: molemmat olivat jo entuudestaan tuolloin kirjatuttuja.  Myöhemmin minulla – kuten varmaan monella muullakin (kirjavisalaisellakin) – oli ilo tavata Kaplinski useampiakin kertoja: olin kuuntelemassa hänen luentojaan ja pari kertaa tapasin hänet eräiden seminaarihommien yhteydessä. Hänen kanssaan jutellessaan oikeasti tunsi, että tässä on merkittävä henki!”

* * *

Sitten vielä highlightseja espoolaisen Eero Reijosen perusteellisesta vastauksesta

”Kerran vuodessa täytyy kisaduunarin visaisäntää lipaista. Tässä tämä; hieno, upea valinta marraspähkinäksi. Ajankohtainenkin. Pysyvästi. – – –

Jaan Kaplinski ja Johannes Salminen, melkein näköyhteyden päässä toisistaan, raportoivat kirjeissään historian suuresta murroksesta. Markkinatalous on saamassa tyrmäysvoittoa sosialismista. Verettömiä vallankumouksia tehdään, mutta niitä myös tukahdutetaan verisesti. Tämän toteavat myös viisaat esseistimme. Mutta he näkevät tapahtumat paljon laajemmassa perspektiivissä. He viitsivät ja osaavat ajatella  laajasti tapahtumien sidoksista historiaan ja myös  niiden vaikutuksesta tulevaisuuteemme.

Tiukkaa kritiikkiä bolsevikeille, tietenkin. Kaplinski itse on sen kokenut ja asiantuntija jos kuka. Nykyisin yhä kovemmin tiukkapipoista uusliberalismia kritisoiva esseisti, kaikkinaisen suvaitsemattomuuden ja sotaisan dualismin vieroksuja, totesi jo ennen Viron itsenäisyysjulistusta, ettei puhdasoppinen markkinatalous ole muuta puhdasoppista aatetta parempi. – – –

Jaan Kaplinski, runoilijakin maailmanluokkaa, omalla Eino Leino -pystilläkin palkittu ja Pispalan maisemistakin kirjoittanut taiteilija, on tämän visakallon intellektuellien ykkösketjuun sijoittama ajattelija: ’Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä. Eurooppa tuntee itsensä piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä, tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään.’ (Kaplinski: ’Titanic’, 1995).”

Kaplinskin tunnistivat myös Pertti Vuorela, Espoo ja  Juhani Niemi, Hanko. Helsinkiläinen Petri Kettunen tarjoaa ihan fiksuksi vastaukseksi Paul Austerin ja nobelisti J. M Coetzeen välisestä kirjeenvaihdosta koottua kirjaa ”Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä”.  Annettakoon tuo lukuvinkiksi viisaista kirjeenvaihdosta kiinnostuneille. Palkinto tällä kertaa Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon  48 sitaatti

Nyt seuraa se syyskauden puolipakollinen jännitysmomentti – tehtäväksi on siis aseteltu dekkari. Eikä kuka tahansa kioskikirjailija, vaan yksi niin sanotun nordic noir -ilmiön keskeisistä tekijöistä. Hänen elämänsä muuttui parikymmentä vuotta sitten, kun hän sapattivapaallaan kirjoitti ensimmäisen rikosromaaninsa. Sen jälkeen hän jätti bisnesmaailman hommansa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi – ei varmaan ole tarvinnut katua.
Kuka, mikä, mitä kaikkea muuta? Vastaukset osoitteeseen viimeistään 7.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”’Olin vain kävelyllä’, vanhus sanoi toivoen, etteivät poliisit huomaisi värinää hänen äänessään.
’Vai niin’ sanoi Tom-niminen poliisi. ’Puun takana pitkä takki päällä. Tiedätkö, miksi me kutsumme sellaisia?’
’Lopeta jo, Tom!’ Nyt puhui nainen ’Pahoittelen vielä kerran’ , hän sanoi vanhuksen puoleen kääntyen. ’Täällä puistossa oli muutama tunti sitten tappelu. Nuori poika pahoinpideltiin. Oletteko te nähnyt tai kuullut jotain?’
’Tulin vasta äsken’, vanhus sanoi ja keskittyi katsomaan naista välttyäkseen kohtaamasta miehen tutkivaa katsetta. ’En ole nähnyt mitään. Paitsi Otavan ja Ison karhun.'”

Keskustelua aiheesta

Alussa oli viiva – Kirjavisassa graafista proosaa

Kuva: Katja Lösönen
Juhani Känkänen piirsi makoisan karikatyyrin taiteilijuudesta romaanissaan Toivon mukaan.

Vimmaisen Viita-viikon jälkeen tulee pakostakin notkelma, aika syväkin. Vain viisi tietäjää, kaikki sieltä tutuimmasta päästä.

Aloitetaan retki eteläisestä lähtöpisteestä. Hangon visaveteraani Juhani Niemi tuntuu olevan varsin innoissaan visakirjailijastamme.

”Vuosi, pari sitten, etsiessäni vastausta johonkin kirjavisakysymykseen, törmäsin tähän kyseiseen kirjaan. Sitä en muista, löysinkö silloisen vastauksen, mutta tämä kirja tuli luettua kerralla.

Kyseessä on Juhani Känkäsen esikoinen ’Toivon mukaan’, joka sai ilmestymisvuonnaan 2005 Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinnon. Juuri sain käsiini Känkäsen viimeisimmän teoksen ’Luppa ja Tattis’, joka on ainakin vaelluskertomus, kasvukertomus, humoristinen kertomus, eläinkertomus, kirjallinen kertomus ja kertomus. Mutta ei lastenkirja, nimestään huolimatta.

Toivon mukaan -romaani on jonkinlainen parodia taiteilijaelämäkerroista, tai paremminkin ehkä koominen satiiri, tai… vain lämpimällä huumorilla kuvattu elämä. Teos perustuu taiteilija Toivo Päählön (päähenkilö) kolmipäiväisen haastattelun nauhoituksiin. Päählö kuvailee elämäänsä ja taiteilijuuttaan omin sanoin, harhaillen ja rönsyillen, haastattelijan yrittäessä saada häntä pysymään aiheessa. Toivo Päählöä erehtyy melkein pitämään oikeana henkilönä.

Aivan loistava kirja luettavaksi, edes viittaukset taidehistoriaan eivät häiritse lukukokemusta. Sen verran hyvin ne on siloiteltu tarinaan mukaan.”

Sirpa Taskinen on taas vähän varauksellisempi.

”Juhani Känkänen sai Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon teoksestaan Toivon mukaan vuonna 2005. Kirjaa voi lukea parodiana, ja siinä on hyviä läppiä tyyliin ’riski sairastua aikuisiän taiteilijuuteen’ ja ’Täällähän on pimeää kuin jouluna asian lähteillä!’, mutta ihan loppuun asti en paksua teosta jaksanut lukea.

Muut lukijat ovat ilmeisesti olleet suopeampia, sillä kirja oli ilmestymisvuonnaan Akateemisen kirjakaupan suosituin esikoisteos.”

Pertti Vuorela menee asian ytimeen.

”Keskeisellä sijalla on viiva, jollaisen Toivo piirsi konttausikäisenä kotinsa kaikkia seiniä yhdistäväksi täsmälleen samalle korkeudelle. Siitä viivasta alkaa Toivo Päählön maineikas taiteilijan ura, joka päättyy kuinkas muuten kuin viivaan.

Juonessa on yllättäviä käänteitä kuin vekkihameessa. Ronskit, karikatyyriset sivuhenkilöt kuten Muna-Raikka ja puolukkauskovainen isoisä vauhdittavat hulvatonta ja koomista tarinaa. Veijaritarina parhaimmillaan.”

* * *

Eero Reijosen tutusti rönsyilevässä vastauksessa on paljon hyviä havaintoja.

”Känkänen piirtää taiteilijantyöstä riipaisevan karikatyyrin. Joskus kuuluu luomisprosessin edetessä naurua, pikemminkin epätoivon kuin ilon; ei taiteilijalla ole siipiä olkapäissä vaan lyijypaino kengissä. Taiteilijat ovat parhaimmillaan kaskujen aiheina. – – –

Hyvin kirjaileva graafikko asettaa sanansa taiteen peruskysymyksistä: ’Ihmisestä on luonnos tehty jo ennen hänen syntymänsä hetkeä. Tämä käy hyvin yksiin taiteen, myös maalaustaiteen, perusteiden kanssa. Taide on paitsi asioiden tuntua myös maailman ennakointia. Liike kuvataan aina jonkun toisen liikkeen alustuksena. Ajatteleva Rodinkin sanoi, että oikein kuvatussa liikkeessä vartalo ei suorita kuvauksen kohteena olevaa liikettä vaan valmistautuu jo seuraavaan…. Ohje maalaamisessa ja piirtämisessä on, että parempi on karsia mahdolliset virheet tulevasta teoksesta jo ennen työhön ryhtymistä kuin pyyhkiä niitä vasta paperilta ja kankaalta.’

Länsimetron suunnittelijoiden olisi pitänyt lukea Juhani Känkästä ja jättää Taloussanomat
tauolle. – – –

Freskomaalaus on visakalloakin jonkin verran katsojana ja kokijanakin kiinnostanut. Nykytekniikkakin peukuttaa kohti kattoa tässä kohtaa, sillä visakallo kääntyy vuosi vuodelta paremmin parkettia kuin kattoa kohti. Pirunmoinen tuli on täytynyt roihuta näiden todellisten artistien rinnassa. Michelangelokin paukutti vuosikausia huippujälkeä pää alaspäin hikisten taljojen varassa.

Huima freskomaalauksen abc-kirja tämä Känkäsen Toivo-tarina on. Piruuttani kaivoin vanhan Firenzen taideaarteita käsittelevän opuksen esiin ja vertasin; tanakkaa faktaa sielläkin, tietysti. Duuni oli tiukkaan aikataulutettu. Värit on jouduttu sivelemään kostealle kalkkilaastille. Laastin nopean kuivumisen takia seinästä voitiin rapata kerrallaan vain sellainen osa, jonka taiteilija pystyi maalaamaan päivässä, eli niin sanottu päivätyö.

Tarinankertoja Känkänen on Espoon kaudellaan vetänyt tästäkin puuhasta jämäkän viivan… katoamispiste ei leviä tuumaakaan ohi visaisen kallon. Jos mies pystyy kirjoittamaan freskomaalauksen teknisistä vaatimuksista yhtä raikkaasti kuin tikkupaskan sinkoamisesta kuusikkoon, voidaan häntä kutsua taiteilijaksi.”

Mauri Panhelainen löytää Känkäsen taiteilulle vertailukohdan todellisuudesta.

”Kotikaupunkiin perustettavaan tehdasgalleriaan tilataan taiteilija Päählöltä suurisuuntainen kattomaalaus Michelangelon Sikstiiniläiskappelin kattoon tekemien freskojen tapaan. Siitä tulee Päählön uran pääteos, nimeltään ’Karvarannan utopia’. Se kuvaa kaupungin historiaa ja kehitystä, mutta omaperäiseen tapaan. Kaupungin merkkihenkilöt haluavat kuvaan mukaan. Päählö maalaa kaupunginjohtajan pään väärin päin, muilla silmää tekevillä ei ole vaatteita verhonaan, postinkantajalla on neljä kättä ja torimummolla silakkasormet. Pienten enkeleiden mallina käytetään porsaita ja sitä rataa. Skandaalihan siitä tulee.

Etsimättä tulee Känkäsen romaanista mieleen taiteilija Pellervo Lukumiehen 1970-luvulla Toivakan kirkon kattoon maalaamat pop-taiteen tyyliset freskot. Alkuperäisenä tehtävänä oli vain entistää Alvar Aallon suunnittelemat maalaukset, mutta Lukumies teki työn ’oman sielun ja persoonan mukaan’. Silloinen Toivakan kirkkoherra pahoitti mielensä eikä hetkeen laskenut taiteilijaa kirkkoon. Nykyään Lukumiehen maalaukset ja kirkko ovat Toivakan matkailuvaltti.” (rb)

Viikon 15–16 sitaatti

Viikon kirjailija täyttäisi tänä vuonna 85, mutta hänen elämänsä katkesi murheellisissa merkeissä aivan liian varhain. Paljon mahtui tragediaa hänen lyhyen elämänsä varrellekin, mutta siitä hän ammensi myös aineksia kiiteltyyn tuotantoonsa, joka käsitti sekä runoa että proosaa. Hänen merkittävimpänä pidetty teoksensa ilmestyi postuumisti.

Kuka kovan onnen lapsi, mikä teos? Vastaukset pääsiäisen tähden vasta 26.4. mennessä  osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Siihen kohtaan tulvii väri, himmeä purppura.
Muu ruumis on kauttaaltaan kalpea,
helmenhohtoinen.

Kallionkolossa
meri imee hellittämättä,
yksi onkalo kokonaisen meren ydin.

Kärpäsen kokoisena
tuomion merkki
ryömii alas seinää.

Sydän sulkeutuu,
meri luisuu takaisin,
peilit on peitetty lakanoin.”

Keskustelua aiheesta

Rehn, Rönkä ja Puu valitsevat kirjallisuuden Finlandia-voittajat

Kuva: Lehtikuva / Vesa Moilanen

Kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon voittajan valitsee tänä vuonna ministeri, ihmisoikeuksien puolustaja Elisabeth Rehn (kuvassa). Tietokirjallisuuden palkinnon valitsee puolestaan toimittaja Matti Rönkä ja lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinnosta päättää laulaja, lauluntekijä Anna Puu.

Kolmikko valitsee voittajat valitsijalautakunnan nimeämistä teoksista. Jokaiseen lautakuntaan kuuluu puheenjohtajan lisäksi kaksi jäsentä.

Palkintojen voittajat selviävät marraskuun 29. päivänä. Palkinto lihottaa saajan lompakkoa 30 000 eurolla.

Viime vuonna kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon sai Jukka Viikilä teoksestaan Akvarelleja Engelin kaupungista. Lasten- ja nuortenkirjallisuuden palkinto meni Juuli Niemelle kirjasta Et kävele yksin ja Tieto-Finlandia Mari Manniselle kirjasta Yhden lapsen kansa.

Tuomioja: Siltalan uusikin kirja saa tylyn vastaanoton

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander
Erkki Tuomioja arvioi Juha Siltalan tuoreimman teoksen saavan tylyn vastaanoton.

Kansanedustaja Erkki Tuomioja (sd.) arvioi professori Juha Siltalan uusimman teoksen (Juha Siltala, Keskiluokan nousu, lasku ja pelot, Otava, 494 s.) saavan maamme oikeistolaisissa piireissä yhtä tylyn tuomion kuin hänen 13 vuotta aiemmin ilmestynyt Työelämän huonontumisen lyhyt historia ,

– Keskiluokalle voi ennustaa samankaltaista hyvin jakaantunutta vastaanottoa kuin Työelämällekin. Siitä on jo esimerkkinä Helsingin Sanomissa Elina Yrjölän kirja-arvostelu, joka torjuu Siltalan todistelun sillä, että ”Suomalaiset ovat tutkitusti maailman mitassa onnellisia finanssikapitalismista, globalisaatiosta ja automaatiosta huolimatta.

”Siltala saattaisi pitää tätä ylisopeutuvien uhrien itsepetoksena, mutta toisella tavoin suuntautunut tulkitsija arvioi, että kyse on terveiden sopeutumismekanismien onnistuneesta käytöstä ja ihmisten kokemus onnesta on aito”, Tuomioja siteeraa Yrjölän arviota.

– Arvostelun arviointia varten on hyvä tietää, että Yrjölä on Opteam-työnvälityspalvelun asiakasjohtaja myytyään perustamansa mediayritys Journalistikoneen Opteamille, jonka kotisivulla kerrotaan, että ”Journalistikone on Suomen ensimmäisiä yrityksiä, joka on tarjonnut journalistisen sisällöntuotannon isomman mittakaavan ulkoistus- ja vuokrauspalveluita”. Siltalaa lukiessaan jokainen voi pohtia myös mitä tämä merkitsee paitsi keskiluokan asemalle ja työelämän laadulle myös journalismin laadulle, Tuomioja huomauttaa.

”Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli” – Jenni Haukio vaikuttui runon sanoista

Jenni Haukion toimittama runokokoelma Katso pohjoista taivasta ilmestyi torstaina. Haukio on koonnut samoihin kansiin suomalaisia puhutelleita ja puhuttelevia klassikoita ja uutuusrunoja yhteensä 160 runoilijalta.

Kokoelman kustantaman Otavan mukaan antologia on rakkaudentunnustus suomalaiselle runoudelle.

– Kun pohdin sitä perintöä, jonka minua edeltäneiltä sukupolvilta olen rakkautena runouteen saanut, nousevat kiitolliseen mieleeni Mirkka Rekolan runon sanat: ”Joku oli sinun tähtesi täällä, joku oli”. Sanat, joihin kiteytyy jotain hyvin olennaista satavuotiaan Suomen historiasta, Jenni Haukio kirjoittaa kokoelman esipuheessa.

Runokokoelman nimi on peräisin Helvi Juvosen vuonna 1955 julkaisemasta runosta Kalliopohja. Teos on kuvitettu maalauksilla Mäntän Serlachius-museoiden kokoelmista.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Lauri Viita villitsi visassa

Kuva: YLE/Antero Tenhunen
Lauri Viita lapsuudenmaisemissaan Arvo Ahlroosin hienossa dokumenttielokuvassa Nousu Pispalaan.

Kirjavisan parissa tähän mennessä vietetyt 24 vuotta ja viisi kuukautta ovat jo opettaneet seremoniamestarillenne, mistä narusta nykäistä, kun tosissaan  haluaa herätellä väkeä vastaamaan.

Juhlavuoden toinen erikoistehtävä oli tässä mielessä ihan täsmäveto. Jos tämä kirjailija ei sytytä, niin ei kukaan.

Ja sytyttihän hän. Muun muassa kahta kuopiolaista vanhaa visavarista, jotka ovat olleet jo tovin pidättäytyneet raakkumasta.

Ensimmäisenä ääneen pääsee jo ihan visan alkumetreiltä mukana jaksanut Taavi Lehtolainen.
”Terve, ’Rakkausruno’ on Lauri Viidan (1916-1965) kokoelmasta ’Käppyräinen’ (1954).

Minulle Viita on runoilijoista rakkain. Lausuin teininä ’Kapinan’ radiossa ja kirjoittelin palkintorunoja Viidan malliin. Opettajana ollessa suosin Viitaa. Muun muassa ’Pohjan satakieli’ ja ’Tikanpolkka’ olivat suosittuja.
Myös oppilaani pyysivät joskus: ’Taavi, lausu meille runo.’

Eläkelahjaksi lukioluokka kehysti Tikanpolkan.

Nyt olen lukenut Sakari Katajamäen väitöskirjaa Kukunorista.”

Tuo Tikanpolkka välähti visanvartijankin mielessä tehtävää asetellessaan, mutta ihan niin helppoa ei sentään tarjolle tullut.

Väinö Immonen on kuopiolaisia hänkin ja vastaillut jo 1990-luvun vuosilta säännöllisen harvakseen.
”Jopas osui! – – –

Minulla oli onni haastatella Aila Meriluotoa vuonna 2002 kun hän sai Savonia-kirjallisuupalkinnon. Meriluoto ja Viita olivat avioliitossa 1948-1956, ja he saivat neljä lasta.

Kirjassa ’Lauri Viita – legenda jo eläessään’ Meriluoto kertoo kuin heräsi monta kertaa yöllä siihen kun Lauri istui vuoteen laidalla ja tuijotti hievahtamatta: ’Sää näytät niin onnelliselta, kun sä nukut. Ja kun sä näet sitten minut, niin kaikki sinussa sammuu.’

Se pyöri mielessä Meriluodon tykö mennessä. Käsittelimme Viitaa, ei liian paljon, olihan edessä Ailan palkitsemispäivä.

Betonimyllärissä oli runsaasti julistusta, mutta Käppyräisessä Viidan herkkä piirre syvenee, maskuliiniset tunnot, miehinen voima jäävät taka-alalle. Totuus ja kauneus saavat tilaa. – – – Käppyräisessä liudentuu myös kärkäs kirkonmiesten, pappien ja kriitikoiden teilaaminen.

Meriluoto kertoi suuttuneensa Laurin puolesta lukiessaan, kuinka kielen kanssa puuhastelu on yksi mitä tyypillisin skitsofrenian oire. Lauriko muka tyypillinen, hän huudahti.

Kustantaja suhtautui varauksin muutamiin Käppyräisen runoihin ja Viita julmistui: ’Jumalauta, ne tahtois että, että mää tekisin niin kuin muut: kun ne jonkin tyylin löytää, niin ne rupeaa monistuskoneiksi…'”

* * *

Unto Vesa sanoo olevansa velvoitettu vastaamaan, kun ”Lauri Viidan kotitalo Pispalan rinteellä (melkein) näkyy oman saunan lauteilta”.

”Viita oli ytimekkään iskevän riimittelyn mestari, jonka riimeissä oli aina myös painavaa sisältöä, milloin lämpöä, milloin ironiaa ja huumoria. Hänen romaaneistaan tietysti ’Moreeni’ on omaa luokkaansa, varsinkin sen jyhkeä alku. Ja hänen saturunoelmansa Kukunor: Satu ihmislapsille on hieno, arvoituksellinen teos sekin. Omassa sd-yhdistyksessäni on edelleen tovereita, jotka tunsivat Viidan hyvin.
Viime vuonna, jolloin tuli sata vuotta Viidan syntymästä, Tampereen Työväenteatteri toi näyttämölle hänestä kertovan Heikki Salon upean näytelmän Viita 1949, joka ansaitusti jatkaa ohjelmistossa edelleen.”

Vesa Kautollakin on velvoite vastaamiseen.

”Tamperelaisen Lauri Viita -seuran hallituksen entisen jäsenen on tietenkin tunnettava kirjailijan tuotanto. Siteerattu runo on kokoelmasta Käppyräinen vuodelta 1954.
Yrjö Varpio toteaa, että Viita saavutti tunnustetun aseman runokokoelmalla Betonimylläri (1947) ja romaanilla Moreeni (1950). Minulle Viidan runous on tullut vuosien mittaan proosaa läheisemmäksi, enkä liene tässä suhteessa yksin.

Työskentelin kesän 1960 hoitajana Kellokosken mielisairaalassa. Pari viikkoa olin osastolla, jolla Lauri Viita oli potilaana. Viita oli varsin puhelias ja hyväntuulinen. Pari hänen lausahdustaan on jäänyt mieleen.

Potilastoveristaan insinööristä Viita sanoi: ’On se terävä. Jos sille sanoo, minkä kiven alla on voita, kyllä se kertoo, miten kivi saadaan käännetyksi. Mutta ei se itse keksi, minkä kiven alla voita on!'”

Myös Sirpa Taskisella on henkilökohtainen muisto kirjailijasta Kellokosken ajoilta.

”Sain vastavalmistuneena sijaisuuden Kellokosken sairaalasta, jossa Lauri Viita (1916-1965) oli potilaana. Päivänä muutamana hän ilmestyi vetämääni musiikkikerhoon ja sanoi, että pitihän hänenkin tulla katsastamaan se uusi psykologi, josta kaikki puhuvat. No, kertanäkeminen ilmeisesti riitti, toistamiseen hän ei tullut. Jonkin ajan kuluttua hän kuoli autokolarissa.”

* * *

Runojen ystävä Tuulikki Lepomäki-Lahtinen Helsingistä huudahtaa, että ”loistava valinta tehtäväksi!”

”Viita on lempirunoilijani. Hänen tuotannostaan löytyy aina uudestaan ajatuksia herättäviä runoja: kieleltään silkkaa ilotulista täynnä oleva Betonimylläri ja mahtava ’Luominen’ – ”tuhat kertaa tuhat vuotta mitään ei voi tehdä suotta”.

Kapina-runolla olen päässyt tuttavalasten suosioon, onhan kertomus luteiden vallankumousyrityksestä kiinnostava. Oma lukunsa ovat lyhyet, oivaltavat runot kuten ’Johtaja’. Niin ja tähän hetkeen hyvin sopiva ’Yhteistoiminta’, jossa ’sika lihoi, akka laihtui – joulun alla vuoro vaihtui’.

Viidan kieli ja sen rytmi ovat täysin omaa luokkaansa.  Viidan kootut runot on raamattuni, josta löytyy aina jotain, jos pitää valmistella puhetta tai luentoa. Jäädessäni eläkkeelle puolisen vuotta sitten valitsin jokaiselle lähtöjuhlassa olleelle oman runon Lauri Viidan kootuista runoista, suljin sen kirjekuoreen ja pyysin avaamaan vasta kotona.”

Eero Reijosen pitkää vastaukseen mahtuu muun muassa tällaisia huomioita.

”Minulle käy tämän Tanen rakkausrunon kanssa vähän kuin Tuntemattoman elokuvahahmojen: Sinisalo on Lahtinen ja Heikki Savolainen on Hietanen, ne elävät jo omaa elämäänsä. Onneksi Tanen rakkausrunon esittäjä on mielikuvissani maestro itse.

Tallenne on cd-kasettieni helmi. Toisella puolella tunti kohta manalle menevää Erno Paasilinnaa livenä. Toisella siis Lauri Viitaa, tutun salkkunsa kanssa törmäilemässä, varmaan jossain kirjaston järjestämässä runoillassa.. Juha Virkkusen Kirjojen Jatulintarhasta se tuli ulos. Käppyräisen runoja ne ovat, melkein kaikki. – – –

Lauri Viitaa ovat tietysti muistelleet monet, sellaisetkin, jotka eivät miestä olleet tunteneet, tuskin edes runoista pitäneet. Pertti ’Pepsi’ Paloheimon, entisen Yle pomon, Kekkosen ja Kalle Kaiharin ystävän, elämänkerta on äkkiseltään yllättävä paikka Lauri Viidan muistelulle. Kirjaston poistohyllystä tämäkin aarre aikanaan löytyi.

Viita on yksi Pepsin muistelmien päähenkilö, vanhalle Pispalan Tarmon korikurkolle selvästi rakas hahmo. Viita oli Pispalan Tarmon puheenjohtaja ja jonkin asteinen puuhamies sotavuosina. Ainakaan Viestinnästä se urheiluveikkojen innostaminen ei kiinni jäänyt… Taatusti ei löydy seura-aviisia, josta löytyisi raikkaampaa lyriikkaa, kuin Tarmon seinälehdestä… ’Korvessa jyllään ja rankoja hakkaan,/ kantoja teuron roihuvaan takkaan. /Nuoruuden kynttilä ei joudu vakkaan /Vihtorin-virsien roihuvaan sakkaan! /Päiviä näitä ei vaihdeta akkaan, /maajussin majaan ja kirkuun ja kakkaan!’- – –

Onneksi Arvo Ahlroos tallensi Viidan viimeiseksi jääneeltä kesältä loistavia kuvia Pispaala-dokkariinsa. Vanha tuttu nousu Pispalalle sujuu isolta mieheltä, pystypäiseltä, jouhevasti. Ajatus liikkuu ja jokaikisen viikarin runoilija puhuttelee ja mummot tervehtii, arvostavasti. Tyttöset ja mummotkin niiata niksauttavat, kun Pispalan suuri poika tulee raitilla vastaan.”

Marja-Liisa Julkunen on löytänyt hyvät kiteytykset.

”Petroskoilainen kirjallisuuden tutkija Eino Karhu pitää Viitaa todellisena työläiskirjaialijana. Minulla on Moreenista sellainen painos, jonka takakannessa  romaanin teaorian tutkija Alex Matson pitää Moreenia täydellisenä näytteenä roamaanitaiteesta.”

* * *

Jari-Pekka Vuorela vertaa Latea jopa bebop-ikoniin.
”Nuorena kriitikkona innostuin Lauri Viidan säkeistä: ’On sanoo: onko, onkohan? / ja epäily masentaa maailman. / Ei sanoo: eikö, eiköhän? / n  ja näemme vuorien siirtyvän.’
Tämä runo ’On ja ei’ julkaistiin kokoelmassa Suutarikin, suuri viisas.

Romaani Moreeni jää silti Lauri Viidan pääteokseksi. Sitä lukiessa on vaikea olla vertaamatta kirjoittajaa Charlie Parkeriin. Viidan yhdessä kappaleessa ja Parkerin yhdessä choruksessa on niin paljon ideoita, että useimmat kirjailijat ja säveltäjät käyttävät ikänsä yhden sellaisen löytämiseen.”

Ulla Vaara on enemmän runouden perään

”Lauri Viita kirjoitti runojen ohella kaksi romaania. Runot ovat kuitenkin parasta, mitä hän on Suomen kansalle antanut. Niistä löytyy jäyhän herkkä hämäläinen mies, jonka Betonimylläri oli sellainen menestys, että kirvesmiehenä työskennellyt Viita ryhtyi sen innoittamana vapaaksi taiteilijaksi. – – –

Koko kansa oppi tuntemaan Lauri Viidan Betonimyllärin ehkä parhaiten Veikko Sinisalon lausuntailloissa. Sinisalo tilattiin lausumaan Betonimylläriä erilaisiin tapahtumiin, isoista konserttisaleista työväentaloihin.

Betonimylläri on julkaistu LP-levynä, mikä lisäsi runokokoelman suosiota.”

Pertti Vuorela muistuttaa parista muusta Viita-tulkinnasta.

Tapani Kansa on levyttänyt kasetillisen Lauri Viidan runoja. Aikoinani lenkkeillessäni kuuntelin Tapani Kansan erinomaista tulkintaa näistä runoista. Erikoisen osuvasti Tapani onnistuu tulkitsemaan Betonimyllärin. – – –
Heikki Kujanpää  ohjasi 2008 Ailasta ja Laurista elokuvan ’Putoavia enkeleitä’, joka on tullut nähdyksi parikin kertaa.”

Viita-tietäjiä olivat myös Raila Rinne, Petri Kettunen, Juhani Niemi, Ossi Lehtiö ja Ilpo Pietilä – kiitokset aktiivisuudesta myös teille. Palkinto tällä viikolla Väinö Immoselle.

Finaaliksi vielä Mauri Panhelaisen kuvaus kirjailijan omasta finaalista. Suuren miehen lähtö vaati suurta draamaa.

”Viidan tapaturmaiseen kuolemaan 49-vuotiaana joulukuussa vuonna 1965 liittyy merkillinen yhteensattuma ja merkittävä jälkinäytös.  Viitaa kuljettanut taksi jäi rattijuopon ajaman kuorma-auton ruhjomaksi Mäntsälässä samana päivänä, kun hänen runosikermänsä ’Onni’ julkaistiin kirjallisuuslehti Parnassossa.

Siihen aikaan oli tapana kuunnella tarkkaan presidentin uudenvuoden puheet. Muistan, että näin tehtiin vuoden 1966 ensimmäisenä päivänäkin. Puheessaan Presidentti Urho Kekkonen luki vasta julkaistun sikermän viimeisen koskettavan runon ja kytki Viidan tapaturmaisen kuoleman liikennekurin höltymiseen maanteillä. Runosta on tainnut tulla kaikkein tunnetuin Viidan runoista, vaikka muuta tuotantoakin on lausuntailloissa ja muualla esitetty paljon.

Viimeiseksi jäänyt kahdeksanosainen runosikermä Onni on sovitettu taitavasti elämänkaaren muotoon. Jo sen alkuruno on vaikuttava: ’Kiitos elämästä, Äiti. / Pari riviä tein kirjaimia tänään. / Siinä kaikki. Olen onnellinen.’

Ja näinhän Viidan runosikermän tunnettu  loppu menee: ’Kaita polku kaivolta ovelle / nurmettuu. Ikkunan edessä / pystyyn kuivunut omenapuu. / Reppu naulassa ovenpielessä, / siinä linnunpesä. / Kun olen kuollut, kun olen kuollut. / Kesä jatkuu. Kesä.”

Viikon 14 sitaatti

Tämän viikon kirjailija löytyy samalta palkintolistalta, jolle ovat tällä vuosituhannella päässeet muun muassa Joyce Carol Oates, Richard Ford ja meidän Sofimme. Toimittajana  kirjalliset työnsä aloittanut herra on nykyisin maansa arvostetuimpia kirjailijoita ja kuninkaallisen akatemian jäsen.
Kuka, mikä? Vastaukset viimeistään 12.4. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Hänen kätensä vapisivat, hän katsoi molempia kasvoja peräjälkeen työpöytänsä lampun valossa, totesi yhdennäköisyyden hetki hetkeltä suuremmaksi ja sitten äkäisesti kuuromykälle merkin mennä nukkumaan. Hänellä oli vilkas mielikuvitus ja ujo luonne ja hän oli viettänyt aina viiden-kuudentoista ikäisestä tunnollisen seminaarilaisen siveää elämää. Hänen intiimi kanssakäumisensä todellisten naisten kanssa oli vaikeampaa eikä alkuunkaan niin miellyttävää kuin suhteet tiettyihin neiteihin, joilla oli hiukset kuin nuorilla taiteilijapojilla kuten Máginassa sanottiin, ja jotka polttivat alastomina tupakkaa ja poseerasivat vihjailevissa asennoissa don Otto Zennerin tuomissa postikorteissa.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta