Kirjavisassa Kaplinski: ”Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä”

Kosmopoliittinen virolaiskirjailija Jaan Kaplinski on ollut vuosikymmenten varrella tuttu näky suomalaisissa kirjallisuustapahtumissa.

Nippa nappa päästiin vastausmäärässä taas kipu- eli kymppirajan yli vaisumman viikon jälkeen. Tämä visateos näyttää herättäneen sivistyneillä pohdinnoillaan syvää ihastusta.

Unto Vesa ehti taas Tampereella painaa ensimmäisenä lähetä-nappia, vaikka kertoo vasta yrittävänsä”toipua valkoisten amerikkalaisten miesten aiheuttamasta takaiskusta”.

”Se parivaljakon Kirjavisassa jo mukana ollut on Johannes Salminen, joten tämänkertainen on Jaan Kaplinski ja heidän keskusteluteoksensa on ’Vieläkö Tartossa laulaa satakieli?'”

Helsinkiläinen Sirpa Taskinen kertoo Kaplinskista vähän lähemmin.

”Niin, satakieli laulaa Tartossa, vastasi Jaan Kaplinski Johannes Salmisen kysymykseen vuonna 1990. Sivistyneet herrat käyvät kirjeitse sivistynyttä keskustelua, mitä nyt Kaplinski runttaa Antti Eskolan, joka oli ottanut (väärin) kantaa Viron tilanteeseen. Siellä ilmeisesti seurattiin tarkkaan suomalaisten mielipiteitä, ja harmiteltiin meikäläisten varovaisuutta. Politiikkaa ei tuona Neuvostoliiton hajoamisen ajankohtana voinut välttää, vaikka Kaplinskin ominta aluetta ovatkin kiinalainen runous ja filosofia sekä buddhalaisuus.

Jaan Kaplinski on syntynyt Tartossa 1941, mutta perhe muutti joksikin aikaa Puolaan, josta hänen filologian professori-isänsä oli kotoisin. Epäonnekseen he muuttivat takaisin Viroon, jolloin isä vangittiin ja kuoli keskitysleirillä. Kaplinski opiskeli kielitiedettä Tarton yliopistossa ja hän on virontanut kirjallisuutta useista kielistä. Hän on työskennellyt muun muassa sosiologina ja toimittajana ja ollut myös Riigikogun jäsen. Hänen runojaan on käännetty kymmenelle kielelle.”

Maijaliisa Mattila Tampereelta on murheissaan tälläisten viisaiden äänien alitarjonnasta tässä ajassa.

”On se sitten kamalaa – eli erinomaista – että visaäijä viekoittelee ihan oikean viisauden pariin tässä hullussa nykymaailmassa! Sitaatissa mainittu ’läntinen humanistinen koulutus’ saa nykyään enemmän ja enemmän takkiinsa, mutta sen juuret juontuvat antiikista asti eikä rautaesirippukaan kaikkia juuria katkaissut. Tämän paljastaa Jaan Kaplinskin ääni. – – –

Nykyään tulee ikävä näitä avaria henkiä. Johannes Salminen surkuili sitä, ettei Suomessa ole osattu oikein hyödyntää lähellä olevaa rikasta venäläistä kulttuuria. Salmisen artikkeleita on ilmestynyt kokoelmissa ’Den blå stenen. Anteckningar om öst och väst’ (1994) ja ’Gränsland’ (1984).”

Veli-Pekka Salminen Helsingistä päästää vähän soraääntäkin.

”Kirjoittajien humanismi on laaja-alaista. He yrittävät omista näköalapaikoistaan katsoen asettaa tapahtumarikkaan kirjoitusajankohdan ilmiöitä isompaan kuvaan, myös historiallisesti. Syntyy runsaasti teräviä havaintoja ja oleellisia yhteyksiä saadaan esiin.

Keskeiseksi teemaksi nousee Venäjä – kiintoisaa luettavaa tänäkin päivänä! Toki jotkut ajatukset ovat vähemmän vakuuttavia. Kuten se Kaplinskin arvelu, että Venäjän bolsevikkivallankaappaus 1917 olisi mahdollistanut myöhemmät hyvinvointivaltiot.”

* * *

Helsinkiläinen Raila Rinne nostaa esiin samojen miesten toisen kirjan.

”Kirjoittajien laaja lukeneisuus, etenkin Vanhan testamentin ja antiikin historian syvä tuntemus, suorastaan häikäisee. Muistan toki lukeneeni Johannes Salmisen viisaita esseitä takavuosien sanomalehdistä, mutta Tarton kielitieteilijä on jäänyt vieraammaksi, vaikka hän kävi useita kertoja Suomessa puhumassa erilaisissa tilaisuuksissa ja hänen haastattelujaan näkyi joskus lehdissä. Jaan Kaplinski osaa suomea monen muun vieraan kielen lisäksi.

Salminen ja Kaplinski jatkoivat maailmanmenon tarkastelua kirjassa ’Valkoiset yöt ja mustat’. Se sisältää kirjeenvaihtoa vuodelta 2001. Elämä Virossa on muuttunut kiihkeäksi kapitalismiksi. Manhattanilla räjähtää, Lähi-itä käryää, kaivattu rauha repeilee aina jossakin.”

Mauri Panhelainenkin on Kaplinskia livenä kuunnellut.

”Neljännesvuosisata sitten Berliinin muuri murtui, mutta toinen muuri särkyi Baltiassa. Jaan Kaplinski kirjoittaa, että virolaiset, latvialaiset ja liettualaiset murtautuivat parissa vuodessa läpi unohduksen muurin, joka oli lännessä vallinnut vuodesta 1940 aina vuoden 1988 henkiinheräämiseen saakka. Virolaiset halusivat jälleen sitoutua  länteen, vaikka heitä masensi länsimaiden hallitusten laimeat reaktiot siihen, miten Moskova uhkaili Baltian maita niiden vapautumispyrkimyksistä. Toisaalta Kaplinskia huolestutti noina aikoina myös jyrkkä kansallismielisyys ja nouseva konservatismi virolaisessa kulttuurielämässä.

Kaplinskin ystävällinen hahmo on tullut tutuksi lukevalle yleisölle Helsingin kirjamessuilla, joillaa hän on useana vuonna osallistunut erinomaisesti suomen kieltä osaavana kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin keskusteluihin. Luulen, että Kaplinski kohtasi visakirjan keskustelukumppaninsa Johannes Salmisen myös yleisön edessä kirjamessuilla, vaikka sellainen tapahtumaa ei ole jäänyt muistiin.”

Veikko Huuska Ikaalisista muistelee merkittäviä hetkiä.

”Hieno kirja, jonka silloin tuoreeltaan luin: molemmat olivat jo entuudestaan tuolloin kirjatuttuja.  Myöhemmin minulla – kuten varmaan monella muullakin (kirjavisalaisellakin) – oli ilo tavata Kaplinski useampiakin kertoja: olin kuuntelemassa hänen luentojaan ja pari kertaa tapasin hänet eräiden seminaarihommien yhteydessä. Hänen kanssaan jutellessaan oikeasti tunsi, että tässä on merkittävä henki!”

* * *

Sitten vielä highlightseja espoolaisen Eero Reijosen perusteellisesta vastauksesta

”Kerran vuodessa täytyy kisaduunarin visaisäntää lipaista. Tässä tämä; hieno, upea valinta marraspähkinäksi. Ajankohtainenkin. Pysyvästi. – – –

Jaan Kaplinski ja Johannes Salminen, melkein näköyhteyden päässä toisistaan, raportoivat kirjeissään historian suuresta murroksesta. Markkinatalous on saamassa tyrmäysvoittoa sosialismista. Verettömiä vallankumouksia tehdään, mutta niitä myös tukahdutetaan verisesti. Tämän toteavat myös viisaat esseistimme. Mutta he näkevät tapahtumat paljon laajemmassa perspektiivissä. He viitsivät ja osaavat ajatella  laajasti tapahtumien sidoksista historiaan ja myös  niiden vaikutuksesta tulevaisuuteemme.

Tiukkaa kritiikkiä bolsevikeille, tietenkin. Kaplinski itse on sen kokenut ja asiantuntija jos kuka. Nykyisin yhä kovemmin tiukkapipoista uusliberalismia kritisoiva esseisti, kaikkinaisen suvaitsemattomuuden ja sotaisan dualismin vieroksuja, totesi jo ennen Viron itsenäisyysjulistusta, ettei puhdasoppinen markkinatalous ole muuta puhdasoppista aatetta parempi. – – –

Jaan Kaplinski, runoilijakin maailmanluokkaa, omalla Eino Leino -pystilläkin palkittu ja Pispalan maisemistakin kirjoittanut taiteilija, on tämän visakallon intellektuellien ykkösketjuun sijoittama ajattelija: ’Euroopassa ei-eurooppalaisesta tulee epäilyttävä. Eurooppa tuntee itsensä piiritetyksi linnoitukseksi, jota tulee puolustaa terroristeilta ja maahantunkeutujilta. Kolmas maailmansota voi kenties olla Euroopan sota niitä vastaan, jotka piirittävät sitä, tai joiden se kuvittelee piirittävän itseään.’ (Kaplinski: ’Titanic’, 1995).”

Kaplinskin tunnistivat myös Pertti Vuorela, Espoo ja  Juhani Niemi, Hanko. Helsinkiläinen Petri Kettunen tarjoaa ihan fiksuksi vastaukseksi Paul Austerin ja nobelisti J. M Coetzeen välisestä kirjeenvaihdosta koottua kirjaa ”Tässä ja nyt. Kirjeitä ystävyydestä”.  Annettakoon tuo lukuvinkiksi viisaista kirjeenvaihdosta kiinnostuneille. Palkinto tällä kertaa Maijaliisa Mattilalle. (rb)

Viikon  48 sitaatti

Nyt seuraa se syyskauden puolipakollinen jännitysmomentti – tehtäväksi on siis aseteltu dekkari. Eikä kuka tahansa kioskikirjailija, vaan yksi niin sanotun nordic noir -ilmiön keskeisistä tekijöistä. Hänen elämänsä muuttui parikymmentä vuotta sitten, kun hän sapattivapaallaan kirjoitti ensimmäisen rikosromaaninsa. Sen jälkeen hän jätti bisnesmaailman hommansa ja ryhtyi vapaaksi kirjailijaksi – ei varmaan ole tarvinnut katua.
Kuka, mikä, mitä kaikkea muuta? Vastaukset osoitteeseen viimeistään 7.12. mennessä osoitteella Demokraatti /Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”’Olin vain kävelyllä’, vanhus sanoi toivoen, etteivät poliisit huomaisi värinää hänen äänessään.
’Vai niin’ sanoi Tom-niminen poliisi. ’Puun takana pitkä takki päällä. Tiedätkö, miksi me kutsumme sellaisia?’
’Lopeta jo, Tom!’ Nyt puhui nainen ’Pahoittelen vielä kerran’ , hän sanoi vanhuksen puoleen kääntyen. ’Täällä puistossa oli muutama tunti sitten tappelu. Nuori poika pahoinpideltiin. Oletteko te nähnyt tai kuullut jotain?’
’Tulin vasta äsken’, vanhus sanoi ja keskittyi katsomaan naista välttyäkseen kohtaamasta miehen tutkivaa katsetta. ’En ole nähnyt mitään. Paitsi Otavan ja Ison karhun.'”

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Salama: Finlandia-sarja oli irtiotto sekä kapitalismista että kommunismista

Kuva: Otava/ Irmeli Jung

Näin sen mennä pitää, erikoistehtävien ratkaisun. Kikkailevat, mutta silti selvät vihjeet, sitaatissa tunnistettava tyyli ja kohteena todellinen kirjallinen järkäle.

Tulosta syntyi juhlasyksyn arvoisesti.

Annetaan avausvuoro Jukka Taavilalle, joka oli visa-aktiivi jo silloin, kun Salama ensi kerran näillä foorumeilla esiintyi noin 24 jqa puoli vuotta sitten

”Vihjeitä tuutin täydeltä ja kaiken lisäksi kirjailijan tytär Laura Salama vierailee Kouvolan pääkirjastossa 19.10. Niin, Salamahan esiintyi Visassa ensimmäisen kerran maaliskuussa 1993. Sitaatti on teoksesta Pasi Harvalan tarina I.”

Sen sijaan peräti visadebytantteja taitaa olla Timo Harakka, joka visan avausvuonna päätoimitteli Vihreää Lankaa, joten Demarin kulttuurisivut eivät ehkä olleet jokapäiväisintä luettavaa. Mutta nyt Salama on uudella tulemisellaan Harakalle tietysti ohittamaton tapaus.

”30 vuoden takaakin resonoi erehtymättömästi katkelma Hannu Salamaa: Pasi Harvalan aamu Pasi Harvalan tarina I:stä. Vihjeenä oli ’kolmas, mutta ensimmäinen’: siis otsikkonsa mukaan kaksoisniteen ensimmäinen osa, mutta Finlandia-sarjasta kolmas osa. Möhkäleestähän piti tulla trilogia, mutta tulikin – laskutavasta riippuen – viisi- tai kuusiosainen.

Ensimmäiset kaksi osaa olivat Kosti Herhiläisen perunkirjoitus sekä Kolera on raju bändi (monien mielestä kaikkien aikojen mieliinjäävin romaanin nimi, muuten). Neljäs osa oli loogisesti Pasi Harvalan tarina II, mutta kun kaikki lukijat olivat kadottaneet viimeisenkin juonensäikeen jutun loputtua, Salama kirjoitti neljännen osan väliin selittäväksi tarkoitetun kirjan Kaivo kellarissa. Näin siis kirjat ilmestyivät alkujaan viitenä kirjana 1976-1983, mutta yksiin kansiin kootussa Finlandia-sarjassa (1984) onkin kuusi osaa.

Äärimmilleen pelkistetysti voi kai sanoa, että jälleen on kyse Salaman perusteemasta: kommunismi olisi ihmiskunnalle paras, mutta ihminen ei kykene kommunismiin – ja siksi kommunisteista on usein pelkkää vahinkoa. Mestariteoksessa ’Siinä näkijä, missä tekijä’ (1972) nälkiinnytetyt, sukupolvesta toiseen sorretut Pispalan kommunistit eivät sota-aikana pysty uskollisuuteen niin puolueelle kuin puolisolleen. Sukupolvi myöhemmin, hyvinvointi-Suomessa taiteilija-älymystö ja akateemiset nousukkaat (ennen kaikkea ahdistunut lakimies Pasi Harvala) kykenevät yhtä vaivoin uskomaan proletariaatin diktatuuriin. Finlandia-sarja onkin ennen kaikkea vieraantumisen kuvaus: mutta ei vain kapitalismista, vaan myös kommunismista vieraantumisen.

Ja paljon muuta, kuten kirjailijan 50-vuotissyntymäpäiväksi tekemässäni kriittisessä teoselämäkerrassa ’S – Markiisi de Salaman vuodet’ (1986) sain todeta.”

Maijaliisa Mattila on joutunut tiosissaan ratkomaan asetettua yhtälöä.

”Olipas visaista epämatemaattiselle ihmiselle! Miten voi olla kolmas osa, mutta ensimmäinen? Olin vähällä nostaa kädet pystyyn tässä vaiheessa. Mutta ei vanha kirjallisuudenharrastaja voinut antaa periksi. 56 vuoden tuotanto oli kuuma vihje! Jäljet johtivat tekstitankki Hannu Salaman luo. Sieltä on vuosien varrella tullut vaikka mitä ja nimi iskostui ihmisten mieleen jo Juhannustanssi-oikeudenkäynnin yhteydessä. Niin paljon kuin prosessi kirjailijan mieltä katkeroittikin, se taisi lopulta kääntyä voitoksi. Tukea ja kannustusta tuli ulkomailtakin.

Sitaatti on Finlandia-sarjasta, Pasi Harvalan tarina 1, luvusta 3, sivulta 342. Sitä edelsivät Kosti Herhiläisen perunkirjoitus ja Kolera on raju bändi. Näin ratkesi myös matemaattinen kryptogrammi!”

Matikka on niin helppoa! (Sanoo visaukko, joka keikkui vitosen kipurajalla koko lukioajan, mutta sai päästötodistukseen seiskan, joko säälistä tai hetkellisestä kiinnostuksestaan tilasto- ja todennäköisyyslaskentaan).

* * *

Mauri Panhelainen heittää peliin mielenkiintoisen referenssihenkilön.

”Hannu Salama on nykyään eräänlainen kaunokirjallisuuden Matti Klinge, joka on samanikäinen ahkeroitsija tieto- ja muistelmakirjallisuuden puolella. Klinge on lähes kaikkea päiväkirjoissaan kommentoiva ja valtavirtaa vastaan pyristelevä vuosikirjuri, josta tulee paralleenina mieleen Salaman tapa tehdä terävästi sivaltelevaa kaunokirjallisuutta politiikasta, arkielämästään, kavereistaan ja naisistaan. Tosin Salama hakeutuu usein katutasolle, Klinge on ohjelmallinen elitisti. Asemoiduttuaan nuoruusvuosiensa jälkeen politiikan ylä- ja ulkopuolelle Salamasta löytyy enemmän anarkistia kuin tällä nimellä itseään kutsuvasta kravattikaulaisesta Klingestä.

Harri Salminen on Salaman tunnettu alter ego, mutta häntä ja hänen kavereitaan voi tunnistaa myös hänen kirjoissaan seikkailevista Paavo Kenttäläisestä, Kosti Herhiläisestä ja Pasi Harvalasta ynnä muista kirjallisista hahmoista. Niin omasta itsestään, kavereistaan kuin lähellä eläneistä naisistaan romaanit antavat kaunistelemattoman kuvan, vaikka värikynää on tietysti kuvauksissa mukana. Salama itse on puolestaan joutunut Anita Konkan romaanien ja muutama vuosi sitten ilmestyneiden muistelmien yhdeksi ristiriitaiseksi päähenkilöksi. Konkka kertoo muistelmissaan, että Hannu Salama on ollut hänelle (kääntäjä-kirjailijaisä Juhani Konkan jälkeen) elämän tärkein mies.”

Ja nyt esiin hän, joka sen ensimmäisen visakevään Salama-sitaatin taisi aikoinaan lehteen laittaa, emeritus-seremoniamestari Tapani Suominen, var så god.

”Laiskalle miehelle sopiva tehtävä: ei tarvinnut kuin vilkaista sitaattia kun silmään osui ilmaisu ”poliittista silmäänsohimista”. Kuulin sen heti Hannu Salaman äänellä. Koko sitaatin lukeminen vahvisti vaikutelmaa. ’Matti Väärinmaja.’ Taattua Salaman henkilögalleriaa Kaapriel Karkonsolan malliin.

Jaa, mikä kirja? Sanoinhan että kyseessä on laiska mies. Omat kirjahyllyt sekaisin eikä kirjasto sateessa kutsu. Jätetään visa-ammattilaisille.

Mutta vielä pieni muisto Salamasta. Istuin joskus 1970-luvulla Hannun vieressä sohvalla, muistaakseni Arvo Salon kotona. Kirjailija selitti ja selitti, puhui ja puhui. Ja jokaista virkettä piti vahvistaa lyönnillä käsivarteeni. Taisi siihen tulla kirjallinen mustelma. Mutta sehän oli nuorelle miehelle pelkkä kunnia.”

Arvo Salo on noussut Salaman kautta mieleen Tuulikki Lepomäki-Lahtiselle.

”Salaman tuotannosta mielikirjani on Siinä näkijä missä tekijä. Luin sen ensimmäisen kerran opiskeluaikana Tampereella, autenttinen ympäristö siis. Salama on aina ollut kiisteltykin henkilö. Osaan vieläkin ulkoa Juhannustanssi-oikeudenkäynnistä Arvo Salon tekemän laulun: ”Kirjasta Hannun syytteeseen pannun, mahtava melu maaan yli käy jne.” Ja loppu vaikuttavasti:”kukkia tuhannetkin kukat saa, lukeakin saa ja jopa kirjoittaa. Kun lukutaidon, viimeinkin aidon, kansamme omistaa”

Viimeisin Salama, jonka olen lukenut on ’Sydän paikallaan’ vuodelta 2010. Se on hankittu Tampereen Työväen kirjallisuuden päiviltä samana vuonna. Salama oli ylivertaisen karismaattinen päivien haastattelussa. Itse kirja oli aika vaikealukuinen lähes sivun pituisine virkkeineen. Keskittyminen kuitenkin kannatti.”

* * *

Eero Reijonen vastaayhä Kreikasta, mutta ”pakkohan tähänkin visapähkinään on tarrata, vaikka Finlandia ja Finlandia – sarjakin on tuhansien kilometrien päässä.

”Hannu Salaman motto nuoruudesta asti on ollut Albert Camus’n ” Kapinoin siis olen”. Eikä se siis pelkkä sattuma ole, että Pasi Harvala vertaa itseään Camus’n teoksen ” Putoaminen” romaanihenkilöön nimeltä Jean Baptiste Clemence, joka on Pasin tavoin ammattiaan halveksiva, alkoholisoitunut ja epämääräisten syyllisyydentunteiden ja pakkomielteiden riivaama asianajaja.

Pasi Harvalan stooria aikanaan lukiessani koin kai lievää samaistumista. Pasin ammatinkin vuoksi; en ollut tosin sotkeutunut Kosti Herhiläisen perunkirjoituksen kaltaisiin juttuihin, mutta itse olin jo tuolloin nuorena auskultanttina joutunut tuomitsemaan Harri Salmisen liepeillä liikkuvien tyyppien kaltaisia ihmisiä, laittamaan joitakin jopa lusimaankin. Liian varhain tuumii tämä visakallo. Oli tosiaan kaksi nuijaa samassa tuomarinnuijan varressa, poikanuija oli se toinen.

Sen muistan selvästi, mikä minut Salamasta vieroitti. Finlandia-sarja (1976-1983 ) oli jo päättynyt, kun luin jotain Salaman vanhemmista teoksista, epäilen, että se on ollut ’Tapausten kulku’. Salaman luoma kertoja, todennäköisesti Harri Salminen, kuvasi härskisti Arvo Turtiaisen vaimoa Brita Polttilaa, salanimillä tietysti. Pidin kuvausta harvinaisen mauttomana, olin lisäksi Turtiaisen ihailija, äitini perintönä sitäkin.

Pasi Harvalakin oli vastenmielisimmillään kohdellessaan naista väkivalloin alistettavana objektina ja karmeimmillaan umpihumalaisena raiskaajana. Muutenkin Salaman naista alentava kirjoitustapa tuntui vastenmieliseltä. Ja kai kahden pienen tyttären isä muutenkin oli vieraantumassa Harri Salmisen ja kumppaneiden maailmasta. Kipakka yhteiskuntakritiikki tuntui sitä paitsi laimenevan, kun sitä esittivät moraalisesti ja eettisesti kieroutuneet persoonat. Kriittisyys ei yleensä Harrin ja Pasin vuodatuksissa ulottunut herroihin itseensä, vaan veikot purkivat ahdistuksensa muihin ihmisiin, erityisesti naisiin. Näin tuumin 80-luvun puolivälissä ja jätin Salaman tauolle.

Muutama vuosi siinä meni, mutta 90-luvun puolivälissä otin Finlandia-sarjan uudestaan esille. Koska kokonaisuus oli jo tiedossa osasin suhtautua tekstiin uudella tavalla. Nyt jo aikaisempaa valppaampana lukijana huomasin, että huipputaitava sanankäyttäjä Salama todella vedätti välillä lukijaa tehdyn löysällä, provosoivalla ja sekavalla tekstillä, näin varsinkin sarjan kahdessa ensimmäisessä osassa.”

Veli-Pekka Salminen ei ole moista rehabilitaatiota tehnyt.

”Hannu Salama sai jo nuorena Juhannustanssi-jupakan myötä lentävän lähdön kulttimaineeseen. Jotkut näyttävät pitävän häntä suorastaan sotienjälkeisen kirjallisuutemme terävimpänä kärkenä.

Minäkin olen Salamaani lukenut, mutta en voi aivan yhtyä tuollaisiin arvioihin. Esimerkiksi nyt esillä oleva Finlandia-sarja on jokseenkin tunkkaista tavaraa.

Salamalla on toki kirjalliset ansionsa eikä hän ole mikään silottelija. Haastatteluista kuitenkin parhaiten paljastuu, miten auttamattomasti hänen maailmankuvansa on juuttunut jonnekin menneisiin juoksuhautoihin ja lahonneisiin arvoasetelmiin.”

* * *

Näin lukukokemuksiaan muistelee Pertti Vuorela:

”Minä, Olli ja Orvokki vuonna 1967 oli samanlainen merkkitapaus kuin Juhannustanssit. Se poikkesi proosan valtavirrasta edelleen rajulla kielenkäytöllään ja kirjailijan omakohtaiselta tuntuvalta kuvauksellaan. Tuon ajan lukukokemuksiin kuului myös Siinä näkijä, missä tekijä (1972). Teos suututti vasemmistolaisia, sillä sen henkilöt eivät täyttäneet kommunistien ihannekuvaa.

Näiden lukukokemusten jälkeen luin Hannu Salamaa vain satunnaisesti eikä tekstin veto ollut enää samanlainen kuin aiemmin. Sen sijaan Hannun tyttären Laura Salaman kirjan ’Kommarikakaran Helsinki’ luin juuri äskettäin. Siinä oli välähdyksiä Salaman perheen elämänmenosta mm. vappumarsseista, joihin lapsetkin vietiin aina mukaan.”

Markku Tuomalan ajatukset vievät ”Työvikseen” ja ”Ryhmikseen”.

”Kysyttyä teosta en ole lukenut enkä itse asiassa mitenkään järjestelmällisesti Salaman tuotantoa muutenkaan. Opiskeluiässä ”Minä, Olli ja Orvokki” viehätti, Siinä näkijä missä tekijä piti lukea, kun sen tarpeeksi monta kertaa näin Tampereen Työväen Teatterissa työskennellessäni. Ja teatterin kautta tutustuin myös Finlandia-sarjaan, kun ammoin kävin katsomassa siihen pohjanneen Finlandia -esityksen Ryhmäteatterissa. Uudempaa kosketusta Salamaan edustaa sitten hänen näkemisensä ja kuulemisensa joku vuosi sitten Tampereella, Annikin runofestivaaleilla, missä hän luki meille kuulijoille runotuotantoaan saksofonisti Hepa Halmeen ja hänen Vapaat Radikaalit -yhtyeensä tarjotessa sanataiteelle musiikillisen taustan.”

Teatteriversio on muistissa Raila Rinteellä.

”Aikoinaan Helsingin kaupunginteatterissa nähtiin suurenmoinen tulkinta romaanista Siinä näkijä missä tekijä. Aikanaan kiisteltykin kirja on hyllyssäni ainoa Salama. Luen sen aika ajoin miettiessäni Suomen historiaa. Näytelmä oli vahva, muistaakseni Jouko Turkan ohjaama.”

Salamansa vähintään perusoppimäärän verran ovat lukeneet myös muut viikon tietäjät eli Veikko Huuska, Juhani Niemi, Antti Parkkonen, Sirpa Taskinen ja Unto Vesa.

Annetaan palkinto nyt sitten ensikertalaiselle, Salama-soturi Timo Harakalle. (rb)

Viikon 42 sitaatti

Tämän viikon kirjailija sopii hyvin juhlavuoden kattaukseen, sillä hän ei ole kovin monta vuotta Suomea nuorempi. Ensimmäisen kirjansa yhä elossa oleva kirjailija julkaisi 60 vuotta sitten ja vielä liki ysikymppisenäkin häneltä ilmestyi novellikokoelma. Paljon on matkalle mahtunut, monen lajin romaaneja, novelleja, erätarinoita, runoja, näytelmiä, kuunnelmia… ja kyseessä oleva teos on sitten vielä ihan omassa luokituksessaan.

Kuka on tämä pitkän linjan kertoja, mikä teos? Vastaukset viimeistään 25.10. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Veikkailen sitä sun tätä lähestyessäni Kirakkakönkään maisemia. Olen juuri päätymässä sellaiseen johtopäätökseen – paremman puutteessa – että olivatpa nuo hurjapäät mitä tahansa, niin ainakaan sillä vauhdilla ne eivät patoksitta selviä Inariin asti, sikäli kurvikuuluisa tämä liki neljäkymmentä kilometriä pitkä tienpätkä on, niin siinä…
Enkös sitä jo arvannut?
Koko letka, kolme autoa, jumissa tien laidassa.”

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Tuore kirja paljastaa: Mannerheim armahti suosikkejaan juopottelusta – oli heistä riippuvainen sodanjohdossa

Kuva: Lehtikuva / Markku Ulander

Ylipäällikkö Carl Gustaf Emil Mannerheim katsoi ylimmän upseeriston ja varsinkin suosikkikenraaliensa juopottelua läpi sormien, mutta johtavien upseerien hermojen pettämistä hän kavahti. Näin arvioi kolmen yliopiston dosentti Lasse Laaksonen (kuvassa), jonka kirja Viina, hermot ja rangaistukset – sotilasylijohdon henkilökohtaiset ongelmat 1918–1945 ilmestyi torstaina.

Mannerheim ei itse tunnetusti sylkenyt lasiin.

– Ei Mannerheimin määrällisesti merkittävä alkoholinkäyttö ainakaan raittiutta edistänyt. Kyllä henkilökohtainen esimerkki varmasti vaikutti, Laaksonen arvioi päämajan tilannetta.

Marsalkan suhtautuminen muun sotilasjohdon juomiseen oli Laaksosen mukaan äärimmäisen valikoivaa.

– Marsalkka ei edes pystynyt puuttumaan tärkeän työparinsa, kenraali A. F. Airon, runsaaseen alkoholinkäyttöön päämajassa. Samoin hän olisi halunnut vaieta toisen suosikkinsa, rintamakenraali Taavetti Laatikaisen juopumusrikkomuksista.

Vähemmän onnekas oli esimerkiksi K. M. Wallenius: alkoholilla oli osuus Mannerheimin inhoaman kenraalin uran katkeamiseen.

Useat juomisesta kärähtäneet korkeat upseerit saivat ylipäälliköltä uuden mahdollisuuden, mutta hermoheikkous oli tyystin eri, kohtalokas asia.

– Mannerheim jollakin tavalla pelkäsi komentajia, joiden hermojen pitävyyteen ei voinut luottaa. Juopottelusta marsalkka pystyi tarvittaessa tukistamaan, mutta stressireaktioita ei ollut mahdollista kontrolloida.

Ylipäällikkö Mannerheim hermoili huomattavasti enemmän.

Mannerheimin omat hermot joutuivat erittäin koville Neuvostoliiton kesän 1944 suurhyökkäyksen aikaan. Laaksosen mukaan marsalkka selvisi kiirastulestaan kaksijakoisesti.

Suurhyökkäyksen alkamisen jälkeen Mannerheim häilyi omalla tontillaan, sodan johtamisessa.

– Tärkeimpien alaisten kuten Airon paineensietokyky oli hädän hetkellä korkealla. Ylipäällikkö Mannerheim hermoili huomattavasti enemmän.

Sen sijaan poliittisena toimijana Mannerheimin valta korostui suurhyökkäyksen aikana ja rauhasta neuvoteltaessa.

– Hän ei piitannut valtaoikeuksiensa rajoista vaan ohjaili valtionjohtoa suvereenisti.

Laaksonen katsoo, että Mannerheim saattoi painaa läheisimpien upseeriensa viinatöppäilyt villaisella osin siksi, että oli heistä täysin riippuvainen johtamisessaan.

– Mannerheimin koulutus ja pätevyys tuon tason tehtäviin oli melko ohut.

Sotahistorian emeritusprofessori Martti Turtola on tästä Laaksosen kanssa samaa mieltä.

– Mannerheimin on täytynyt olla äärimmäisen jännittynyt siitä, että pystyykö hän johtamaan. Siksi hän tarrasi henkilöihin kuten Airo, jotka takasivat, että sotaa johdetaan. Mielestäni Airo oli oikeassa sanoessaan ”Mannerheim johti sotaa, minä johdin sotatoimia”. Marski ei hallinnut tätä valtavaa koneistoa.

Enää ei tarvita raivopäisiä kurinpitäjiä.

Lasse Laaksonen tutki armeijan takavuosien johtoa, mutta hän suostuu tekemään vertauksen Suomen tämän päivän sodanjohtajiin.

– Sodankäynti on teknistynyt siinä määrin, että johtaminen vaatii nyt aivan toisentyyppistä tarkkuutta kuin toisen maailmansodan aikaan. Tuolloin se oli enemmän suoraa komentamista. Nyt sotatoimien johtaminen edellyttää esimerkiksi informaation hallintaa ja monipuolista osaamista – eikä niistä suoriudu kuin selvin päin.

– Enää ei myöskään tarvita sen tyyppisiä raivopäisiä kurinpitäjiä kuin meillä oli viime sotien aikana.

Summaten: lasia kallistavien Eversti Karjuloiden aika on vääjäämättä ohi.

STT–PERTTI MATTILA

Ishiguron 22 vuoden takainen romaani julkaistaan suomeksi ensi syksynä

Tammi julkaisee Nobelin kirjallisuuspalkinnon 2017 voittaneen englantilaisen Kazuo Ishiguron aiemmin suomentamattoman romaanin ”The Unconsoled syksyllä” 2018 nimellä ”Surullinen pianisti”. Alun perin vuonna 1995 julkaistu teos on Ishiguron neljäs romaani. The Unconsoled on ainoa toistaiseksi suomentamaton Ishiguron romaaneista. Teoksen kääntää Ishiguron pitkäaikainen suomentaja Helene Bützow.

Uuden suomennoksen lisäksi Tammi julkaisee uusintapainoksina viisi loppuunmyytyä Ishiguron teosta. ”Haudattu jättiläinen” (suomennos julkaistu alun perin 2016), ”Ole luonani aina” (2005) ja ”Pitkän päivän ilta” (1990) ovat jälleen saatavilla kirjakaupoista viikolla 43. Myöhemmin syksyllä ilmestyvät myös uusintapainokset teoksista ”Me orvot”(2002) ja ”Menneen maailman maalari” (1988).

Kazuo Ishiguro on Japanissa 1954 syntynyt ja vuodesta 1960 Englannissa asunut kirjailija. Hänen rakastetuista romaaneistaan Ole luonani aina ja Pitkän päivän ilta on tehty myös samannimiset menestyselokuvat. Ennen Nobeliahän  ehti saada lukuisia kansainvälisiä palkintoja, muun muassa Booker-palkinnon.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kirjavisassa Statovci: Suomi-kuvan uudet sävyt

Heti sen jälkeen, kun visaukko oli valinnut tehtäväkirjan syksyn kakkosvisaan, tuli Otavalta tiedote kyseisen romaanin saamasta suitsutuksesta amerikkalaisissa laatulehdissä. Johdatusta, sattumaa tai jotain… Ei se silti saanut aikaan valtaisaa vastausryöppyä.

Kun Sirpa Taskiselle tuli viikko sitten kiire vastauksensa kanssa, niin nyt hänen vastaus tuli ensimmäisenä.

”Kovasti paljon kiitoksia on saanut tämä ’Kissani Jugoslavia’ (2014), viimeksi sitä hehkutti New York Times. Helsingin Sanomien kirjallisuuspalkinto tuli tuoreeltaan, ja sen mukana käännöksiä ainakin 11 kielelle, näytelmäsovituskin on tekeillä. Hienoa mainosta uudelle kotimaalle, joskin suomalaisten asenteet saavat kirjassa kyytiä.

Kirjastossa kaikki suomenkieliset kappaleet olivat lainassa, joten tartuin ruotsinkieliseen todetakseni, että onhan suomi todella sukupuolineutraali kieli. Ruotsalainen versio kutsuu kirjan arvoituksellista kissaa maskuliiniksi; suomessa ’hän’ voi tarkoittaa millaista seksuaali-identiteettiä tahansa. Selailtuani Statovcin toista kirjaa voisin kuvitella kirjailijan tarkoittaneen juuri sitä, sillä ’Tiranan sydän’ -kirjassa joillain henkilöillä ei näyttäisi olevan kiinteää sukupuolta, (mikä yhdessä maahanmuuttajataustan kanssa voisi olla rankan identiteettikriisin paikka).

Pajtim Statovci (1990) tuli Kosovosta Suomeen kaksivuotiaana, kävi koulua Porvoossa ja opiskelee nykyisin Helsingin yliopistossa kirjallisuustiedettä ja Aalto-yliopistossa televisio- ja elokuvakäsikirjoitusta.”

Mauri Panhelainenkin törmäsi eioota tarjoavaan kirjastovirkailijaan, mutta sai tältä hyvän vinkin.

”Vaimo tunsi netin syövereistä esiin putkahtaneen kirjan ja kirjailijan, minulta visakirja oli jäänyt aikanaan (2014) lukematta. Pajtim Statovcin Kissani Jugoslavia -teos oli kuitenkin lainassa kaikista lähikirjastoista. Onneksi kirjastoamanuenssi valisti, että visakirja kuuluu itsenäisyyttä juhlistavalle Sadan vuoden kirjat -listalle ja on luettavissa netistä oman kirjastokortin tunnuksilla. Niinkö, sittenpä kokeilemaan.

Avasin YLE Areenasta Sadan vuoden kirjat-sivut ja sieltä opastettiin eteenpäin, Kansalliskirjaston verkkokirjastoon. Kirjastokortin tunnukset toimivat hienosti ja pääsin sisälle verkkokirjaston aarreaittaan. Sieltä avautuivat heti eteen monet kirjavisankin klassikot, mutta Kissani Jugoslavia -kirjaa ei löytynyt. Pian huomasin harmikseni, ettei juuri sen kirjan lukuoikeuksia siellä jostain syystä ollutkaan, mutta hyödyllinen opintoretki kirjojen verkkomaailmaan tuli kuitenkin tehtyä.

Kuuntelin visakirjaa koskevan YLE 1:n radiojutun ja lueskelin lehtien ja kirjabloggareidden kirjaa koskevia tekstejä. Melkein kaikissa niissä käsiteltiin maahanmuuttajakirjailijoiden ajankohtaista läpimurtoa Suomessa. Eräs maahanmuuttajakommentaattori oli tosin katsoi, ettei heitä eikä kirjoja saisi luokitella tällä nimikkeellä.”

* * *

Pertti Vuorelaa askarruttaa eläinsymboliikka.

”Pajtim Statovci (s. 1990) on minulle uusi tuttavuus. Vaimo ehti tosin lukea visakirjan Kissani Jugoslavia ( 2014) viime talvena lukupiiriään varten. – – –

Pikaluin kirjan ja pääsin kurkistamaan romaanin muodossa Jugoslavian hajoamiseen ja sen vaikeisiin seurauksiin. Siinä sisänäpsä albaanityttö Emine naitetaan Bajramille suurin, perinteisin juhlallisuuksin ja odotuksin. Pian selviää, että albaanimies on perheen pää ja naisen paikka on hellan ja nyrkin välissä. Sota ja levottomuudet pakottavat monilapsisen perheen muutamaan Kosovosta Suomeen. – – –

Kirjassa seurattavan pojan Bekimin elämä on vaikeata suomalaisten ennakkoluulojen, identiteettiongelmien ja homouden takia. Hän hankkii asuinkumppanikseen kissan ja boakäärmeen, joskin elämään ilmaantuu myös homomiehiä.
Pajtim Statovicvin kerronta mm. albaanien perinteistä, tavoista ja uskomuksista on tarkkaa ja kiinnostavaa. Maahanmuuttajien ongelmat ovat vaikuttavasti esillä. Kertojien näkökulmat vaihtelevat tiheästi. Muutenkaan kirja ei päästä lukijaansa helpolla. Narsistisen kissan ja umpimielisen boakäärmeen symbolinen rooli jäi askarruttamaan. Tulkintoja varmaan löytyy monia.”

Ossi Lehtiö innostuu tehtävästä kovin.

”Silloin kun sain ensimmäisen kerran kirjan käteeni, niin outo oli sen kansikin. Siinä vihaisen ilmeen omaava kissa oli mustana ja punaista taustaa vasten. Kun lisäksi kuun sirppi täydensi noitamaista tunnelmaa, oli se otettava mukaan. Vieraskielinen, totesin, ja ryhdyin etsimään suomentajan nimeä, sillä on oma merkityksensä, kun on käännös kyseessä. Vaan ei ollut kääntäjää merkitty. Oli siis ihan suomeksi kirjoitettu ja hienoa tekstiä olikin. – – –

Mielenkiintoista on traditioiden merkitys Kosovon albaanien keskuudessa. Juuri traditiot pitävät etniset ryhmän elossa ja toiminnassa. Heti kun tullaan avoimesti ulos tradition piiristä, niin lumous särkyy ja muuntuminen ottaa kiihtyäkseen. Näin käy Suomeen muuttavalle perheelle ja varsinkin supermachon isän kohtalo on nuiva, sillä hän ei pysty ylläpitämään traditioita uudessa ympäristössä, vaan luhistuu ja menehtyy. Lapset omaksuvat uudet tavat ja tavallaan ovat kulttuurisesti luopioita.”

Eero Reijonen on ottanut Korfun reissulleen hyvää matkalukemista, Statovcia kuinka ollakaan! Hän nostaa esiin toisen uussuomalaisen.

”En voi olla vertaamatta Statovcin rankkaa toiseuden kokemusta toisen maahanmuuttajan, Neil Hardwickin, vastaavaan. Hardwick tuli Suomeen 1969. Hän oli hiilenharmaan Newcastlen kaivosalueen poikia, koulunero, jota oltiin kouluttamassa vapaaoppilaana ydinfyysikkoa. Vahvan sosiaalisen omantunnon kanssa painiskeleva poikanen näki Thatcherin demoniset jäljet kaivosmiesten kohtelussa. Hiilikaivosten sulkeminen syöksi seudun jättilamaan ja ihmiset täysin tyhjän päälle.
Neil H. tuli Suomeen, ei ruvennut ydinvoimaa tutkimaan, vaan pohtimaan junttikansan luonnetta. Toiseuden kokemus tälle miehelle oli positiivinen. – – –

Puhumattomuutta tämä Pjatim Statovcin lailla monilahjakas mies katseli huumorimielessä. Junttius kääntyi punatukkaisessa päässä positiiviseksi. Tämä mamu näki toiseuden, mutta ratkaisi sen positiivisesti. Hardwick rakensi tästä tarkkanäköisestä toiseuden ymmärtämisestä ja sen ristiriidan ratkaisemisesta elämäntyönsä. Mamu Hardwick on verrattomasti etevämpi suomalaisuuden kuvaaja kuin Spede. – – –

Visakirja on tietysti oiva teos Suomi 100-teeman osana. Se on nyt jopa ajankohtaisempi kuin ilmestymisvuonna 2014.”

* * *

Juhani Niemi kertoo, ettei visakirja ollut ihan hänen lajiaan. Mutta:
”Ainutkertainen lukukokemus, joka valottaa maahanmuuttajien elämää maahanmuuttajan silmin nähtynä. Suositeltavaa lukemista myös umpipersuille.”

Veikko Huuska sanoo arvaavansa kirjailija ja teoksen, koska ”olen paljon kuullut siitä ja vähän lukenutkin, mutta en itse teosta. Tämä ainainen kiire. Kysymys on tietysti pririteeteista. Nyt kuulin siitä niin paljon hyvää, että aion tarttua itse pääasiaan, Pajtimin kirjaan.”

Oikein ja oikein – arvaus ja päätös.

Veikkuulinjalla on myös Raila Rinne, joka hänkin osuu oikeaan, Petri Kettusen ei tarvinnut ilmeisesti arvailla, vaan takana oli tieto. Viikon palkinto menee Ossi Lehtiölle. (rb)

Viikon 41 sitaatti
Visahistorian kirjailijalistauksessa mennään nyt yhteen ääripäähän niin että heilahtaa. Runoilijamme on väitellyt tohtoriksi ruotsalaisen runoilijan tuotannosta ja opettanutkin Ruotsissa, mutta on kotoisin suomalaisesta rannikkokaupungista. Elokuvantekoakin on tullut kirjoittamisen ohella harjoitettua.

Kuka on tämä maakuntansa näkyvä kulttuurivaikuttaja, mistä runo? Vastaukset viimeistään 18.10. mennessä osoitteella Demokraatti/Kirjavisa, PL 338, 00531 Helsinki tai sähköpostilla kirjavisa@demokraatti.fi. Yhdelle palkinto.

”Laskeuduin junasta. Oopperan
nimi on Helsinki. Mannerheimin-
tiellä, hysteerisen ohjaajan
ohjaaman virran partaalla,
näin rakennuksen, joka kätkee
eduskuntatalon. Minä kuuntelin,
mutta jokainen mielipide oli
harjoiteltu etukäteen. Sydän löi
tai hiljeni; kaikki muu
oli kirjoitettu partituuriin,
ja jokaiset kasvot näyttivät
ikään kuin joiltakin. Jatkoin
matkaa, mutta kaupunki
oli näkymätön. Jokaista taloa
peitti julkisivu, joka näytti
miltä talo olisi näyttänyt
valmiina.”

 

 

Keskustelua aiheesta

Arvio: ”Kosovon härkä” Shefki Kuqi avautuu camp-hahmostaan, arvostelee Antti Muurista ja kehuu Pasi Rautiaista: ”Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla”

Kuva: Lehtikuva

Atomivoimala, Kosovon härkä, Sheriffi… rakastetuilla jalkapalloilijoilla on monta lempinimeä.

Balkanilla syntynyt Shefki Kuqi (s. 1976) nousi yhdeksi Suomen pidetyimmistä pelaajista, kiitos pelottomuutensa ja periksiantamattomuutensa. Monien urheiluaihesten kirjojen tekijänä meritoitunut Mika Wickström (s. 1965) kertoo nyt Kuqin tarinan.

Kuqin elämäkerta ”Kosovon härkä” on tiivis, rento kirja, jonka selvänä esikuvana toimii taannoinen hittiteos ”Minä, Zlatan Ibrahimoviç” (2011). Sen tekijä David Lagercrantz antoi Ibrahimoviçin puhua ja häivytti itsensä taustalle.

Wickström toimii samoin. Vain Kuqi on esillä, eikä haastattelija ja puhtaaksikirjoittaja. Wickströmin nimeä ei löydy edes Kosovon härän kannesta.

Kuqi on taistelija, josta on annettu Suomessa hieman yksipuolinen kuva. Hyökkääjää ei suoraviivaisen pelityylinsä takia aina otettu tosissaan. Hänen fysiikkansa oli mahtava, mutta hän ei ollut tekniikkansa puolesta maailman parhaita. Etenkin lehdistö jaksoi vääntää hänestä vitsiä, kuten hän kirjassa kertoo: ”Musta haluttiin tehdä vähän jotain camp-hahmoa. Tosiasiassa mä olin Englannin-vuosinani puhdasverinen ammattilainen – ei mikään camp-hahmo pelaa niissä sarjoissa.”

Kosovosta Pohjolaan, Suomesta Englantiin

Shefki Kuqin perhe muutti Kosovosta Suomeen 1990-luvun alussa, Balkanin kärsiessä etnisesti virittyneestä väkivallasta. Kuqi valitsi jalkapallon, koska se oli kaikille iästä, koosta ja väristä riippumatta yhdistävä tekijä. Lajin avulla Kuqi integroi­tui nopeasti Suomeen ja sai arvostusta.
Kuqi pelasi ensimmäisen kautensa aikuisten sarjoissa vuonna 1994 Mikkelin Kissoissa. Hän pääsi seuraavana vuonna Mikkelin Palloilijoiden riveissä Veikkausliigaan, koska hänen omistautumisensa oli täydellistä. Vastaavaa ei yleensä koettu Suomessa. Kuqi ei valittanut vaan puski eteenpäin. Hän eli ja hengitti jalkapalloa.

Kosovon härkä -kirjan enimmäkseen Suomeen sijoittuva alku ei ole kovin kiinnostava, mutta Kuqin siirtyessä pelaamaan Englantiin ja lyödessään siellä läpi ammattilaisena kirjakin alkaa vetää paremmin. Kuqista pidetään, koska hän on kentän ulkopuolella mukava mies ja viheriöllä esikuvallinen gladiaattori.

Teoksesta paistaa läpi Kuqin turhautuminen Suomen olemattomaan jalkapallokulttuuriin. Suomi ei ole oikea jalkapallomaa, koska meiltä puuttuu vähän kaikkea. Kuqi kritisoi liian kilttejä tyyppejä, kuten valmentaja Antti Muurista. Hyökkääjänä hän arvostaa enemmän vaativia persoonallisuuksia, kuten Pasi Rautiaista: ”Mun mielestäni Pasia ei ole arvostettu tarpeeksi Suomessa. Hän oli erittäin vaativa ja jopa turhankin tarkka kaikista valmennukseen liittyvistä asioista, mutta se kertoi vain hänen sitoutuneisuudestaan. Hänen visionsa ja tahtotasonsa olivat vertaansa vailla.”

Kuqin henkinen koti löytyi kovapintaisesta, palloilua suosivasta Isosta-Britanniasta ja etenkin maan toiseksi ylimmältä jalkapallon sarjatasolta, jonka armottomassa maailmassa hän oli elementissään. Elämäkertakirja sisältää myös anekdootteja hämäristä pelaaja-agenteista ja tiettyjen englantilaisten seurojen vanhanaikaisesta tavasta toimia.

Kirjan kiinnostavin anti liittyykin kuvauksiin ammattijalkapalloilijan arjesta. Kuqi puhuu muun muassa harjoituksissa tapahtuneista tappeluista, jotka ”kertovat omaa kieltään siitä, millaisessa maailmassa ammattilaiset elävät. Kilpailu on hiton kovaa ja rapatessa roiskuu. Jollet pidä puoliasi, jäät jalkoihin.”

Raaka peli sopi Kuqille, joka antoi jo Suomessa joukkueilleen kaikkensa. Hänen tinkimättömyytensä ei jää Kosovon härässä epäselväksi: ”Pientä takapakkia tuli, kun mursin nenäni, mutta seuraavassa pelissä menin kentälle maski naamallani ja puskin heti maalin.”

Reissumiehen taival

Shefki Kuqi oli ammattilaisurallaan todellinen kiertolainen ja vaihtoi seuraa lähes vuosittain. Sama näyttää toistuvan nyt valmentajana. Kuqi löytää kuitenkin asiaan positiivisen näkökulman: ”Jos olisin pelannut vain parissa jengissä ja muutaman koutsin valmennuksessa, en ehkä tietäisi jalkapallosta niin paljon kuin nyt.”

Merkittävää kyllä, Kuqi oli ensimmäinen Suomen maajoukkueen ulkomaalaistaustainen pelaaja. Hän auttoi faneja pääsemään ennakkoluuloistaan ja ymmärtämään maailman muutosta. Hänen uransa Suomen paidassa ei ollut kovin hohdokas, koska hän ei päässyt sen päälleen pukiessaan yleensä aloituskokoonpanoon vaan tuli mukaan vaihdosta.

Kuten Kosovon härkä -kirjasta selviää, pelin seuraaminen sivusta on ammattilaiselle vaikeaa. Kuqilla on ollut loukkaantumisia, eikä hän ole aina saanut janoamaansa arvostusta. Suomessa ei paljon noteerattu sitä, kuinka hän näytti tasonsa Englannin ylimmillä sarjatasoilla, eikä siellä pärjätä pelkillä lihaksilla.

Kosovon härkä on lämmin, rehellinen ja kompakti elämäkertakirja mutta ei kuitenkaan nouse kovin paljon jalkapalloilijoiden elämäkertojen harmaan massan yläpuolelle. Kuqin tarina on hieno, mutta aivan kaikkea siitä ei teoksessa saada irti. Mika Wickstöm on kuitenkin hyvä kirjoittaja, ja Kosovon härkä on siltä osin tasalaatuista työtä.

Esa Mäkijärvi

KIRJA:
Mika Wickström:
Shefki Kuqi – Kosovon härkä
Tammi 2017, 243 s.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta