Vuoden alussa hallitus kertoi vähentävänsä noin 60 prosenttia suomalaisten rauhanjärjestöjen yleisavustuksista. Vapun alla tuli tieto, että oikeusministeri Leena Meren (ps) vastuualueella olevat loputkin noin 300 000 euroa leikataan.

Demokratiassa valtaan päässeet ovat oikeutettuja, jopa velvoitettuja, ohjaamaan valtion rahoja sinne, mihin ovat äänestäjille luvanneet. Suomalaisessa perinteessä vaihtelut ovat kuitenkin olleet maltillisia.

Jotain samankaltaista koettiin, kun opetusministeri Sari Multala (kok) lakkautti Suomi-Venäjä -seuralta kaiken valtionavun. Hän perusteli päätöstä sillä, että “ei ole perusteltua jatkaa ystävyysseuratoimintaa julmaa hyökkäyssotaa käyvän maan kanssa.”

Ministerin julkinen perustelu päätökselle perustui siis johonkin ihan muuhun kuin todelliseen tilanteeseen.

1980-luvulla rauhanliike oli tosiaan Neuvostoliiton soluttama. Myös Putinin Venäjä käyttää rauhanasiaa oman informaatiovaikuttamisensa yhtenä teemana.

Päätökseen tyytyväisyytensä ilmoittaneiden päällimmäinen mielikuva vaikuttaa olevan, että kaikissa näissä järjestöissä kyse on vain 1970-lukulaisista radikaaleista hätistelemässä tienpenkalla Nato-liittolaisia pois Suomesta.

Tätäkin joissakin noista järjestöistä tosiaan tehdään. Avoimessa demokratiassa moniäänisyys on sallittua, jopa suotavaa.

Silti nyt rahoitustaan menettäneet rauhanjärjestöt ovat laaja kirjo erilaisia toimijoita alkaen Suomen Rauhanturvaajaliitosta Suomen YK-liittoon, Helsingin Diakonissalaitoksen säätiöstä aina Martti Ahtisaaren nimeä kantavaan CMI-säätiöön asti.

Tämän monipuolisuuden takia keskustelussa esiintyneet tiltu-syytökset Venäjän hyväksi toimimisesta vaikuttavat puolihysteeriseltä viholliskuvan rakentamiselta.

Suomalaiset rauhanjärjestöt ovat myös olleet tiiviisti mukana erilaisissa kansainvälisissä verkostoissa. Nyt näissä verkostoissa leviää tieto Suomen hallituksesta, joka päätti rauhantyön olevan turhaa.

TASAVALLAN presidentti Alexander Stubb sen sijaan piti kiinni vaalilupauksestaan vahvistaa rauhanvälityksen roolia. Stubbin kabinettiin kuuluu rauhanvälityksen neuvonantajana Ville Brummer.

Ristiriitaista tilannetta voisi verrata siihen, että Suomi edistäisi vaikkapa aikuisten jalkapallomaajoukkueiden toimintaa aivan uudella tavalla, mutta samaan aikaan lopettaisi juniorifutiksen tukemisen.

Tässä on myös nähtävissä ero hallituksen ja ulkopolitiikkaa johtavan presidentin peruslinjoissa rauhantyöhön.

Tilanne antaa ennakkovaroituksen siitä, mitä nykyisen perustuslain mukainen vallanjako saattaa joskus tulevaisuudessa aiheuttaa. Hallitus pystyy tekemään päätöksiä, jotka ovat poikittain presidentin pyrkimysten kanssa ja päinvastoin.

TOINEN ASIA on sitten se, että juuri konfliktien ja sotien aikana rauhanasian edistäminen olisi erityisen tärkeää.

Tarvitsemme toki nyt enemmän rautaa rajalle, mutta samalla Suomen on jo etsittävä ajatuksia ja tapoja, joiden avulla voimme palata jossain vaiheessa toivomaamme syvään rauhanaikaan.

Aseiden uhalla voidaan usein pitää sotaa poissa, mutta aitoa rauhaa niillä ei rakenneta.

Omasta turvallisuudesta huolehtiminen asevaraisesti ja kestävän rauhan etsiminen muilla keinoin eivät sulje toisiaan pois.

Yksittäisten ihmisten ja valtioneuvoston jäsenten päissä ne vain vaikuttavat sitä ikävän usein olevan.