Leif Sundström on aiemmin julkaissut teoksen fasismista jatkaen nyt vierailulla diktaattorien kirjavaan galleriaan. Itseoikeutettujen Adolf Hitlerin ja J. V. Stalinin ohella hän arvioi kymmeniä voimamiehiä. Diktatuuri on ollut 1900-luvun sävel, ja kuluva vuosisata jatkaa menoa. Euroopassa valtaa pitävät Vladimir Putin ja Aljaksandr Lukašenka, Unkarin Viktor Orbán on yksinvallan tiellä.

Huomionarvoisesti kirjoittaja ei löydä yhtään naisdiktaattoria. Tosin Elena Ceauşescu jakoi miehensä hirmuvallan ollen jopa enemmän Hurja-Hilja kuin valju miehensä. Tuhlailun kuningatar oli Filippiinien Imelda Marcos tuhansine kenkäpareineen.

Diktaattori juontuu latinan sanelijaa merkitsevästä sanasta. Rooman tasavallassa kyvykkäälle sotapäälliköllle annettiin hädän hetkellä rajalliseksi ajaksi rajattomat valtuudet. Tunnetuin on Cincinnatus, joka diktaattoripestin jälkeen palasi auran kurkeen. Julius Caesar piti vallan ja tuli surmatuksi senaattorisalaliitossa.

Vaikka aina on ollut valtiaita, varsinaisista diktaattoreista voi puhua 1800-luvulta lähtien. Alkuluvussa Sundström selvittää komentajatyyppejä ja eri systeemejä. Yhtä kaavaa ei ole, mutta yleistäen voi sanoa, että voimamiehen on oltava luonnevikainen. Hänellä on usein ollut ankara lapsuus. Ennen valtaantuloaan hänellä on vankeus- ja maanpakokokemuksia. Yllättävän monet ovat kirjailijoita. Enemmistöllä on yhteys asevoimiin; he ovat sotilaita tai ainakin nojaavat valtansa aseisiin.

Tunnetuimmat nimet eivät armeijakriteeriä täytä. Hitler nousi valtaan parlamentaarista tietä, tosin nojaten ruskea- ja mustapukukaarteihinsa. Vasta lakkautettuaan Weimarin tasavallan hän otti asevoimat komentoonsa. Sotakokemusta hänellä oli korpraalinnatsojen ja rautaristin verran. Stalinilla, entisellä pankkirosvolla ja karkoitusvangilla ei ollut mitään sotaisaa menneisyyttä. Lokakuun keikauksen ja neuvostovallan lujittamisen aikoihin hän oli byrokraatti toisin kuin kilpailijansa, sisällissodan sankari Lev Trotski.

Alaotsikkoni Stalinista ja Hitleristä saattaa tuntua oudolta, mutta siinä on totuusitu. Kansallisuusasiain kansankomissaarina Stalin kannatti Suomen itsenäisyyden tunnustamista 1917. Toisen kerran hän pelasti meidät mutkan kautta puhdistamalla puna-armeijan kyvykkään johdon. Siksi talvisota sujui takkuisesti. Hitler uskoen Risto Rytin kirjettä antoi aseapua ja lentotukea kohtalokkaina kesän 1944 päivinä.

Pahoja ja vähän siedettävämpiä

Stéphane Courtois’n Kommunismin mustassa kirjassa (1997, suom. 2001) uhriluvuksi saadaan pyöreät sata miljoonaa. Sitä on pidetty liioiteltuna, mutta ranskalaisteos laskee mukaan vankileireillä ja nälänhätään nääntyneet, ei vain tapettuja. Suurin massamurhaaja on näin Mao Zedong 65 miljoonalla, Stalinin uhreja olisi 20 miljoonaa. Hitler kuolemankoneistoineen pääsee vain pronssille 10 miljoonalla. Tämä matematiikka ei sinänsä valaise. Stalinin mukaan yhden ihmisen kuolema on tragedia, tuhannen tilastotiedettä. Suhteellisesti isoin pyöveli oli Pol Pot yli kolmella miljoonalla pyrkiessään palauttamaan Kamdodžan kivikauteen. Uhriluku teki noin viidenneksen väestöstä.

Diktaattorit elävät eri tavoin. Vaatimattomin oli Portugalin pitkäaikainen Antonio Salazar, joka asui pääministerin viraston yläkerrassa. Hän ei haalinut rahaa eikä matkustellut. Entinen lukkoseppä Tito rakasti koreita univormuja reissaillen lukuisten palatsiensa väliä. Kleptokraatti hän ei silti ollut, toisin kuin vaikkapa Hispaniolan saaren valtiaat, Haitin isä ja poika Duvalier sekä Dominikaanisen tasavallan Rafael Trujillo, jotka käyttivät ison osan valtion varoista luksuselämäänsä. Afrikkalaisyksinvallan kuvaksi nousi Zairen Mobutu Sese Seko leopardihattuineen.

Tekijän mukaan diktatuureja on pahoja ja siedettäviä. Turkin Kemal Atatürk loi modernin Turkin ja on yhä kansallissankari. Salazar ei harjoittanut hirmuvaltaa, toisin kuin kollegansa Francisco Franco Espanjassa. Hänelle riitti konservatiivinen meno. Toisin oli siirtomaissa, varsinkin niiden noustessa kapinaan 1960-luvulta lähtien. Sosialistisista maista Tito salli jugoslaaveille eniten vapauksia, kunhan marsalkan sauva pysyi hänellä.

Tekijän jälki on sujuvaa, vaikka pientä epätasaisuutta nimissä ja käsitteissä esiintyy, muttei mitään vakavaa. Muutamia virheitä on: kommunisteista ei Venäjällä voi puhua ennen vuotta 1918 NKP:n tultua perustetuksi, vaan bolsevikeista. Kominternia ei 1960-luvulla enää ollut. Venäläiset naisen sukunimet loppuvat a:han: Kuzakova, ei Kuzakov.

Sundström ei käsittele sotienvälisen ajan koko balto-balkanilaista vyöhykettä Virosta Turkkiin. Kaikissa näissä maissa oli johdossa vahva mies. Missä määrin he olivat diktaattoreita, on määrittelykysymys. Joukkoon olisi ehkä halunnut C. G. E. Mannerheimkin, jolle kahdesti tarjottiin sotilasdiktaattorin postia, 1919 valtiomuototaistelun ja 1932 Mäntsälän kapinan aikoihin. Kun hankkeissa oli liian iso riski, hän kieltäytyi kunniasta.

Myös isot pyövelit kuolevat, harvat surmattuina. Tuorein tapaus on Tšadin Hisséne Habré, joka Senegalissa ihmisoikeusrikoksista tuomittuna menehtyi hiljan koronaan.