Veto kannatti. Tuuri sai tuosta Lakeuden kutsu -romaanistaan Finlandia-palkinnon.

Kun aikoinaan kuulin Leea Klemolan kirjoittavan yhdessä veljensä Klausin kanssa neljännen osan heidän yhä  Arktiseksi trilogiaksi  kutsumaansa näytelmäsarjaan, Tuurin ratkaisu palautui mieleeni. Erityisesti siksi, että Klemoloiden trilogian kahden ensimmäisen osan (Kokkola, 2004, Kohti kylmempää, 2008) keskushenkilö grilliyrittäjä Marja-Terttu Zeppelin palaisi pääosaan oltuaan kolmosesta (New Karleby, 2011) poissa. Eivätkö Klemolatkaan raaskineet jättää Marja-Terttua  Grönlantiin, jonne tämä kakkososassa muutti “maailman pohjoisimmaksi grilliyrittäjäksi”, vaan halusivat tuoda hänet vielä takaisin Suomeen ja Kokkolaan?

Raaskia on Klemoloiden kohdalla aika imaginäärinen verbi, sillä he ovat raaskineet tehdä ja teettää näytelmähenkilöillään mitä hillittömimpiä ja raadollisimpia juttuja. Paitsi että on oltu kokkolalalaisen arktisen hysteria kourissa, on hytisty Grönlannin pykälää hyytävimmissä olissa ja palattu sitten häntä koipien välissä Keski-Pohjanmaalle toisten hännällisten eli täplähyeenoiden terrorisoimaksi. Marja-Tertun jättäminen jäätymään Grönlannin pakkasiin olisi ollut pientä näytelmäsarjan monien muiden raisujen käänteiden rinnalla.

Oli miten oli, tämä  trilogian lisäosa Arktiset leikit on Marja-Terttu Zeppelinille armollinen. Hän on palannut Suomeen päättääkseen päivänsä tutussa kylmyydessä. Grönlanti on tuottanut hänelle pettymyksen, ei vähiten siksi että jäisellä saarellakin on ilmastonmuutoksen takia alkanut tulla turhan lämmin. Marja-Tertullehan vain absoluuttinen nollapiste taitaa ilmasto-oloista puhuttaessa olla kylliksi. Kun Kokkolassa on joulukuussa +18 ja Suntissa niin paljon vettä, että veneellä pääsee kaupungin keskustaan, on Suomikin hankala paikka kylmähakuiselle. Marja-Terttu pyytääkin ystäviään kuskaamaan ja jättämään hänet jäälautalle…

Se on Arktisten leikkien ydinjuonne, saattaa parantumattomasti sairas Marja-Terttu viimeiselle matkalle. Klemoloiden tarinamaailmassa tuo matka ei tietenkään ole mutkaton.

Mutkista on nelososalle myös taakaksi. Monet niistä tuntuvat päähenkilön selkeän päämäärän rinnalla hiukan väkisin rakennetuilta. Myös suuren arkitisen kertomuksen tutuista keskushenkilöistäkin alkaa puhti olla jo jossain määrin pois. Henkilöhuolinta Piano Larsson & FilmCompany -nimistä yritystä pyörittävä Piano Larsson jauhaa  tyhjää ja vilkulee menneeseen, ja aisaparinsa Arijoutsi Prittinen keskittyy lähinnä tiuskimiseen. Yrityksen filmipuolen veturi Lömmarkki taas on etupäässä vetämättömästi kännissä. Tee siinä sitten näyttävää sotaspektaakkelia Kokkolan meritaisteluista.

Uutta verta tarinaan pumppaavat Marja-Tertun entiset työtöverit, ex-portsarit Vili Tiippanainen ja Jani “Intjani” Mikkola. He ovat perustaneet vahtimestareiden kerhon, ja kun kerho ei leikkikehänä enää riitä, sitä pitää alkaa kutsua veljeskunnaksi. Sen tunnuksilla on myös lähdettävä mukaan politiikkaan. Vaaleihin mennään reippaasti kokkolalais-nationalistisella ohjelmalla.

Tässä kohtaa Klemoloiden teksti on terävimmillään.  Vahtimestarikaksikon touhuilu uhkaa nytkähtää yhden asian liikkeestä puolifasistiseksi ääriliikkeeksi eikä allegoriaa tarvitse kaukaa hakeaa. Näytelmäteksti ei kuitenkan sorru ylikorostamaan yhteyksiä nykypolitiikkaan, vaan antaa katsojien muovailla johtopäätöksiä itse.

Lystikkäimmillään Arktiset leikit taas on viskoessaan läppää Klemoloiden synnyinkaupungin nykytilasta. Kokkola näyttäytyy henkisesti aika kurjistuneena pikkukaupunkina, mutta kuitenkin omalaatuisen rakastettavana. Sellainenhan se oli jo kaupungin nimeä kantavassa trilogian avausosassa: kylmä, pimeä ja soma.

Viidennelle ei sijaa

Vaikka pitääkin toiminnallisuudellaan katsojan mielen virkeänä läpi kolmen tunnin, Arktiset leikit on tekstiltään ajoittain paikallaan polkeva.  Onneksi näyttelijäkaartissa on riittävästi  dynamiikkaa ja epäsovinnaisuutta viemään juttua pysähtyneillä hetkillä eteenpäin. Heikki Kinnusen paluu Marja-Tertuksi on totta kai jo itsessään pieni tapaus tämän vuoden teatterikartalla. Kinnunen on aika tarkkaan samaa ikäluokkaa ja samalla tavalla  elämää paljon nähnyt kuin Marja-Terttu, että vanhenevan ihmisen tuntojen ilmaiseminen tulee varmasti suoraan sisältä. Näyttelijän sukupuoleen ei enää kiinnitä edes huomiota, niin hyvässä mielessä instutionalisoitunut tämä kulttihahmo jo on.

Tilaihmeeseen mahtu koko porukka. Leea Klemolan on ohjannut vain seitsemällä näyttelijällä spektaakkeliluokan tarinan. Näyttelijät vasemmalta Juho Kuosmanen, Jussi Rantamäki, Heikki Kinnunen, Anna-Elina Lyytikäinen, Jukka Leisti, Mari Turunen ja Klaus Klemola.

Mari Turunen on Maura Zeppelininä turhautunut, mutta tarpeen tullen raivokas tytär. Alusta saakka trilogiassa mukana olleena hänkin hallitsee klemolalaisen näyttämökielen kitkattomasti.

Ohjaaja  Klemolan kokkolalaislähtöiset näyttelijävoimat Klaus Klemola, Jussi Rantamäki ja Juho Kuosmanen eivät nytkään häikäise karismaattisilla näyttelijäntaidoillaan vaan enemmän maanläheisellä läsnäolollaan, uskottavuudellaan. Lisäkierrettä  rooleihin tuo tietysti tämä näytelmän elokuvallinen touhuilu, Kuosmanen ja Rantamäki kun ovat muun muassa astelleet Cannesin punaisella matolla runsaasti palkitun Hymyilevä mies -elokuvan ohjaajana ja tuottajana.

Vahtimestarikaksikon rooleihin Klemola on istuttanut Tampereen Teatterin kantaviin voimiin kuuluvat Anna-Elina Lyytikäisen ja Jukka Leistin. Lyytikäisen roolityössä kiinnostaa enemmän se, että hän on viime vuodet keskittynyt ohjaajan töihin ja pysytellyt poissa näyttämöltä, kuin se, että hän näyttelee miestä. Gender bender ei nytkään varasta huomiota, joskaan ei tuo huomattavaa lisäarvoakaan. Leisti taas on niin monipuolinen näyttelijä, että hänet voi heti kuvitella “Intjaniksi”, joka on saanut lempinimensä “kyvystään liikkua lain ja laittomuuden rajamailla”.

Arktiset leikit ei yllä tässä näytelmäsarjassa sen parhaiden osien eli kahden ensimmäisen tasolle, mutta niihin verrattaessa rima onkin asetettu korkealle. Se kuitenkin saattaa yllättävän hallitusti päätökseen ison, hämmentävän ja parhaimmillaan ihan helvetin hauskan kertomuksen suomalaisesta lämmöstä ja kylmyydestä. Loppu on niin on nyt niin lopullinen, että tarvitaan jo saippuasarjamaisia jälleensyntymiä trilogian viidennen osan synnyttämiseksi.