Kolmikanta kukoisti 1960-luvulta uuden vuosituhannen alkupuolelle. Kolmikannassa syntyneiden tulopoliittisten kokonaisratkaisujen, tuttavallisemmin tupojen, aikakaudella syntyi ymmärrys siitä, että työmarkkinaneuvotteluissa voidaan tehdä muutakin kuin vain palkkaratkaisuja.

– Tupojen merkitys voidaan tiivistää kahteen sanaan: ennustettavuus ja luottamus, sosiologian emeritusprofessori Harri Melin sanoo.

Kaksivuotiset tupot kertoivat työnantajapuolelle tarkkaa tietoa työvoimakustannuksista. Se vahvisti toiminnan suunnitelmallisuutta ja ennustettavuutta.

Suomessa tapahtui iso rakennemuutos 1960-luvulla, mikä toi aivan uuden tilanteen työn ja päävoiman välille. Maataloudesta vapautui työvoimaa, joka siirtyi kaupunkeihin palkkatyöhön.

– 1980-luvulla elettiin kolmikannan kultakautta, kun 1970-luvun alun isoista teollisuuslakoista oli päästy ohi, Melin sanoo.

Pääministeri Kalevi Sorsa (sd.) järjesti Korpilampi-seminaarin syyskuussa 1977. Paikalle oli kutsuttu 350 puolueiden, etujärjestöjen ja elinkeinoelämän edustajaa. Seminaarissa saatiin luotua poliittinen konsensus Suomen talouspolitiikasta. Korpilampi nousi sittemmin myyttiseen maineeseen kolmikantatyön lujittajana.

– Vedenjakaja on väärä sana, mutta kyllä Korpilampi oli merkittävä, koska se vahvisti neuvottelusuhteita ja toi konsensusajattelun pitkäjänteiseksi ohjenuoraksi työmarkkinapolitiikkaan, Melin sanoo.

Luottamus- ja neuvottelusuhde mahdollisti työelämän kehittämisen yhteistyössä. Silloin myös oivallettiin, että työmarkkinoilla voidaan tehdä muitakin ratkaisuja kuin palkkaratkaisuja, jotka ovat luonteeltaan konfliktiratkaisuja.

– Palkkaratkaisut ovat nollasummapeliä. Jos raha pannaan palkkoihin, niin se on tuotosta pois, ja päinvastoin. Mutta sitten oivallettiin, että työelämää voidaan kehittää ja sitä voidaan tehdä yhdessä, Melin sanoo.

– Asiat sujuvat paljon paremmin, kun on hyvät puhevälit ja yhteinen visio esimerkiksi työturvallisuudesta, teknologian hyödyntämisestä, tuottavuuden parantamisesta tai työterveyden lisäämisestä.

Kolmikannassa on luotu eläke- ja sosiaaliturvajärjestelmät. Kolmikannan kultakausi oli yhteiskuntakehityksen kannalta monessa mielessä myönteinen.

– Oli siinä ongelmiakin, koska lähdettiin ”one size fits all” -ajattelusta, ja sovitut korotukset olivat jokseenkin samoja, Melin sanoo.

Julkisen sektorin palkat jäivät jälkeen yksityisen sektorin palkoista.

– Kun nykyään puhutaan paikallisesta sopimisesta, silloin puhuttiin liukumista. Niiden puitteissa yksityisellä sektorilla pystyttiin paikallisella tasolla neuvottelemaan sellaisia korotuksia, jotka eivät ole mahdollisia julkisella puolella. Palkkaero julkisen ja yksityisen välillä alkoi kasvaa, Melin sanoo.

– Toinen ongelma oli, että sukupuolten väliseen palkkaeroon ei pystytty paljosta puheesta huolimatta vaikuttamaan millään tavalla.

Ei pystytty vai ei haluttu?

– Olen sitä mieltä, että ei pystytty. Uskon, että haluakin on ollut, mutta asiaa selittää osin se, että meillä on niin sukupuolen mukaan jakautuneet työmarkkinat, Melin vastaa.

Naisvaltaisilla aloilla, eli hoiva- ja kasvatustöistä, maksetaan pienempää palkkaa kuin miesvaltaisien alojen töistä, vaikka koulutus olisi samanmittainen.

– Ajatellaan, että sairaanhoitajan ja opettajan työt ovat niin sanottuja kutsumusammatteja, eikä niistä täydy maksaa niin paljon palkkaa. Tai että oikea työ on teollisuustyötä, eikä kaupan naisille pidä niin paljon palkkaa maksaa, kun niillä on ukot töissä kuitenkin. On ollut jopa sellainen ajattelutapa, että naisten työtä on pidetty alempiarvoisena, Melin pohtii.

– Sukupuolten väliseen palkkaeroon on kiinnitetty kunnolla huomiota vasta nyt, kun hoiva-alan työvoimapula alkaa olla uhka yhteiskunnalle.

Kolmikannan pakka meni monella tapaa sekaisin, kun Elinkeinoelämän keskusliitto EK teki sääntömuutoksen vuonna 2017 ja ilmoitti, että se ei enää tee keskitettyjä ratkaisuja. Päätös merkitsi siirtymistä kohti hajautetumpaa neuvottelumallia, jossa neuvotteluvoima ja -vastuu jakautuvat laajemmalle eri toimijoiden kesken.

Työmarkkinajärjestelmässä siirryttiin liittokierrosten aikakauteen, jossa ison kolmikantaisen konsensuksen sijaan kunkin ammattiliiton ja vastaavan työnantajaliiton edustajat käyvät yrittävät päästä yhteisymmärrykseen työehtosopimuksiensa sisällöistä.

Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n sääntömuutos ei tullut kuin salama kirkkaalta taivaalta, vaan sitä osattiin jo odottaa. Taustalla oli pari vuosikymmentä kestänyt kehitys. 1980-luvun loppupuolella kansainvälinen kilpailu vapautui. Ulkomaankaupan sääntelyä purettiin ja taloutta liberalisoitiin. Kun tuontirajoituksia purettiin ja tulleja alennettiin, kilpailu kotimaisten ja ulkomaisten toimijoiden välillä lisääntyi.

– Kyllähän se muutti yritysten kilpailutilannetta olennaisella tavalla. Tupon parhaat aikaansaannokset liittyvät aikaan, jolloin valtio säänteli taloutta vahvasti, Melin sanoo.

Kun valtion roolia taloudessa vähennettiin suhtkoht samanaikaisesti kaikissa OECD-maissa, yritykset joutuivat aivan uudenlaiseen kilpailutilanteeseen. Silloin myös kysymys palkoista ja kilpailukyvystä asettuu uudella tavalla.

– Ymmärrän työnantajapolitiikan muutoksen kansainvälisen kilpailun ja yritysten eriytyneiden tarpeiden kautta. Silloin kun kolmikanta toimi, se toi kapitalisteille ennustettavuutta ja työrauhan, koska sitä ennen Suomi oli vielä aika lakkoherkkä maa, Melin sanoo.

– Rauhanaikaa kesti pitkään, 1970-luvulta 2010-luvulle siihen asti, kun EK ilmoitti, ettei ole enää työmarkkinaratkaisujen sopimusosapuoli. Toki tuolloin rauhanaikana tehtiin myös liittokohtaisia ratkaisuja, mutta yleisvire tuli tuposta.

(Juttu jatkuu kuvan alla.)

Tupojen aikaan työmarkkinaneuvotteluihin kuului solidaarisen palkkapolitiikan elementti.

– Tänä päivänä harva enää puhuu solidaarisesta palkkapolitiikasta, korkeintaan PAM ja jotkut matalapalkka-alojen edustajat, Melin sanoo.

Tupoissa oli vahvasti esillä ajatus siitä, että palkkaeroja kavennetaan varaamalla kullekin sopimuskierrokselle matalapalkkaerä. Liittokierrosten aikakautena kilpailu palkansaajien välillä on kiristynyt.

– Solidaarisuus on kaikonnut. Liitot huolehtivat omiensa eduista, piste. Ne ovat edunvalvontajärjestöjä, jotka eivät paljon vilkuile muihin kysymyksiin kuin omien jäseniensä edunvalvontaan, Melin sanoo.

– Kun naisvaltaisen huonosti palkatun julkisen sektorin palkkoja korotettiin pitkäaikaisella sopimuksella enemmän kuin minkä Teollisuusliitto oli onnistunut neuvottelemaan, syntyi SAK:n sisälle särö, joka johti JHL:n puheenjohtajan eroamiseen.

Eri alojen erikokoiset palkankorotukset eivät ole nollasummapeliä, eli toisten palkkojen suuremmat korotukset eivät pienennä toisten palkankorotuksia. Onko solidaarisuuden uupuminen naapurikateutta vai mistä on kyse?

– Taustalla on hyvin pitkä perinne. Alojen välisiin palkkaeroihin kajoaminen tuntuu Suomessa pyhäinhäväistykseltä. Naapurikateus on oikea sana, Melin vastaa.

– Jonkun työmarkkinahistorijoitsijan pitäisi selvittää, kuinka alojen väliset palkkaerot ovat kehittyneet viimeisen 50 vuoden aikana. Luulen, että ovat pysyneet aika samoina. Vaikka meillä on ollut paljon puhetta matalapalkkaisten naisalojen palkkojen korotuksista, niin kyllä vallalla on se, että saavutetuista eduista ei tingitä.

Kolmikannan tulevaisuus näyttää melko utuiselta. Kysymys kuuluu, kuinka se saataisiin jälleen toimintakuntoon.

– Ensin pitäisi saada kaksikanta kuntoon, eli palkansaajien ja työnantajien välille luottamus. Sosiologina sanon, että luokkakonflikti on selvästi kiristymässä Suomessa, Melin sanoo.

– Petteri Orpon (kok.) hallituksen työmarkkinapoliittinen ohjelma on luokkakantainen ohjelma, joka ajaa työnantajapuolen etuja hyvin yksipuolisilla lainsäädännöllisillä keinoilla.

Työnantajaleiri on ollut melko vaitonaisena katsomon puolella, kun hallitus ja palkansaajat ovat riidelleet keskenään.

– Ennen kuin voidaan ajatella kolmikannan paluuta, pitäisi lähteä sellaisesta sillanrakentamisesta, että palkansaajajärjestöjen ja työnantajajärjestöjen keskusteluyhteydet ovat kunnossa, ja kaksikanta toimii, Melin sanoo.

– Sitten meillä on toimiva kolmikanta, kun työmarkkinaosapuolet yhdessä pystyvät tekemään sellaisia ehdotuksia, jotka hallituksen toimesta vahvistetaan lainsäädännöllä. Kolmikanta ei toimi ennen kuin palkansaajien ja työnantajien välillä on toimiva vuoropuhelu. Näin kärjistyneessä tilanteessa se ei toimi.