19 vuotta. Pitkä aika miehelle, joka nälvii kilpailijoita iäkkyydestä.

Soini valittiin jatkamaan tehtävässään viimeksi elokuussa 2015 ilman äänestystä, kun Oulun paikallisyhdistyksen rahastonhoitaja Raimo Rautiola vetäytyi kilpailusta. Kaikki kunnia Rautiolalle, mutta Soinilla ei siis ollut ainuttakaan ”todellista”, vakavasti otettavaa haastajaa.

Perussuomalaisten kannatus oli tuolloin 15,6% Ylen Taloustutkimuksella teettämässä mittauksessa, kaksi prosenttiyksikköä alempana kuin edellisen kevään eduskuntavaaleissa.

Ylen eilisessä gallupissa perussuomalaisia kannatti 7,6% vastaajista. Soini istuu edelleen pallillaan, eikä keskustelua hänen asemastaan vieläkään käydä.

Soini on Suomen oloissa täysin poikkeuksellinen poliitikko. Ei tulisi kuuloonkaan yhdessäkään toisessa puolueessa, että kannatuksesta katoaisi taivaan tuuliin 10 prosenttiyksikköä hiukan yli vuodessa, mutta kukaan ei olisi vaatinut puheenjohtajan vaihtamista.

Pitkäjänteisyys ja pitkämielisyys on tietysti sinänsä arvostettavaa. Olisi nytkin, jos kyse olisi juuri siitä. Soinin ja perussuomalaisten tapauksessa kyse on puolueen ja puheenjohtajan harvinaisesta sulautumisesta yhdeksi ja samaksi kokonaisuudeksi.

Ei ole vaihtoehtoa, ”Plan B:tä”. On vain nykyinen romahdus tai vielä suurempi romahdus. Tai jokin ihme, jota nyt rukoillaan.

Kun perussuomalaiset teki historiallisen nousunsa soinimaisesti ilmaistuna ”takiaispuolueesta” suurten joukkoon, Soini muisti aina huomauttaa, ettei perussuomalaiset ole yhden miehen puolue, vaikka muut toista väittävät. Eikä se tietenkään kirjaimellisesti olekaan. Puolueella on pitkästi yli 30 kansanedustajaa ja satamäärin kunnanvaltuutettuja. Eduskuntavaaleissa sitä äänesti yli puoli miljoonaa.

Soini on selvästikin jakanut vastuuta puolueensa julkisuudesta päästyään henkilökohtaiselle ”hillotolpalleen” ministeriauton kyytiin ulkoministeriksi. Yhä enemmän olemme kuulleet esimerkiksi eduskuntaryhmän puheenjohtajaa Sampo Terhoa ja työ- ja oikeusministeri Jari Lindströmiä. Heillä selittämistä onkin riittänyt, kun jo valmiiksi sorrettuja lisää niistämään lähtenyt hallitus on tehnyt raskaita ratkaisujaan.

Mutta kyllä se silti on yhden miehen show.

Soinin tosiasiallinen yksinvaltius paljastuu kokonaisuudessaan puolueen alamäessä. Esimerkiksi SDP:ssä tilanne on perussuomalaisiin verrattuna suorastaan käänteinen. SDP:n kannatus on selvästi korkeammalla kuin se oli eduskuntavaaleissa, mutta puheenjohtaja Antti Rinne joutuu tosissaan taistelemaan asemastaan.

Perussuomalaisten eduskuntaryhmä on puolestaan pysynyt hämmentävän yksituumaisena. Venettä ei uskalleta keikuttaa, ja veneellä viittaan Timo Soiniin. Ainoa kansanedustaja, joka on suutaan saanut auki jotensakin kriittisesti nimenomaan puheenjohtajan suuntaan on Pentti Oinonen, jonka mukaan ”Soinin on otettava lusikka kauniiseen käteen ja mietittävä, mitä oli ennen, eikä mentävä tuulten ja taivasten mukaan muiden puolueiden johdateltavaksi”. Oinonen pelkää puolueensa muuttuvan ”satiaispuolueeksi”, joka häviää kohta RKP:llekin.

Se, onko Oinonen vakavasti otettava arvostelija, jätän lukijan harkittavaksi. Ainakin hän on väriläiskä, kenties muutakin. Mutta hänkään ei sano sanaakaan puheenjohtajan vaihtamisesta tai haastamisesta.

Soini itse kuittasi uusimmat kannatusluvut tutuksi tulleella tavalla ”plokissaan”.

”Pitää luottaa omaan tekemiseen. Tahto miehessä maksaa. Tuli mitä tuli. En ole politiikassa, arvoissani ja elämässäni etsinyt helpointa tietä. Kärsivällisyys ja pitkäjänteisyys on tuonut tulosta. Tuo tulevaisuudessakin.”

Totta. Tahto maksaa nyt kovaa hintaa.