Trumpin Yhdysvaltojen nykyilmapiirissä tällainen valtakunnan etelärajan yli niin musiikillisesti, henkisesti kuin miehistöllisestikin  loikkiva bändi ei välttämättä ole koko kansan mieleen. Vanhalla mantereella yleisö taas on rajaseutumusalle oikein vastaanottavainen, se näkyy muun muassa Calexicon uusimman albumin kelpo sijoituksina monien Keski-Euroopan maiden myyntilistoilla.

Calexicon soittajiston nimet kertovat, että yli rajan on käyty ja yhteen tultu: Burnsin lisäksi  orkesterissa soittavat Scott Colberg (sähkö- ja kontrabasso), John Convertino (rummut, marimba, haitari), Sergio Mendoza (kosketinsoittimet), Jacob Valenzuela (trumpetti, koskettimet, laulu), Martin Wenk (trumpetti, haitari, kitara, taustalaulu) ja Jairo Zavala Ruiz (kitara, buzuki, laulu). Bändin kotikaupunkin on eteläisessä Arizonassa sijaitseva Tucson, josta on satakunta kilometriä Meksikon rajalle. Bändin nimi tosin tulee perustamisaikojen soittajiston (primus motoreina Burns ja Convertino) kotikontujen mukaan eli rajankäynnistä Californian ja Mexicon välillä. Löytyypä kartalta sen niminen rajakaupunkikin.

Muheva saundi, rento meininki

Instrumenttilistauksesta saa myös vihiä siitä, että Calexico saa halutessaan aikaan muhkean äänimaiseman. Niin tapahtui myös Huvilassa, jossa bändi sekä naulitsi kuuntelemaan että pisti tanssijalat vipajamaan. Ihan syystä oli katsomon ekat penkkirivit raivattu pois ja annettu tilaa tanssille. Lavanedusta oli täynnä kansaa keikan ensi soinneista lähtien.

Huvilassa kuultiin hieno läpileikkaus yhtyeen uralta, mutta painopiste oli toki tänä vuonna ilmestyneen, maailmalla kiitoksia keränneen ”The Thread Thatv Keeps Us” -albumin materiaalissa. Sen biiseistä livenä iskivät napakimmin hittipotentiaalia omaava, esimerkiksi Big Countryn 1980-luvun kitarahelinät mieleen tuova ”End of the World with You”,  kaihoisana mutta kepeänä rullaava cumbiaherkku ”Flores y tamales” sekä ensinmmäisenä encorena kuultu, dystopisia visioita äänimattosaan välittänyt ”Another Space”. Biletysosastolla kansan sai jo keikan alkuminuuteilla nytkeeseen ”Cumbia de donde”, rauhoittumisen hetki taas oli paikallaan Joey Burnsin yksin kitaran kanssa aloittamassa ja muun  bändin pikku hiljaa mukaan vetäneessä slovarissa ”Fortune Teller”

Calexicon musiikissa ei sinänsä ole mitään maita mullistavaa eikä uudelleenkeksittyjä pyöriä, mutta tapa, jolla bändi napakat ja simppelit biisinsä vetää on vastaansanomaton. Iso instrumenttikirjo keskustelee lavalla hienosti keskenään, ja Burns hoitaa sitten puheet yleisön suuntaan. Trumpetit soivat mojovaa mexicanaa ja kitarat vinkuvat amerikanrokkia. Siispä kulunut, mutta usein niin osuva sana ”välitön” luonnehtii täpötäyden Huvilan torstai-illan tunnelmaa hyvin.  Jopa ”hurmokselliseen” yllettiin tiettyjen biisien kohdalla.

Calexicon cumbiat ja muut mainiot humpat sai huvilaväen ltanssimaan.

Suomen-vierailu oli Calexicolle nyt toinen. Ensimmäisen, Turun Ruisrockiin 2009 tehdyn jäljiltä siitä ei tullut täällä isoa nimeä eikä ehkä tule juhlaviikkovisiitin jälkeenkään, mutta varmasti bändi sai taas paljon uusia ystäviä, jotka ovat valmiit toivottamaan se tervetulleeksi kylään vähän taajempaan kuin yhdeksän vuoden välein. Vaikka heti  ensi kesänä saa tulla jollekin passelille festarille. Puistobluesiin – how about?

Kitaroinnin taidetta

Calexicon lämppärinä soittanut kotimaisen rock-skenen profiilikitaristeihin kuuluva Jussi Jaakonaho sai aikaan Calexicoakin suurempia saundeja. Hänen isot instrumentaalibiisinsä ylsivät kitarafreskoista progekoserttoihin ja mahtipontisimmillaan suoranaiseen industrial-vyörytykseen.

Jussi Jaakonaho lämmitteli.

Vähän vajaa tunnin settiin mahtui vain kuusi biisiä, joten mitään hittihakuista radiosoittotyrkkyä ei yleisölle tarjottu. Pätevää, parhaimmillaan jylhänkomeaa, mutta paikoin myös hiukka esoteerista briljeerausta.