Eläinlajeista eurooppalaisimman muodostavat tietysti linnut, nuo kaikkein nokkavimmat maailmanmatkaajat. jotka ainakin vielä toistaiseksi siirtyilevät suht sujuvasti pohjoisesta etelään ja takaisin.

HIUKAN AINA huvittaa mainita, missä satuin näkemään Lapinlahden Linnut ensi kertaa livenä: Eurooppa-päivän konsertissa Tampereen Hämeenpuistossa vuonna 1998.

1990-luvun mittaan yltyneessä eurohuumassa mannermaiset brändit eivät siis olleet hioutuneet vielä sen tason hifistelyksi, etteikö niiden keskelle mahtunut myös maltaanmakuista miesenergiaa edustava supisuomalainen huumoriryhmäkin.

Kymmenen vuotta sitten yhtye järjestikin jäähyväiskiertueen, jossa oli mukana valtaosa vanhoista Linnuista. Kappale Sateet tulevat (1986) tuntui silloin yleisostäkin päin kuin oodilta vanhalle kaveriporukalle, jonka on vihdoin lennettävä yhteistuumin pois kantapöydästään: ’Kaikella on aikansa / kaikella on paikkansa”.

Vaan onhan Lapinlahden Lintuja aina vähän ikävä. Eräs keskeinen syy siihen on, että huumoribändiksi Lapinlahden Linnut on ollut poikkeuksellisen kiinnostava myös musiikillisesti, erityisesti Pekka Hedkrokin persoonallisen ja taitavan sävelkynän ansiosta.

40-VUOTISJUHLAKONSERTISSA Tavastialla olikin ilo nähdä, että Hedkrok ja myös varhaisimmat kappaleet pääosin säveltänyt Ari Kettunen ilmestyivät nyt huomattavasti orgaanisemmin mukaan kokoonpanoon konsertin loppupuoliskolla kuin kymmenen vuotta sitten Savoy-teatterissa. Pitkä tauko on kiteyttänyt Lintujen kollektiivia.

Hedkrokin säveltämä ja Tapio Liinojan sanoittama ja tulkitsema kestosuosikki Kuppilan tango (1988) oli jälleen varsin aistillinen, melodialtaan bagatellimainen kuvaus hetkellisestä ravintolaromantiikasta ja ohraisesti katoavasta ajasta. Mestarilliseen, John Cassavetesin elokuvien kadut jostain kätköistã mieleen tuovaan Köyhän taivaaseen Hedkrokin oma syvä ääni taasen sopi jälleen kuin musta lankki kenkään.

Huumorinkin osalta Lappareilta on riittänyt tietysti ihmeteltävää. Joidenkin tv-sketsien yhteiskunnallinen viiltävyys oli aikoinaan sitä luokkaa, että ne lähestyivät jopa artaud’laista julmuuden teatteria, mikä sai kenties herkimmät katsojat kakistelemaan hepskukkuuttaan, aikain muuttumista.

Oman kokemukseni mukaan Lapinlahden Linnut olikin eritoten 1950-70-luvun loppupuolella syntyneen kansanosan huumoria. Se kosketteli urbaanin kaupunkilaisuuden vinoutumia ronskimmin kuin suurten ikäluokkien pitkälti hallitsemassa todellisuudessa oli tapana.

Erityisesti miehisiä normeja käsiteltiin jalojen pyrkimysten ja kovan reaalitodellisuuden välistä kuilua armottomasti tarkastellen. Juhlakonsertti veikin nykyisin ehkä joistakin oudolta tuntuvaan aikaan, jolloin miehetkin saivat, osasivat ja kehtasivat vielä nauraa itselleen, toisilleen ja töppimisilleen.

TAVASTIALLE OLI tullut puheista päätellen ihmisiä eri puolilta Suomea, ilmeisesti jopa Inarista asti. Paikalla näkyi myös monia Lintujen näyttelijäkollegoita ja ainakin yksi entinen puolustusministeri.

Mehukas Värttinä-parodia Vanha suomalaisten poikain vitutuslaulu osui sikäli käärmeiseen ajankohtaan, että Ylen päätös lopettaa kansanmusiikkiohjelmansa Sydänjuurilla oli ollut yksi päivän puheenaiheista.

Saapa nähdä, tuleeko itse konsertti joskus televisiosta. Liinoja kun ilmoitti konsertin loppupuolella, että ilta oli taltioitu, ilmeisesti Lintujen tv-sarjoja Ylelle ohjanneen Pentti Kotkaniemen toimesta.

Sääntö-Suomesta riemua repivä Saako niin tehdä? (1988) ja rosoinen parisuhdeanelu Älä viskaa mua pihalle (1990) nousivat esiin kappaleina, jossa ryhmän soitannollinen siipi toimi kaikkein rikkaimmin. Siihen kuuluivat kitaristi Puka Oinonen, rumpali Hannu Lemola, kosketimsoittaja Jussi Liski, trumpetisti Antero Priha, saksofonisti Panu Syrjänen ja lyömäsoittaja Jan Noponen.

Saksofonia soitti myös maailmanpaiskomassa totisuudessaan aina huvittava Markku Toikka ja trumpettia unelias ikilintu Matti Jaaranen, jonka jo 40-vuotinen bravuuri saimaannorppana oli herätetty norppaliven kontekstiin. Toikan ja Mikko Kivisen välinen perinteikäs vittuilupuhelin taas oli aika lailla ennallaan. Olisi ollut mielenkiintoista nähdä nyt pyörätuolissa tapaturmansa takia istunut Kivinen ampaisemassa lopussa sisään soittajan kotiovesta.

Ortodoksimunkkien messua oli päivitetty osuvasti piikittelemään nykyhetken ilmiöitä kuten tatuoituja kokkeja. Se sai miettimään, kuinka oivaltavaa huumoria ryhmä tekisi tänä päivänä, jos ottaisi oikein asiakseen.

Ainakin tilausta olisi ryhmälle, joka repisi joskus hyvinkin roisia huumoria pienen ihmisen, kai lähinnä miehen, puolella seisten.

KONSERTISSA OLISI voinut tuoda esiin painokkaammin Lapinlahden Lintujen vähän houreisempaa, huumoriverhon taakse ulottuvaa puolta, mistä Talonmiehen perhonen (1988) olisi toiminut oivana esimerkkinä.

Isoihin lauluihin tietysti keskityttiin. Jos nyt jotain avainkappaletta miltei 30 laulun yli kaksituntisesta setistä jäi erityisesti kaipaamaan, niin kaipa se on Vihtaasi on kustu. Siinä oikeastaan kaatuu päälle se sibeliaanisesti sisukkaan hyvinvointivaltion siirtolava, jonka sekalaista tarjontaa harva on nokkinut niin tarkkaan kuin tämä parvi.

Kaksi on joukosta pudonnut. Kymmenen vuotta sitten muisteltiin Heikki ”Hiski” Salomaata (1959-2003), nyt myös Timo Eränköä (1952-2021).