Uutta valmistetaan toki suurille orkesteriapparaateille, solisteille ja monille erilaisille kokoonpanoille. Mutta että juuri barokkiorkesterille, siinä on oma tehtävänsä.

Suolikieliset jousisoittimet, venttiilittömät puhaltimet ja käytöstä kadonneet soitintyypit, esityskäytännöt ja viritysjärjestelmät edellyttävät säveltäjiltä erityistä, huolekasta paneutumista. Ja kuin vaivihkaisena muistutuksena, vanhat soittimet nostavat esille ainutlaatuisten luonnonmateriaalien merkityksen sointiherkkyyttä tavoiteltaessa. Sointi on musiikissa juuri se juuri, mikä kuulijaa kohti kurkottaa. Siksi tässä kokonaisuudessa sen barokkimainen tavoittaminen on keskeistä.

Aikamme säveltäjiä

Jesper Nordinin teoksessa soi kaukaisena kaikuna kauniisti haikaileva, syvää ja tummaa lämpöä huokuva bassonokkahuilu. Kansanmusiikista lainattu vanha ruotsalainen häämarssi istuu nykypäivään hyvin ja tavoittaa nykykuulijan esteettä vuosisatojen takaa. Teos on nimeltään The sound of inevitability (bassonokkahuilulle, sellolle ja elektroniikalle). Siinä elektroniikkaa voi hyvin pitää aikamme puumerkkinä uutta saundia tavoiteltaessa, vanhaa uuteen ommeltaessa.

Islanti rynnistää voimallisesti eurooppalaisen ja muunkin maailman musiikkiin. Anna Thorvaldsdottir on saarivaltion klassisen nykymusiikin keskeinen nimi. Shades of Sounds on komplisoitua vakautta luova ja samalla hankauksenomaisesti sävykkyyttä hyväilevä teos. Huojahtelevuus ja tuulen kuljettamaa ohkaista sävyä kantimenaan pitävä levollisuus hallitsee sävelseitin valmistumista. Kudos alkaa saada kokonaishahmoa, kauneuden häive laskeutuu tilaan. Ja on sanottava että vanhanaikaisuutta hipova

harmonia ei häiritse eikä dissonanssi riko säveltäjän muotoamisen estetiikkaa.

Sarah Nemtsovin teos Beyond its simple space on selkeä askel keskelle nykyaikaa. Ote orkesterissa on kuin piikkimatolla liikuskelisi, hypähtelisi. Ilmassa kiirivät pajan työrytmit, kammion kaiku muotoaa tilaa. Energinen syke pitää ohjia, kunnes hajoava hetki koittaa, tipahtelevat ja pulpahtelevat äänitäplät singahtelevat, kaikki nuo uuden ajan eleganssiaan esitellen. Ruma ja elävä lomittuvat. Melkoinen combo.

Komentosanana on pakottava paineisuus, jota noudattaa. Hektinen jojo heilahtaa ja villi tunnelma lyö kuulijaa päin. Enteenä jostakin häipyvä efekti loitontaa tämän sitkeän, laskevan aaltoilun.  Lopulta tai hetkeksi vähittäinen anteeksianto antaa periksi, ja alkaa järjestellä paloja, sallii ja ohjaa, pirstoo ja lisää. Luo uuden maailman aueta ja kivien sinkoilla. Uusi pulssi, uusi elämä odottaa. Lentävät kappaleet markkeeraavat turhuuden markkinahumua. Uinuva kohina täyttää hengen liikkeet.

Vivaldissimo

Max Richterin Four Seasons Recomposed on haaste ennen kaikkea säveltäjälle itselleen. Ja on sanottava, että voittajana tekijä tehtävästään selviytyy.

Ei voisi kuvitella yksinkertaisempaa tapaa kompastua, kokea ulkopuolista ylenkatsetta ja viisastelua. Tehdä nyt Neljä vuodenaikaa uudesti!

Ja nyt on Antti Tikkasen vuoro loistatella. Orkesterin johtaja, liidaaja, ja solisti saa näyttää mistä aineksista hänet on tehty.

Teos on valmistettu palasista aitoa Vivaldia ja oivalluksista ja aivoituksista särkeä vanha kuva, rypistää nuottipaperi, miten vain. Oli toiston taikaa, minimalismin tarve tuli tyydytetyksi. Iskutukset ja synkoopit lajiteltiin ja korostettiin, rytmihyökkäykset ja mietiskelevät sointurappuset tulivat tutuiksi, virtuoosisuus ja heijaava havahtumattomuus vuorottelivat. Ja oli niitä riitasointuja – ilman riidan hiventä, oli sellaista sessioista muistuttavaa lasin reunan hankaamista, äänen särkemistä tavalla ja toisella.

Ja sananmukaisesti heittäytyvä muusikkokunta teki esityksestä unohtumattoman! Vivaldi muistutti tutuista namupaloista, mutta Richter maustoi ja kirvensi vanhan nuottikuvan.  Vivaldin ja Richterin soiva onnela antoi Tikkaselle tilan tanssittaa jousta, juosta kielillä ja ohjata seuruetta ja solisti otti tehtävän antaumuksella vastaan. Kaivetaanpas tähän vertailuun barokin ja nykyajan välistä sarjakuvahenkilö Jonni (Johnny) Huimapää. Sellaista uskallusta ja pelastustahtoa harvoin tapaa.

Teoksen tulkinnassa kaksisuuntaisuus oli hyvässä käytössä, mielen suotuisassa tilassa vanha ja uusi kohtasivat sopuisasti kinastellenkin, korkea ja syvä tiirailivat toisiaan omilta tahoiltaan.

Konsertin päätös oli kuin suoraan musiikin virkistyspäiviltä.

Music nova -festivaali jatkuu 10.2.2019 asti