Jim Pembroke, Esa Kotilainen, Jukka Gustavson, Pekka Rechardt, Pave Maijanen ja Jan Noponen, siinä mainitut herrat vanhimmasta nuorimpaan, jotka keskiviikkona nousivat Helsingin Kulttuuritalon lavalle juhlistamaan  vetreän dinosauruksen, progressiivisen rockin ja deep popin tiennäyttäjä Wigwamin 50-vuotista taivalta. Eivätkä ihan heti pois tulleet, seitsemän konsertin juhlakiertueen avannut keikka kesti kolme ja puoli tuntia, josta väliaika pois vähennettynä tehokasta soittoaikaa oli liki kolme tuntia. Siinä pitää soittajien mentaalis-fyysinen kunto olla jo kekkosmaista luokkaa – nelikymppisen suoritustaso seitsenkymppisen kropassa.

Minkäänlaisia väsymisen merkkejä bändistä ei Kultsan kolmetuntisen tykityksen kestäessä ei todellakaan näkynyt. Päinvastoin, konserti loppunousu oli niin sitä luokkaa, että harvoinpa pääsee kokemaan.

Wigwamin kultaisimmat aktiivivuodet olivat 1969-78, johon jo mahtui kolme eri kokoonpanoa ja oikeastaan kolme eri tyyliäkin. Progeimman kauden huipennus oli vuonna 1974 ilmestynyt albumi ”Being”, jonka jälkeen sen musiikillisesta visionäärisyydestä vastanneet Jukka Gustavson ja Pekka Pohjola poistuivat takavasemmalle. Tilalle remmiin astuivat kitaristi Pekka Rechardt ja basisti Måns Groundstroem, ja yhdessä alkuperäisjäsenten Jim Pembroke (laulu, koskettimet)  ja Ronnie Österberg (rummut) he muuttivat bändin kurssia suuntaan, jonka nimesivät deep popiksi. Näin syntyi vuonna 1975 ilmestynyt suomalaisen rockin merkkiteos, ”Nuclear Nightclub” -albumi.

Syvän popin tiellä edettiin vielä parin albumin verran, kunnes eväät alkoivat olla syödyt ja bändin henkilökemioissa ilmeni säröjä esimerkiksi suhteessa kansainvälisen uran luomiseen. Plakkarissa oli jo levytyssopimus maineikkaan brittiläisen Virgin Recordsin kanssa, ja Richard Bransonin vetämä firma oli valmis satsamaan Wigwamiin isosti, mutta se olisi myös edellyttänyt bändin jäsenten asettumista Britanniia, eikä siihen ollut kaikilla halua.

Lopullinen niitti oli Ronnie Österbergin kuolema vuonna 1980, jonka jälkeen Wigwamin miehet häipyivät omille tahoilleen.

Kunnes vuonna 1991 tapahtui fanien salaa mutta epäuskoisena toivoma yllätys: Wigwam nousi lavalle Provinssirockissa, ja vieläpä niin Nuclear Nightclub -kauden miehityksellä kuin mahdollista, vain rumpaliksi Österbergin paikalle tuli uusi mies, Jan Noponen. Muutaman keikan mittaiseksi kaavailtu come back venyi muutamaksi vuodeksi huipentumanaan uusi albumi ”Light Ages” (1993).

Suomeen jo 1960-luvun puolivälissä pysyvästi emigroituneen Pembroken lähdettyä taas vieraille maille, Wigwam oli jälleen useamman vuoden stand by -tilassa, kunnes vuosituhannen vaihteessa vanha suola alkoi  janottaa. Parin vuoden välein syntyi kaksi albumillista uutta Wigu-musiikkia, ja keikkojakin tehtiin harvakseltaan. Sitten Pembroke muutti  pysyvästi Yhdysvaltoihin ja pillit pantiin pussiin 2006.

Wigwamin perintöä ovat sen jälkeen vaalineet vaihtelevat kokoonpanot nimillä Wigwam Experience ja Wigwam Revisited, joissa ovat eri yhteyksissä soittaneet vanhoista miehityksistä Rechardt, Gustavson, Noponen ja toinen rumpali Jari ”Kepa” Kettunen.

Wigwam Experience -nimen alla oli aikomus kunniottaa tätä 50-vuotisjubileumiakin, mutta kun Jim Pembroke päätti juhlan kunniaksi liittyä seuraan, oli perusteet ottaa taas käyttöön rönsyistä putsattu, aito ja alkuperäinen nimi Wigwam.

Euforisia hetkiä

Harvalla bändillä riittää munaa soittaa juhlakeikkansa avaukseksi menestyneimmän albuminsa suosituin kappale. Wigwamin tuotannossa riittää kuitenkin laatua ja massaa sen verran, että Nuclear Nightclubin singlehitti ”Freddie Are You Readyn” voi polkaista heti pois kuleksimasta. Pembroken laulu vielä vähän tahmaili tässä vaiheessa, mutta kun sai äänen auki niin huh ja huh… Kun hän kolmen tunnin jälkeen veti encorena lähemmäs kymppiminuuttisen ”Grass for Bladesin” viimeistään taas tajusi, kuinka hyvä laulaja hän on.

Tervetuloa takaisin, Jim.

Kun  tässä historiallisen kovassa miehityksessä (eri aikakaisien peruskivet Pembroke, Gustavson, Rechardt eivät ole tainneet koskaan aiemmin olla yhtä aikaa Wigwam-puuhissa lavalla) riittää muutenkin lauluvoimaa Gustavsonin puolelta messevästi, saattoi jopa  juhlakokoonpanon basistin Pave Maijasen – jonka vankka Wigwam kytky on tuottajuus Nuclear Nightclub-levyllä – jättää jäännösosille.

Jo setin ensimmäiseen puoliskoon mahtui poimintoja käytännössä koko bändin levytysuralta, ainakin kolmosalbumi Fairyportilta viho viimeiseen ”Some Several Moonsiin”. Huippuhetkiä olivat Pembroke-helmi ”Simple Human Kindness”, jota Gustavson veljellisessä lavasanailussa kuvaili ”Jimin progeimmaksi sävellykseksi” ja Pembroke itse ”krapulabiisiksi”.

Muutenkin koko orkesteri näytti lavalla poikkeuksellisen rennolta. Ihan kuin 12 vuoden taukoa ei olisi  ollutkaan. Tai juuri siksi, että oli.

Konsertin liki puolitoistatuntiseksi venynyt kakkospuolisko oli sitten yhtä pyssytystä ja euforiaa. Siinä jopa ”Nuclear Nightclub” -nimikappale jäi vähän varjoon, niin kaunis kuin vierailijaksi lavalle nouseenn Pedro Hietasen (wigumies kolmeen otteeseen 1970- ja 90-luvuilla) haitariosuus olikin. Tulossa oli kuitenkin ”Cheap Evening Returnilla” alkanut ja  järkälemäisillä ”Absalomilla”, ”Colossuksella”, ”Losing Holdilla” ja ”Do or Diella” jatkunut euforinen vyörytys, jonka alta lensivät mäkeen kaikki siirtolohkaretta pienemmät kappaleet.

Rechardtin maailmaluokan kitarismi ja Gustavsonin vähintään saman kategorian urkuvirtuoositeetti kompattuna Maijasen ja Noposen tarkalla työskentelyllä olivat juhlakonsertissa Pembroken lailla niin kovassa kuosissa, että tällaista herkkua pääsee harvoin maistamaan. Missään.

Jukka Tolonen vieraili bassossa, taustalla runmmuissa Jan Noponen.

Kun Losing Holdissa lavalle nousi vierailevaksi basistiksi Jukka Tolonen (kitaraässä on nivelrikon vuoksi joutunut jättämään vanhan ykkössoittimensa) elettiin todella historiallisia hetkiä. Eikä sitäkään joka päivä näe, että lavalla on eri sortin koskettimien ääressä yhtä aikaa neljä niin kovaa äijää kuin Gustavson, Pembroke, Kotilainen ja Hietanen.

Richard Bransonin olisi pitänyt istua Kultsan katsomossa sadattelemassa, mitä kaikkea tulikaan 40 vuotta sitten menettäneeksi. Ja Ronnie Österberg ja Pekka Pohjola ehkä miettivät pilven longalla, että oispa saanut olla mukana…