Keir Starmer kuitenkin pitää kiinni kansainvälisestä oikeudesta – tuli mitä tuli. Ranska ja Espanja ovat samoilla linjoilla. Hieman yllättäen Saksan liittokansleri Friedrich Merz uskoo, että kansainvälinen oikeus on menneen talven lumia, eikä siihen kannata takertua.

Periaatteidensa mukaan Keir Starmer – entinen ihmisoikeusjuristi ja yleinen syyttäjä – kieltäytyi aluksi antamasta Yhdysvalloille lupaa käyttää brittitukikohtia hyökkäyssodassa Irania vastaan, koska hän piti sitä kansainvälisen oikeuden vastaisena.

Mutta jo seuraavana päivänä hän salli tukikohtien käytön puolustussotaan Britannian ystävä- ja liittolaismaihin tehtyjä hyökkäyksiä vastaan, mikä on kansainvälisen oikeuden mukaista. Tämä tehtiin selväksi amerikkalaisille jo edeltä käsin.

Yleinen mielipide Britanniassa myötäili gallupien mukaan Starmerin hallituksen linjaa.

Mutta konservatiivinen puolue ja Nigel Faragen oikeistopopulistinen Reform-puolue inttivät, että Britannian olisi pitänyt Kanadan ja Australian tavoin antaa alusta alkaen tukensa Donald Trumpin sotaretkelle.

Farage leimasi työväenpuolueen hallituksen asenteen ”suoraan sanoen säälittäväksi” ja julisti: ”meidän on hyväksyttävä, että olemme osa tätä amerikkalaisten ja Israelilaisten kanssa”.

Faragen mielestä Iran on suurempi uhka Britannialle kuin Vladimir Putin tai Kiina. Mutta kun äärioikeistolainen populistipoliitikko havaitsi, että yleinen mielipide oli samoilla linjoilla kuin hallitus, hän yhtäkkiä muutti mielensä ja esitti, että briteillä tuskin on varaa ajaa itseään vielä yhteen ulkomaiseen sotaan.

FARAGE ihannoi Yhdysvaltoja. Hän on pitkään hännystellyt Trumpia ja veljeillyt Trumpin hovin Maga-liikkeen jäsenten kanssa. Hän yritti tuppautua Trumpin ja Starmerin hallituksen välittäjäksi, mutta Trump halusi luoda omat suhteet Britannian hallitukseen.

Faragen ja Reform-puolueen suosion nousun kärki näyttää vähitellen taittuvan. Mutta suo siellä, vetelä täällä työväenpuolueelle. Manchesterin lähellä sijaitsevassa Gortonin ja Dentonin vaalipiirin täytevaalissa työväenpuolue menetti perinteisen paikkansa vihreille eikä Reformille niin kuin ennakoitiin.

Jos vihreät nyt rupeavat viemään ääniä työväenpuolueelta, se jakaa vasemmiston ja johtaa ehkä kuitenkin Faragen voittoon. Mielipidetutkimusten mukaan Reform on kuitenkin yhä johtava puolue, ja vihreät hengittävät Britanniassa ensi kertaa työväenpuolueen niskaan. Vihreät eivät kuitenkaan kykene lyömään Faragea, siihen kykenee vain työväenpuolue.

VIHREIDEN uusi ekopopulistinen johtaja Zack Polanski on vienyt puolueen radikaalille vasemmistolaiselle linjalle. Polanskin mielestä Britannia ei olisi saanut antaa tukikohtiaan Yhdysvalloille edes puolustussotaan.

Polanski haluaisi Britannian lähtevän Natosta, koska Yhdysvallat on epäluotettava liittolainen. Naton tilalle hän haluaisi Euroopan 32 Nato-maan oman puolustusliiton.

Vihreillä on laajamittainen kansallistamisohjelma, ja he haluaisivat omaisuusveron monimiljärdööreille. Tämä on oikeudenmukaista, mutta jos naapurimaat eivät seuraa brittejä, Britannian miljardöörit pakenisivat ehkä niihin, ja britit jäisivät nuolemaan näppejään.

Vihreät suosivat avointa ja liberaalia maahanmuuttopolitiikka, joka on erikoista populistiselle puolueelle nykyisessä maahanmuuttovihamielisessä ilmapiirissä.

Työväenpuoluetta haastetaankin nyt myös vasemmalta. Starmer on tähän asti yrittänyt lyödä Faragen hänen omilla aseillaan ja hallituksen sisäministeri Shabeena Mahmood on rajoittanut maahanmuuttajien oikeuksia. Mutta nyt puoluejohto on kehottanut Shabeena Mahmoodia pitämään pienempää ja vähemmän konservatiivista ääntä puhuessaan aiheesta.

Jos vihreät vievät ääniä työväenpuolueelta ja jakavat vasemmiston, Faragen mahdollisuudet paranevat. Vain työväenpuolue kykenee lyömään populistit, vihreistä ja konservatiiveistä ei siihen toistaiseksi ole.

Konservatiivien ”toksinen” populistinen äärioikeisto virtaa Reformiin, ja konservatiivinen puolue alkaa puhdistua populistisista äärielementeistään. Mutta toistaiseksi puolueen johtaja Kemi Badenoch taistelee kynsin hampain Reformia vastaan takertumalla oikeistopopulismiin, brexitiin ja atlantismiin.

TYÖVÄENPUOLUEEN paras valtti on ulkopolitiikka. Gallupien mukaan kaksi kolmasosaa briteistä pitää brexitiä tyhmyytenä, ja Starmer on lähestynyt Eurooppaa ja luonut hyvät suhteet Euroopan maiden johtajiin. Kolmio Saksa-Ranska-Britannia toimii, ja mikä merkittävintä, vanhat kiistakumppanit Ranska ja Englanti ovat vihdoin löytäneet toisensa.

Ja mihinkä muualle britit voisivat suunnistaa, kun erikoissuhteet Yhdysvaltoihin näyttävät olevan mennyttä kalua.

Kahinaa oli jo aikaisemminkin muun muassa Britannian aikeesta antaa – alun perin amerikkalaisten siunauksella – Chagos-saaret Mauritiukselle. Trumpin mielipiteestä piittaamatta pääministeri Starmer seurasi myös Kanadan pääministeriä ja Ranskan presidenttiä vierailulle Kiinaan.

Kun sitten pääministeri Starmer ensi kertaa uskalsi estää Trumpia tekemästä jotakin, vaikka vain yhden päivän ajan, presidentin raivolla ei ollut rajoja. Hän sätti Starmeria ”luuseriksi” ja julisti, että Starmer ei ollut mikään Churchill.

Loukkaavampaa herjaa voi britille tuskin heittää, mutta tosiasiassa Churchill kieltäytyi aikoinaan seuraamasta amerikkalaisia Ranskan Indokiinaan eli Vietnamiin, ja 60-luvulla pääministeri Harold Wilson kieltäytyi lähettämästä joukkoja sinne.

Starmer seurasi siis vakiintunutta kansallista brittiperinnettä. Hän nappasi siten patriotismin valtin hallituksen käsiin, kun taas populisteja ja konservatiivejä arvostellaan nyt amerikkalaisten vasalleina.

Maga-liikkeen guru Steve Bannon leimasi vasemmistolehti New Statesmanin kirjeenvaihtajalle Britannian epäluotettavaksi liittolaiseksi, koska se ei enää ole ”jälki-kristillinen” vaan ”esi-islamilainen” valtio. Yhdysvaltojen ja Britannian erikoissuhteet ovat loppu, Bannon julisti.

Näennäisesti suhteita tietenkin ylläpidetään jatkuvasti, mutta Britannia tuskin tulee tämän jälkeen saamaan Trumpilta parempaa kohtelua kuin Ranska tai Saksa.

Kirjoittaja on Lontoossa asuva toimittaja.