Sairastuneen elämän viimeisiä kuukausia oli vietetty perheen kesken, milloin konsertissa yhdessä tanssien, milloin kotona kovien kipujen kanssa taistellen. Kova elämänhalu ja sitkeys sekä perhe saivat sairaanakin osallistumaan monenlaisiin tapahtumiin.

Elämänhalusta huolimatta tämän kuolevan ihmisen viimeiset viikot olivat tuskaisia niin hänelle itselleen kuin hänen läheisilleen. Vahva, rakkauden täyttämä sydän kesti sairautta paljon enemmän kuin hän itse olisi kestänyt kipua ja hidasta riutumistaan kohti kuolemaa.

Ystäväni kysyi tuolloin tavatessamme minulta, miksi tällaista kärsimystä pitää pitkittää. Eikö Suomessa voisi olla oikeus myös kuolla?

Keskustelua armokuolemasta eli eutanasiasta on käyty pitkään. Aihe oli aikoinaan koulun väittelykisoissa väittelijälle helppo, sillä siihen löytyi hyviä ja uskottavia perusteluja sekä puolesta että vastaan.

Nykyisin ei minulle ole asiassa kyse enää väittelyn voittamisesta tai häviämisestä, vaan yhteiskunnan sekä ihmisen kannalta oikean ja väärän ymmärtämisestä.

Lainsäätäjänä monen asian määrittely on vaikeaa, ja sitä se erityisesti on eutanasiassa. Millaiseen kärsimykseen yhteiskunnan tulisi vastata eutanasialla?

Lakia tehtäessä olisi kyettävä määrittelemään milloin kärsimys voitaisiin katsoa niin sietämättömäksi, että se johtaisi asiakkaan toistuvien ja omien kuolemapyyntöjen jälkeen eutanasiaan.

Miten määriteltäisiin lääkärien oikeusturva, kun he ottavat vastuun kärsimyksen ja potilaan toiveen lainmukaisesta tulkinnasta?

Moni eutanasiaa vastustava näkee vaarana ulkopuolisen mahdollisuuden painostaa potilasta kuolemapyyntöön tai jopa pahimmillaan yhteiskunnan alkavan säästää kalliissa hoidoissa eutanasian avulla.

Vaikka kaikki nämä näkökulmat on otettava huomioon, tuntuvat ne kuitenkin toissijaisilta vakavasti sairaan toiveeseen nähden. Edes lupaus parantaa saattohoitoa ja kivunlievennystä ei poista sitä tosiasiaa, että kaikille ei edes nykykeinoin voida löytää riittävää kipuhoitoa.

Monelle pitkään sairastaneelle tärkeäksi nousee myös se, että kuoleman hetkellä vierellä voisi olla läheinen. Se on tärkeää myös läheiselle. Eikö hyvinvointiyhteiskunnassa tulisi olla aivan jokaisella oikeus hyvään ja arvokkaaseen kuolemaan?

Maissa, joissa eutanasia on sallittu, omaiset tai muut läheiset eivät voi esittää eutanasiapyyntöjä. Kuolinapua ei edes harkita potilailla, joilla on muistihäiriö tai muutoin heikentynyt päätäntäkyky.

Eutanasia ei näissä maissakaan ole yleistä. Kaikista kuolemista vain noin prosentti on ollut lääkäriavusteinen. Alankomaissa on ollut vuodesta 2002 alkaen voimassa laki, joka sallii tarkkaan määritellyissä tilanteissa eutanasian. Samoin on Belgiassa.

Muualla Euroopassa keskustelua asiasta käydään ihmisistä lähtevien toiveiden vuoksi säännöllisesti, mutta maiden erilaiset eettiset neuvottelukunnat ja ministeriöiden työryhmät ovat ottaneet aina asiaan kielteisen kannan.

Ystäväni kysymys minulle vahvisti mielessäni jo aikaisemmin piilleen ajatuksen — Suomessa on syytä puhua eutanasian mahdollistamisesta. Päättäjät eivät saa piiloutua vaikean ja monimutkaisen asian taakse.

On etsittävä ratkaisuja esteisiin pysähtymisen sijaan. Lainsäädännöllä on suojeltava ihmistä, oikeutta elämään ja hyvään kuolemaan, ei järjestelmää. Sen avulla tulee kunnioittaa ihmisarvoa ja itsemääräämisoikeutta. Sellaisessa Suomessa eutanasia voitaisiin sallia.