Palkittu politiikan aikakauslehti
41€/4kk

Mielipiteet

Kulminaatiopiste yliopistopolitiikassa?

Jari Soini

Suomen yliopistopolitiikkaa on uuden yliopistolain tultua voimaan vuonna 2010 johdettu suuntaan, joka on aiheuttanut yhä suurempia ongelmia. Laki toi yliopistoihin akateemiselle yhteisöllisyydelle vieraan hierarkkisen johtamismallin. Yhdistettynä uuteen palkkausjärjestelmän ja työsuhteiden epävarmuuteen, malli on johtanut vieraantumisen, pelon ja alistuvan sopeutumisen
kokemuksiin.

DEMOKRAATTI

Demokraatti

Kysymys ei ole vain yliopistoyhteisön hyvinvoinnista. Myös uudistuksella tavoitellut tulokset ovat heikentyneet olipa kyse ranking sijoituksista, joihin toki suhtaudumme kriittisesti, tai tutkimuksen ja opetuksen laadusta, ylipiston ydintehtävistä. Yliopistolakiahan perusteltiin osaltaan sillä, että suomalaiset yliopistot eivät olleet menestyneet tarpeeksi hyvin yliopistorankingeissa.

Osansa huonoon suuntaan kääntyneellä muutoksella on tietysti henkilöstön supistamiseen johtaneilla yliopistoleikkauksilla, joista pahimmat toteutti Juha Sipilän hallitus. Negatiivinen muutos resurssien osalta on sentään saatu Sanna Marinin hallituksen kaudella pysäytettyä – joskin tasolle, joka ei alkuunkaan vastaa sitä tasoa, joka olisi toteutunut ilman leikkauksia ja
indeksikorotusten poistamisia. Voidaan korkeintaan puhua torjuntavoitosta.

Olisiko nyt mahdollisuus muutokseen, joka vastaisi yliopistoyhteisöön kuuluvien toiveita ja tarpeita? Ainakin monta palloa on ilmassa yhtä aikaa. Massiivinen opetus- ja kulttuuriministeriön (OKM) virkamiesjohdon käynnistämä koulutuspoliittinen selonteko on lausuntokierroksella. Yliopistojen hallinnollista autonomiaa koskevan selvityksen (Pj. Pekka Hallberg) valmistumista odotetaan maaliskuussa. Muutaman vuoden takainen yliopistovisio 2030 kytkeytyy kiinteästi näihin dokumentteihin.

Lähes kaikki poliittiset puolueet näyttävät kannattavan satsauksia tutkimukseen ja koulutukseen. Kuitenkin yliopistojen rahoitusta leikattiin läpi 2010-luvun.

OKM:n selontekoluonnos aiheuttaa suuren pettymyksen. Se on hyvin yleisluonteinen ja sivuuttaa yliopistomaailman pahimmat kipupisteet liian kevyesti tai kokonaan. Siitä puuttuu myös välttämätön analyysi siitä, miten nykyiseen tilanteeseen on päädytty. Tämä on valitettavaa: jos ongelmien syitä ja taustoja ei analysoida, on rationaalisten korjauskeinojen löytäminen vaikeaa.

Pahin puute selonteossa on se, että yliopistouudistuksen aiheuttama demokratiavaje ja sen seurausten analyysi loistavat poissaolollaan. Tämä on varsin yllättävää, koska jo kolmessa yliopistolain vaikutusarvioinnissa on havaittu, että yliopistoissa johto on erkaantunut yhteisön näkemyksistä. Demokratiavaje johtaa nopeasti passiivisuuteen ja eristäytymiseen, jota vallan
keskittäminen johtajille ja leikkaukset ovat voimistaneet.

Selonteko ei analysoi kriittisesti suomalaisen tieteen rahoituksen puutteita. Se ei siksi myöskään anna lupausta yliopistojen rajoitusmallin korjaamiseksi, vaikka Suomessa julkisen vallan rahoitus perustuu poikkeuksellisessa määrin, jopa 80 prosenttisesti, yhä yksityiskohtaisemmin määriteltyihin suoritteisiin.

Vuosia huonompaan suuntaan vienyttä muutosta seuratessa ei voi kuin ihmetellä, miksi ongelmia ei ole edes yritetty korjata. Päinvastoin on jatkettu samalla tuhoisaksi osoittautuneella linjalla: lisää byrokraattista ohjailua, kontrollia, strategioita ja toimintasuunnitelmia. Selonteko luo ”tiekarttaa” peräti 2040-luvulle saakka.

Yliopistojen ongelmien on väitetty monesti olevan sisäsyntyisiä ja johtuvan ainoastaan ”johtamisen ongelmista”. Tämä sotii sitä vastaan, että jo toteutetuissa yliopistolain vaikutusarvioinneissa yliopistojen henkilöstö on korostanut yhä uudelleen osallistumismahdollisuuksien heikkenemistä eli demokratiavajetta ja johtajavaltaisuutta.

Kun ihmisten esiin tuomia ongelmia ei haluta myöntää, eikä menneisyyden virheistä oppia, henkilöstön kyynisyys ja keskittymineen vain itseään koskeviin asioihin on looginen johtopäätös. Olisiko vihdoinkin aika tehdä tilintekoa epäonnistuneiden uudistusten seurauksista ja todellisista muutostarpeista? Onko maallamme varaa jättää yliopistot ja yliopistoväki tuuliajolle?

Mitä suuremmaksi huoli kasvaa ilmastonmuutoksesta, pandemioista, tekniikan kehityksen arvaamattomista seurauksista ja kansainvälisen politiikan epävarmuustekijöistä sitä enemmän tarvitaan sitä tietopohjan laajuutta ja sivistyksen syvyyttä, joiden kehittämisessä yliopistojen rooli on korvaamaton.

Yliopistoissa voidaan luoda tulevaisuuden mahdollisuuksia tutkimuksella, kouluttamalla itsenäisesti ja kriittisesti ajattelevia ihmisiä ja vaalimalla sivistystä. Tämä edellyttää käännettä maamme yliopistopolitiikassa. Lyhytnäköinen ulkopuolelta tulevien vaatimusten mukainen tulosvastuu ja hierarkkinen johtaminen on korjattava lisäämällä yliopistojen autonomiaa ja demokratisoimalla yliopistoja sisäisesti.

Suomessa on käynnistymässä keskustelu Korona-pandemian jälkeisestä ajasta ja maamme tulevaisuudesta. Yliopistot sekä niissä toteutettava tutkimus, opetus ja sivistystyö luovat pohjaa tulevaisuudelle. Tiedolla, ymmärryksellä maailmasta ja sivistyksellä on itseisarvo. Samalla investoinnit yliopistoihin, tutkimukseen ja opetukseen tuottavat itsensä moninkertaisesti takaisin.

Lähes kaikki poliittiset puolueet näyttävät kannattavan satsauksia tutkimukseen ja koulutukseen. Kuitenkin yliopistojen rahoitusta leikattiin läpi 2010-luvun. Marinin hallitus on ensisijaisesti vain palauttanut lainmukaiset indeksikorotukset, korvaamatta aiempia menetyksiä. Kannatamme Suomalaisen Tiedeakatemian esitystä lisätä tutkimuksen ja koulutuksen rahoitusta.

Kaikki ei suinkaan ole kiinni rahasta. Yliopistojen työhyvinvointiongelmat ja ilmapiirin ongelmat voidaan ratkaista edistämällä yliopistodemokratiaa ja hajauttamalla valtaa sekä tarjoamalla pätkätöiden sijasta pysyviä työsuhteita, työrauhaa ja kunnollisia työympäristöjä yliopistolaisille.

Vuoden 2016 irtisanomiset ovat tuoreessa muistissa. Yliopistoissakin pelko muuttuu nopeasti uudeksi olemisen tavaksi. Rohkeus epäillä ja kyseenalaistaa on tieteen perusta, mutta tuo rohkeus on jo alkanut mureta. Kun ihmiset joutuvat sopeutumaan hierarkiaan ja hakevat uutta turvallisuutta, se on haurasta eikä tahdo kestää horjuttamista. Vaarana on, että yliopistoyhteisö
alistuu hyväksymään nykyisen ahdinkonsa eikä kriittisiä ääniä enää kuulla- tai haluta kuunnella. Vaarana on, että yliopistoyhteisö alistuu hyväksymään nykyisen ahdinkonsa eikä kriittisiä ääniä enää kuulla- tai haluta kuunnella.

Suomen tulevaisuuden kannalta avainkysymys on, löytyykö maastamme poliittista tahtoa ottaa yliopiston ongelmat vakavasti ja panostaa tutkimuksen vapauteen ja sivistyksen itseisarvoon.

Visa Heinonen
Kuluttujaekonomian professori, HY
Jukka Kekkonen
Oikeushistorian ja roomalaisen oikeuden professori, HY
Heikki Patomäki
Maailmanpolitiikan professori, HY
Thomas Wallgren
Filosofian professori, HY

Jaa tämä artikkeli

Kommentit

Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.

Sähköpostiosoitteesi

Toimituksen valinnat

Palkittu politiikan aikakauslehti
41€/4kk

Huomasitko nämä?

Luetuimmat

Uusimmat

Toimituksen valinnat

Demokraatti

va. päätoimittaja: Rane Aunimo
Lähetä juttuvinkki →

Toimitus: PL 338, 00531 Helsinki, puh. 09 701 041

Arbetarbladet

Tf. chefredaktör: Topi Lappalainen
Kontakt →

Redaktion: Broholmsgatan 18-20 C, 00531 Helsingfors

Tietosuoja-asetukset

2018 DEMOKRAATTI
TIETOSUOJA- ja REKISTERISELOSTE