Puoluekokous edellyttää todella hyvää teknistä osaamista, jotta kaikki tulee käsitellyksi asiaan kuuluvalla tavalla.

Kaikki puoluekokoukset – myös muiden puolueiden kuin SDP:n – ovat aina tärkeitä. Koko demokraattinen järjestelmämme toimii niiden ja ylipäätään puolueiden kautta ja varassa. Tämä on yksi niistä asioista, joiden arvo ymmärretään vasta sitten, kun suurella vaivalla saavutettu mahdollisuus on menetetty.

Jyväskylässä vaihtui puheenjohtajuus vuonna 1975, kun Kalevi Sorsa nousi puoluetta 12 vuotta johtaneen Rafael Paasion tilalle. Myös Sorsa oli puheenjohtajana 12 vuotta ja piti SDP:n Suomen ykköspuolueena. Silloin oli vielä pitkäjänteisyyttä ja puolue sekä sen työryhmät olivat kunniassa. Eduskuntaryhmä tiesi paikkansa.

Porin vuoden 1981 puoluekokous oli merkityksellinen mm. siksi, että sieltä käynnistyi uuden periaateohjelman laadinta. Sitä kesti perusteellisine valmisteluineen kaksi puoluekokouskautta, mikä on huikea ero verrattuna nyt yritettävään muutaman kuukauden projektiin. Lahden 1984 puoluekokous oli ohjelmatyön välitarkistuspaikka.

Helsingin puoluekokous vuonna 1987 oli henkilövalinnoiltaan historiallinen kahdessakin mielessä. Puheenjohtajaksi nousi Rafael Paasion poika Pertti ja puoluesihteeriksi nainen, Ulpu Iivari. Sekin kannattaa mainita, että Paavo Lipponen tavoitteli tässä kokouksessa puoluesihteerin paikkaa.

Lappeenrannan 1990 puoluekokouksesa Lipponen pyrki sitten jo vimmatusti haastamaan Paasion puheenjohtajana. Äänimäärä jäi kuitenkin vielä silloin sangen vaatimattomaksi. Lappeenrannassa pidettiin myös yhden päivän pituinen ympäristöseminaari, joka koostui uuvuttavista esitelmistä ja nuokkuvasta yleisöstä. Tv:n uutiskuva oli ikävää katseltavaa.

Vuonna 1991 tuli ylimääräinen puoluekokous, kun väki kapinoi eduskuntavaalien 22 prosentin kannatusta vastaan. Oli alkanut Pertti Paasion kaluaminen, joka ei ole kaunis kohta SDP:n historiassa. Tämän sanominen ei vähennä yhtään Paasiota seuranneen Ulf Sundqvistin ansioita. Hän nosti SDP:n kannatustasolle, josta Lipponen saattoi jatkaa vuonna 1993.

En jatka pitemmälle, koska tässä vaiheessa aletaan tulla vuosiin, joiden puoluekokoukset nuorempikin puolueväki muistaa hyvin. Puolueen kokemat vaalitappiot kertovat osaltaan, miten politiikan tekemisessä on onnistuttu. Vika ei ole ollut puoluekokouksissa, vaan niiden välisessä toiminnassa.

Koska minulla ei ole vaikutus- eikä päätösvaltaa SDP:n Lahden puoluekokoukseen, varon sanomasta siitä paljoakaan. Ihan yleispätevänä suosituksena voi kuitenkin todeta, että parempi olisi keskittyä oman linjan esiintuomiseen kuin hallituksen moninaisiin munauksiin ja niiden arvosteluun.

Politiikkaa seuraavat ihmiset ovat melko hyvin perillä siitä, mitä on tapahtunut ja missä mennään, mutta heitä kiinnostaa se, löytyykö nykymenolle uskottavaa vaihtoehtoa. Siis myös taloudellisesti uskottavaa.