Ensin perussuomalaiset sai houkuteltua puolelleen duunareita eli perinteisiä demareiden ja vasemmiston äänestäjiä, sitten se onnistui käännyttämään maakunnan väkeä eli kepun äänestäjiä. Viekö perussuomalaiset seuraavaksi kokoomuksen äänestäjiä?

Riikka Purran (ps.) johdolla perussuomalaisista on kuoriutunut kireän talouskurin puolue, mikä saattaa houkutella kokoomuksen oikean laidan äänestäjiä perussuomalaisten taakse.

Valtiovarainministerin pestin saatuaan Purra tutustutti suomalaiset uuteen termiin: fiskaalikonservatiivi. Fiskaalinen-sana viittaa valtion tuloihin, käytännössä siis veroihin. Purra määritteli elokuun puoluekokouksessa Tampereella, että “nykyajan fiskaalikonservatiivi haluaa huolehtia veronmaksajan edusta ja tämän rahojen järkevästä käytöstä eikä ole valmis avaamaan järjestelmämme hyvää kenelle tahansa”. Hänen tavoitteenaan on kiristää vyötä, supistaa valtion roolia ja lisätä yksilön omaa vastuuta elämästään.

Yleisen valtio-opin dosentti Hanna Wass Helsingin yliopistosta ei ole hämmästynyt Purran kamreeriotteesta.

Perussuomalaiset ovat yleisesti omaksuneet talouskuripolitiikan, jossa hintavakaudella, matalalla inflaatiolla ja palkkamaltilla pyritään pitämään reaalikorot positiivisina ja riittävän matalalla tasolla. Näin Suomeen yritetään houkutella investointeja ja sitä kautta työpaikkoja, jotta suomalaiset yritykset pysyisivät kilpailukykyisinä ja talouden rattaat pyörisivät. Perussuomalaiset ja kokoomus käyvät keskinäistä kilpailua yrittäjien äänistä.

– Perussuomalaisille ja kokoomukselle on yhteistä myös valtion velkaantumisen haitallisuuden korostaminen. Tämä sopii tunnetasolla erinomaisesti perussuomalaisten omavaraisuutta korostavaan mentaliteettiin: kun eletään suu säkkiä myöten, ei olla kenestäkään riippuvaisia, Wass sanoo.

Hän on kansallisen vaalitutkimuskonsortion johtoryhmän jäsen. Konsortio on yliopistotutkijoiden verkosto, joka suunnittelee eduskuntavaalien yhteydessä kerättävät vaalitutkimusaineistot ja käyttää niitä aktiivisesti tutkimuksessa.

Kelkkaa on käännetty ronskisti etenkin talous- ja maahanmuuttopolitiikassa. Perussuomalaiset on melko uusi toimija, mutta se on tuonut uudenlaisia puhetapoja ja sisältöjä politiikkaan.

Kun perussuomalaiset saavuttivat jättimäisen vaalivoiton vuoden 2011 jytky-vaaleissa, Wassin mukaan suurin kannatuksen nostattaja ei ollut äänestäjien näkemysten pohjalta maahanmuuton tai EU:n vastustaminen, vaan se, että paikoilleen jämähtäneeseen puoluejärjestelmään haluttiin saada liikehdintää.

– 2000-luvun alussa katsottiin, että järjestelmä on liiankin ennustettavissa. Kaikki puolueet olivat enemmän tai vähemmän samanlaisia ja pyrkivät muokkautumaan keskivertoäänestäjän intresseihin, Wass sanoo.

– Äänestäjille muodostui tunne, että on lähes samantekevää, mitkä puolueet ovat vallassa. Tämä korostui vuosituhannen vaihteen suurten koalitiohallitusten myötä. Perussuomalaiset tuli konsensuaalisen politiikan haastajaksi.

Populismin vetoomuksen ytimessä on lupaus palauttaa kansan ääni päätöksentekoon ja vahvistaa kansallista yhtenäisyyttä, mutta populistien suosio on monissa maissa pikemminkin lisännyt hajaannusta.

Mielipideilmaston kärjistyminen näkyy konkreettisesti politiikassa. Uusi hallitus korostaa ajavansa hyvin erilaista linjaa kuin edeltäjänsä ja kokee saaneensa siihen mandaatin. Etenkin perussuomalaisilla on nyt näytön paikka, kun puolue on päässyt vallankahvaan eikä ainakaan toistaiseksi näytä siltä, että puolueen sisällä rivit olisivat repeilemässä.

– Kun populistipuolue pääsee hallitukseen, tilaisuus kannattaa hyödyntää, koska ei tiedä, milloin koittaa seuraava mahdollisuus. Hallituksessa toimimisen riskinä on aina, että kannatus laskee, Wass sanoo.

– Populisteilla on kova paine osoittaa saavansa rivakasti muutosta aikaiseksi. Valtaeliittiä kritisoineelle haastajapuolueelle olisi kiusallista, jos se valtaan päästyään näyttää tekevän ihan samaa kuin kaikki muut. Tämä näkyi erityisenä tarpeena sisällyttää hallitusohjelmaan puolueelle keskeisiä kirjauksia.

Entä voisiko polarisaatio johtaa suomalaisen politiikan blokkiutumiseen? Wass arvioi, että tällä hetkellä Suomessa ei ole mahdollisuutta sellaiseen vasemmistoblokkiin, joka pystyi antamaan ääniosuuksiltaan kunnon vastuksen oikeistoblokille.

– Keskusta tulee tässä merkittävään rooliin, mikäli sen kannatus kasvaa oppositiossa. Se ei vaikuta enää luontevalta kumppanilta demareille ja vasemmistoliitolle, varsinkaan niin, että keskusta haluaisi pysyvästi sitoutua siihen seuraan, Wass sanoo.

– Edellinen hallituskausi oli keskustalle silmiä avaava kokemus. Äänestäjäkunnalta tuli vahva signaali, minkä vuoksi keskusta ei aio tehdä oppositiopolitiikkaa yhtenä blokkina muiden kanssa, vaan hakee itselleen omaleimaisen roolin oppositioasemassa.

(Juttu jatkuu kuvan alla)

1990-luvulla lama-ajan Suomessa televisiossa esitettiin Pulmuset-nimistä ronskia tilannekomediasarjaa, joka kertoi chicagolaisen alempaan keskiluokkaan kuuluvan Bundyn perheen esikaupunkielämästä. Sarjan introssa päähenkilö Al Bundy istuu sohvalla ja tuijottaa flegmaattisesti eteenpäin. Takaa ja sivuilta tulee perheenjäseniä pyytämään rahaa, Bundyllä on setelitukko kourassaan ja hän joutuu antamaan joka puolelle rahaa, ensin pojalle, sitten tyttärelle, vaimolle ja lopulta myös koirille, jotka pistävät setelit poskeensa.

– Perussuomalaisessa retoriikassa hyvinvointivaltio näyttäytyy Al Bundyn kaltaisena apparaattina, joka jakelee holtittomasti rahaa ympärilleen työssäkäyvän väestön kustannuksella. Tällainen lonkeronsa jokaiselle elämän alueelle ulottava hyvinvointivaltio ei perussuomalaisten mukaan ole enää moraalisesti kestävä, Wass sanoo.

– Perussuomalainen ihanne vaikuttaa pikemminkin olevan yövartijavaltio 2.0, joka huolehtii sisäisestä turvallisuudesta ja tuottaa peruspalvelut niille, jotka ne tietyillä kriteereillä ansaitsevat.

On ikään kuin yksilön oman edun mukaista, että häntä ei pidetä keinotekoisesti pystyssä, vaan annetaan mahdollisuus toimia yhteiskunnan tuottavana jäsenenä.
Wassin mukaan tämä heijastaa laajempaa trendiä, jossa pohjoismaalaisen universalismin periaate korvautuu asteittain ehdollisuudella. Etuudet tulee ansaita ja keskeinen väylä tässä on työllistyminen. Työnhakijan aktivoitumisessa vastuu on yksilöllä sen sijaan, että satsattaisiin huomattavasti nykyistä enemmän julkisiin työllistymistä edistäviin palveluihin.

– Näin työkeskeinen ihmiskuva on hyvin ongelmallinen yhteiskunnassa, jossa osa ihmisistä ei ole samanlaiseen työpanokseen kykeneväinen. Heillä kuuluisi kuitenkin olla myös sija järjestelmässä.

Wassin mukaan populististen ja perinteisten puolueiden välinen yhteistyö on yleiseurooppalainen ilmiö. Sille on luonteenomaista hyvinvointisovinismi, jossa halu supistaa julkisen sektorin palveluja ja verovaroilla ylläpidettyjä sosiaalietuuksia yhdistyy maahanmuuttopolitiikan kiristyksiin. Tässä retoriikassa hyvinvointivaltio on pelastettava leikkaamalla sen keskeisiä pilareita, kuten erilaisia etuuksia ja tukia ja rajoittamalla niiden saantia syntyperän tai maassa oleskelun mukaan. Valtion rooli hyvinvoinnin tuottajana hiipuu taustalle, mikä ilmenee hyvinvointiyhteiskunnan käsitteen korostamisena.

Kokoomusta ja perussuomalaisia yhdistävä tekijä on Wassin mukaan epäluottamus ammattiyhdistysliikettä ja keskitettyjä työmarkkinaratkaisuja kohtaan. Sopimusyhteiskunta ja konsensuaalinen tapa tehdä maltillisia, mutta pitkäjänteisiä ratkaisuja ei näyttäydy suomalaisen järjestelmän vahvuutena vaan menneisyyden painolastina ja uudistusten tulppana. Vaikka perussuomalaisten kannattajissa on edelleen paljon esimerkiksi SAK:n jäseniä, puolueen siteet ay-kenttään ovat ohuet.

– Perusuomalaisten äänestäjät luottavat jopa kokoomuslaisia vähemmän ammattiyhdistysliikkeeseen, mikä antaa poliitikoille tilaa marssia työmarkkinapöytään kertomaan, miten asiat tulisi hoitaa. On tavallaan paradoksaalista, että vaikka perussuomalaisten näkemyksissä valtion puuttumista halutaan pikemminkin supistaa, työmarkkinapolitiikassa hallituksella nähdään vahva rooli, Wass sanoo.

Wassin mukaan halu irrottautua sopimuspohjaisesta järjestelmästä heijastaa oikeistopopulismille tyypillistä tapaa nähdä yhteiskunta nollasummapelinä. Tällaisessa asetelmassa yhden voitot ovat aina toisilta pois ja yhden vaurastuminen on mahdollista vain toisten kustannuksella. Muut ovat uhkia itselle, ovat ne sitten yhteiskuntaryhmiä tai valtioita.

Demokratia on valtiojärjestelmä, jonka perusajatuksena on, että vallan edustajat nousevat kansan joukosta ja he toteuttavat kansan tahtoa. Demokratiassa päätöksenteko on hidasta ja harkittua. Se on tavallaan sen ideakin, jottei laivan suuntaa voi kääntää tuosta vain. Demokratia kunnioittaa myös moniäänisyyttä.
Eurooppalaisten oikeistopopulistien retoriikkaan on kuulunut demokratian kyseenalaistaminen toimivana järjestelmänä.

– He näkevät kansakunnan yhtenäisenä toimijana, jonka tulisi globaalissa kilpailussa puolustaa omia etujaan. Poliittisen järjestelmän tulisi ilmentää kansalaisten tahtoa mahdollisimman autenttisessa muodossa. Parlamentaarinen demokratian ei katsota välttämättä toteuttavan tätä koska se on tehoton ja turhan moniääninen, Wass sanoo.

Vaihtoehdoksi on tarjottu muun muassa suoraa demokratiaa, eli kansanäänestyksiä ja kansalaisaloitteita, joilla saadaan edistettyä sellaisia asioita, jotka eivät parlamentaarisella areenalla ole mahdollisia.

Toinen vaihtoehto on autoritaarissävytteinen ihanne vahvasta johtajasta, jonka tärkein tehtävä on saada toteutettua rivakasti tarpeellisiksi koettuja uudistuksia. Tällöin vastuuta ja valvontaa ylläpitävät instituutiot, kuten riippumaton oikeuslaitos ja media, näyttäytyvät pikemminkin toimeenpanovallan toteuttamisen rajoitteena.

– Kolmas keino haastaa parlamentaarista demokratiaa on lisätä asiantuntijoiden roolia päätöksenteossa. Tämänkaltaisessa teknopopulismissa on kyse uudentyyppisestä poliittisesta hallinnasta, jossa menneisyyden painolasteista ja ideologisista jakolinjoista riippumattomien asiantuntijoiden oletetaan löytävän tehokkaita ratkaisuja akuutteihin yhteiskunnallisiin ongelmiin. Demokratian kannalta tähän liittyy kuitenkin se ilmeinen ongelma, että asiantuntijat eivät ole poliittisessa vastuussa kenellekään, Wass sanoo.

– Ja kun asiantuntijat laitetaan tekemään poliittisia ratkaisuja, heidät on helppo politisoida. Tämäkin sopii yhteen populistisen argumentaation kanssa: eliitin edustajilla on aina ketunhäntä kainalossaan.