Mielipiteet
19.2.2020 08:43 ・ Päivitetty: 19.2.2020 08:43
Lähihoitajakoulutuksen soveltuvuuskokeet hyvän hoidon tae
Helmikuun alussa vanhuspalveluiden kehittämisen ensimmäinen vaihe otti aimo harppauksen eteenpäin, kun hallitus pääsi sopuun hoitajamitoituksen yksityiskohdista ja rahoituksesta. Viime vuosina esille tulleet räikeät rimanalitukset vanhuspalveluiden toteutuksessa ovat varmasti olleet vain jäävuorenhuippuja, joille lakimuutos asettaa vihdoin rajat. Näiden rajojen asettaminen tuntuu jollain tapaa jopa absurdilta, sillä elämme kuitenkin hyvinvointivaltiossa, jossa ihmisoikeuksien toteutumisen luulisi olevan itsestään selvää. Ihmisen oikeus hyvään, arvokkaaseen vanhuuteen pitäisi olla vääjäämätön, joten en jaksa lakata ihmettelemästä näiden palveluntarjoajien epäinhimillisyyttä.
Ei hyvää ilman huonoa ja niinpä hoitajamitoituskin sai aikaan heti keskustelun hoitajien riittämättömyydestä. Lähivuosien aikana tarvitaan esimerkiksi yli 4000 lähihoitajaa ja yli 700 sairaanhoitajaa lisää, jotta mitoitus pystytään toteuttamaan. Samaan aikaan ala rypee palkkakuopassa, eikä nuoria kiinnosta hakeutua alalle kiireen, työn heikon arvostuksen, vuorotyöläisyyden ja kovan vastuun painaessa vaakakuppia alaspäin. Hoitajamitoituksen uskotaan ratkaisevan osan näistä ongelmista, sillä jatkossa hoitajien ei enää tarvitse siivota, pyykätä tai laittaa ruokaa, jolloin kukin työntekijä saa tehdä koulutustaan vastaavaa tehtävää. Tämä lisää varmasti työhyvinvointia ja uskon, että alan arvostus alkaa nousta kaikkien silmissä. Ehkäpä se toimii myös vihdoin sysäyksenä alalle kipeästi tarvittavaan palkankorotukseen?
Olen päässyt seuraamaan hyvinkin läheltä lähihoitajien kouluttamista, sekä sivusta että itsekin opettajana toimien. Olen nähnyt paljon hyviä, ammattitaitoaan ylpeydellä kantavia hoitajia, luonnostaan hoiva-tyyppisiä ja empaattisia hoitajia sekä intoa puhkuvia ja uutta tietoa hamuavia hoitajia. Olen kuitenkin nähnyt myös kolikon kääntöpuolta, sillä valitettavasti työelämän kova tarve hoitajista pakottaa valitsemaan koulutukseen myös alalle osin soveltumattomia. Olen nähnyt opiskelijoita, joilla oma elämänhallinta on olematonta tai kyky/kiinnostus oppimiseen on puhtaasti nolla. Olen nähnyt opiskelijoita, joille työelämän perussäännöt ovat tuntemattomia. Silti paine saada heidät valmistumaan lähes väkisin on valtava, erityisesti pienissä koulutusyksiköissä, joissa jokainen valmistuva tarkoittaa kilahdusta rahakirstuun.
Työelämään sopeutumattomat ja soveltumattomat hoitajat ovat valtava riski ja tekevät hallaa koko alalle. Merkitys työhyvinvoinnille on valtava, sillä motivoitumaton ja sitoutumaton lähihoitaja voi myrkyttää koko työyhteisön. Todella toivottu ratkaisu tähän ongelmaan oli palauttaa viime vuonna lähihoitajakoulutukseen soveltuvuuskokeet. Tämä oli merkittävä askel kohti laadun parantumista ja uskon, että opintojen pariin on varmasti jo nyt hakeutunut entistä motivoituneempia ja oma-aloitteisempia opiskelijoita. Vielä parempaan suuntaan pääsemme, kun yhtenäistämme soveltuvuuskokeiden pisterajoja, sillä käytännössä monin paikoin soveltuvuuskokeet ovat vain muodollisuus ja opiskelemaan pääsee olemattomilla pisteillä.
Vanhuspalveluiden ongelmiin ei ole olemassa pikaisia ratkaisuja, eikä niin pidäkään olla. Pitkäjänteisellä, hoitotyöläisten ammattitaitoa korostavalla ja kunnioittavalla otteella voidaan kuitenkin saavuttaa lakimuutosten ja uudistusten myötä merkittäviä askelia kohti parempaa vanhuutta. Jokaisen asian parissa työskentelevän olisikin hyvä aika ajoin kysyä itseltään: ”Millaisen vanhuuden minä haluan?”.
Kirjoittaja on fysioterapeutti ja kaupunginvaltuutettu Ähtäristä.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.