Yhden maamme omalaatuisimman ja kansainvälisimmän ohjaajanuran tehneen Pirjo Honkasalon, 78, edellisestä elokuvasta ehti kulua peräti kolmetoista vuotta, joten paljon mahdollista on, että se päättyy ainakin pitkissä fiktioelokuvissa nyt ensi-iltansa saavaan Orendaan (2025).

Rane Aunimo

Demokraatti

Jos minun pitäisi valita viisi merkittävintä yhä työskentelevää kotimaista elokuvaohjaajaa, nousisi Honkasalon nimi esiin pian Aki Kaurismäen jälkeen.

Kaikkiaan jo kuudelle vuosikymmenelle ulottuvan tuotannon kivijalkoja ovat monet ulkomaistakin tunnustusta saaneet dokumenttielokuvat, joiden lomassa syntyneet harvat perinteiset näytelmäteokset lukeutuvat aikansa kotimaisen fiktion tapauselokuviin.

Pekka Lehdon kanssa ohjattu Tulipää (1980) kilpaili Cannesin pääsarjassa kautta aikain toisena suomalaisena elokuvana. Tulennielijä (1998), Betoniyö (2012) ja Orenda ovat puolestaan syntyneet yhteistyössä Honkasalon myöhemmän uran pääkumppanin ja puolison Pirkko Saision kanssa.

Niistä jälkimmäisin perustuu Saision alkuperäiskäsikirjoitukseen ja sisältää kummankin teoksille ominaisia pohdintoja minuudesta, armosta ja syyllisyydestä. Jonkinlaista elokuvatestamentin tuntua syntyy myös siitä, että Saisio näyttelee teoksen toisen keskeisen puheroolin.

Menneet menestykset eivät lupaa tulevaisuutta eivätkä perustele nykyisyyttä. Kirjoitin aikoinaan jo Betoniyön arvosteluni ensimmäisessä kappaleessa visuaalisesti loisteliaan elokuvan jättämästä hiukan ulkokultaisesta vaikutelmasta, mutta Orendassa teennäisyyksien virtojen edestä puretaan jo kaikki padot.

Kypsä ikä, pitkä valmisteluaika ja vakava taiteilijuus eivät Orendassa johda elokuvallisesti kouraisevaan maailmaan vaan kokoelmaan neuvostoelokuvan klassikoista ja Bergmanilta poimittuun raskaaseen, elottomana seisovaan symboliikkaan.

Orendasta muodostuu varoittava esimerkki.

NAISTEN naamioita aletaan riisua ensin ruotsalaismestarin aivoituksista tutussa syrjäisessä saariyhteisössä, jonka rauhaan vetäytynyt pappi saa vieraaksi mantereelta saapuvan, leskeksi äskettäin jääneen oopperalaulajan.

Edesmenneen puolison viimeisen toiveen täyttämisestä viriävällä kohtaamisella on kummallekin sisäistä myllerrystä edistävä vaikutus, kun he joutuvat katsomaan menneisyyttä, toisiaan ja itseään silmiin.

Saarnaaja potee tuskaa kauan sitten päättyneestä parisuhteesta ja uskostaan, kun taas artistia itsemurhan päätyneen miehen teko on traumatisoinut.

ORENDASSA kysymysten näennäinen syvällisyys ja teemojen yleispätevyys tuottaa lähinnä yliartikuloivien henkilöiden lausumaa teoreettista viisastelua ja taide-elokuvien kuvallisia kliseitä.

Unijaksot, paidaton poika kirmaamassa kesäniityllä kuin Tarkovskin houreissa, rankkasade ja verestävä merihorisontti ovat yksittäisinä otoksina kauneudestaan huolimatta vain onttoja latteuksia, kun kuvia eivät täytä todellisilta tuntuvien ihmisten inhimilliset ristiriidat ja juureva maallisuus. Teos jurnuttaa harmaanraskaassa yläpilvessä.

Näin keinotekoisilta henkilöt ovat uudessa kotimaisessa eliittielokuvassa tuntuneet korkeintaan Rax Rinnekankaan yhtäläisen kvasifilosofisissa ohjauksissa, joista Hannu-Pekka Björkmanin läsnäolokin muistuttaa.

Orendasta muodostuu varoittava esimerkki siitä, kuinka hengetöntä vakavaksi elokuvataiteeksi tarkoitettu ponnistelu voi olla, kun se tiedostaa oman merkittävyytensä ja alleviivaa sen ilmauksia.

Saision ja Alma Pöystin kasvoilla siunatusta elokuvasta puuttuu kokonaan yleisön penkille välittyvä tunne ja luontainen virta.