Syyskuiseen puheenjohtajavaaliinsa valmistautuva SDP pysytteli kesän ajan varsin hiljaa ja etäällä päivänpolitiikan kiehunnasta.

Tämä ei ole poikkeuksellista. Samoin on toimittu usein aiemminkin, jos istuva puoluejohtaja on ilmoittanut väistyvänsä vaalituloksen takia.

Politiikan käytöstapoihin kuuluu, että lähtijä ei “häiritse” tulevaa puoluejohtoa siirtymäkauden aikana, vaan pysyttelee aidosti sivummalla ja jättää isot linjanvedot seuraajilleen. Tässä mielessä Sanna Marin toimi johdonmukaisesti.

MIKÄÄN puolue ei tietenkään ole yhden ihmisen, edes johtajansa varassa. Jokaisella ryhmällä on eduskuntapomonsa, puheenjohtajistonsa ja muutkin influensserinsa, jotka voivat ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin.

Käytännössä politiikkaa tehdään silti henkilökeskeisesti puheenjohtajien kautta, ja sellainen keulakuvahahmo demareilta tänä kesänä puuttui.

Tämän takia SDP oli politiikan keskiöstä enemmän syrjässä kuin mitä maan kolmanneksi suurimmalta puolueelta odottaisi.

Oliko tämä väärä ratkaisu? Lopputuloksen kannalta tuskin. Kesän kohuihin SDP:n mielipiteet eivät todennäköisesti olisi vaikuttaneet mitenkään.

Valtaosa kohuista nimittäin pyöri perussuomalaisten kyseenalaisen käytöksen ympärillä, eikä siinä tarvittu opposition luotsausapua. Hallituslaiva seilasi mainehaittojen miinakentälle ihan itse.

Media hoiti tehtävänsä kyseenalaistaen Petteri Orpon valitsemaa kurssia ja komentosillan väen pätevyyttä. Se näkyy nyt luonnollisesti hallituspuolueiden kannatusluvuissa.

MUTTA popkorninsyönti saa nyt loppua. Jos SDP haluaa olla uskottava oppositiorintaman vetäjä, puolueen on lopetettava taktinen vaikenemisensa.

Se ei tarkoita somepöyristelyä tai rähjäämistä, vaan uusien, konkreettisten vaihtoehtojen tarjoamista hallituksen toiminnalle.

Puolueen pitää myös päättää, mitä se haluaa: neljän vuoden oppositiotaivalta, vai mahdollisesti hallitukseen menoa kesken vaalikauden, jos tilaisuus siihen tulee.

KILPAILIJAT levittävät mielellään mielikuvaa siitä, ettei riidanhaluinen SDP keväällä tosissaan yrittänyt lähteä hallitusyhteistyöhön.

Tällä etenkin kokoomus yrittää häivyttää sitä, että he olivat jo ennen vaaleja sopineet itselleen mieluisampien perussuomalaisten kanssa nallekarkkien jaosta. Elinkeinoelämällekin oli jo ehditty luvata kuuliainen hallitusohjelma.

Tähän änkyrärooliin SDP:n ei pidä itse asettua. Omista arvoista kiinnipitäminen onnistuu muutenkin kuin teatraalisen riitelyn kautta.

Kompromissien etsintä, vaikka hallituksenkin kanssa, ei ole aatteensa myymistä. Varsinkin jos se edistää sitä tärkeintä päämäärää eli koko Suomen etua.