Teatteri ja Tanssi
21.12.2018 17:00 ・ Päivitetty: 25.12.2018 11:31
Läpituttu Palmu-tarina on näyttämöllä ongelmissa: miksi tämä on tehty, jos tätä ei voi tehdä mitenkään toisin?
Jos teatteriesityksen jälkeen tai jopa jo sen katsomisen aikana joutuu kysymään, miksi tämä on tehty, kaikki ei ole kohdallaan. Ja jos vastauksesi löytyy vääjäämättä, että koska se voidaan nyt tehdä, kun tekstin oikeudenomistajat ovat vihdoin antaneet siihen luvan, ollaan aika heikoilla jäillä.
Helsingin kaupunginteatterin molempien Komisario Palmu -dramatisointien kohdalla olen joutunut tuon kysymyksen mielessäni esittämään enkä ole keksinyt parempaa vastausta kuin tuon obamalaisen ”yes, we can – mehän voimme”.
Mika Waltarin julkaisuoikeuksia vaaliva perikunta mursi pari vuotta sitten sinetin Palmu-aarteistolta ja antoi kaupunginteatterille mahdollisuuden tuoda ”Komisario Palmun erehdys” näyttämölle. Arena-näyttämö oli mitä oivallisin tila tämän historiallisen tapahtuman tyyssijaksi, olihan samanniminen Matti Kassilan ensimmäinen Palmu-elokuva saanut vuonna 1960 ensi-iltansa samassa salissa, silloisessa elokuvateatteri Kino Tuulensuussa.
Arenan ykkös-Palmusta tuli totta kai hitti, niin iso, että seuraava on kannattanut tehdä jo kaupunginteatterin isolle näyttämölle. Pikkujoulukaudella ei silläkään liene menekkiongelmia.
Elokuvan painolasti
Ensimmäisen teatteri-Palmun dramatisoi ja ohjasi Mika Waltarin tyttärenpoika Joel Elstelä, joka on myös tämän kakkosen sovittaja. Ihan kontrollitta suku ei siis ole aarteita vapaaksi laskenut, vaikka nyt on sentään päästetty Heikki Kujanpää ohjaimiin. Se on positiivista, sillä avaukseen verrattuna Kaasua, komisario Palmu hengittää hiukan vapaammin.
Helsingin kaupunginteatteri, suuri näyttämö
Mika Waltari: Kaasua, komisario Palmu
Ohjaus Heikki Kujanpää – Dramatisointi Joel Elstelä – Lavastus Pekka Korpiniitty – Puvut Elina Kolehmainen – Musiikki Timo Hietala – Valot Petteri Heiskanen – Äänisuunnittelu Janne Breilin – Rooleissa mm. Kari Väänänen, Petrus Kähkönen, Heikki Ranta, Vuokko Hovatta, Miiko Toiviainen, Tuukka Leppänen, Sari Paasikoski, Jouko Kemettilä, Eero Saarinen, Kari Mattila
Ohjaajan urakkaa ei silti käy kateeksi. Käsissä kun on tekstinä vähän pölyttynyt, elokuvana järjettömän pidetty ja katsottu sekä filmiroolitukseltaan niin totaalisen ikoninen biisi, että alta pois. Ja kun Elstelän dramatisointi ei tarinatasolla juuri tee irtiottoja alkuteoksista, ei Waltarin ”Kuka murhasi rouva Skrofin” -jännitysromaanista eikä Kassilan elokuvakäsikirjoituksesta, ollaan aika läpipureskellun draaman äärellä.
Siksi se ei vedä rikostarinana eikä hätkäytä henkilöhahmoillaan. Kaikki juonen käänteet ja henkilötyypit ovat ulkomuistissa varmasti isolla osalla katsomoa. Elina Kolehmaisen puvustuksen epookki on tyylikästä, mutta yllätyksetöntä. Pekka Korpiniityn asianmukaisen funkkishenkisen lavastuksen art deco -tyyliset yksityiskohdat tuovat sentään pientä silmänvirkistystä.
Kaikki on siis niin kuin pitää. Siis hyvin? Ei, esitys on haukotuttava. Ja siitä juontuu se kysymys: miksi tämä on tehty, jos tätä ei voi tehdä mitenkään toisin?
”Vänä” luonneroolissa
Näyttämötoteutuksen painolastina on totta kai sekin, että monet katsojat vertaavat lavalla parastaan panevien näyttelijöiden olemusta ja replikointia Joel Rinteen, Matti Raninin, Leo Jokelan tai Pentti Siimeksen elokuvassa luomiin, kiveen hakattuihin roolihahmoihin. Se on tietysti kohtuutonta, mutta ymmärrettävää. Sitä paitsi Kari Väänänen on osuva valinta kärttyileväksi mutta pohjimmiltaan joviaaliksi Palmuksi. Luonnerooli!
Apuetsivistä Petrus Kähkösen esittämä harva- mutta järkipuheinen Kokki ja Heikki Rannan esittämä ylienerginen Virta ottavat statistisista rooleistaan irti mitä otettavissa on, mutta rouva Skrofin murhasta epäiltyjen katras ei juuri sytytä – poikkeuksena Vuokko Hovatan femme fatale Iiri Salmia ja Jouko Klemettilän omilla komediavahvuuksillaan hahmottama niljakas saarnaaja Mustapää.
Heikki Kujanpään oma kädenjälki pääsee näissä kahlituissa oloissa vahvimmin näkyviin oivaltavassa musiikin ja äänitehosteiden käytössä. Niistä molemmista vastaa Tuomas Timosen kipparoima mainio viisihenkinen livebändi, joka paitsi soittaa tenhoisasti 1940–50-luvun iskusävelmiä ja Timo Hietalan näytelmään säveltämää scoremusiikkia, irrottelee instrumenteistään kekseliäitä tehosteääniä. Niitä kuulostellessa reilun kaksituntisen pysyy hereillä. Rouva Skrofin murhan ratkonta kymmeniä kertoja aiemmin jo nähtynä ja kuultuna ei samaan pysty.
Näyttämötoteutuksen ongelmallisuus myös korostaa, kuinka upeaa jälkeä viikko sitten 94-vuotiaana kuollut Kassila kolmessa ensimmäisessä Palmu-elokuvassaan teki. Eihän niitä katso enää tarinan takia, vaan oivallisesti rakennettuina kokonaistaideteoksina. Jotain sellaista imua näyttämöllekin tarvittaisiin. Vaikka siihen ”Tähdet kertovat, komisario Palmuun”, joka vääjäämättä on vielä tulossa.
Kommentit
Artikkeleita voi kommentoida yhden vuorokauden ajan julkaisuhetkestä. Kirjoita asiallisesti ja muita kunnioittaen. Ylläpito pidättää oikeuden poistaa sopimattomat viestit ja estää kirjoittajaa kommentoimasta.