Laestadiuksen kaukokatseinen havainto koskee sekä politiikan kieltä että sisältöä. Kriisitietoisuuden levittämiseen liitetyt säästötoimet ovat työttömyyden ja eriarvoisuuden suunnitelmallista lisäämistä.

Kiristysvälineeksi muutettuna säästäminen horjuttaa oikeusvaltion perustoja ja uhkaa yhteiskuntarauhaa.

”Säästöt” tuovat työttömyyttä

Säästöpolitiikka on tehnyt kriisistä olotilan, josta elinkeinoelämän ei kannata luopua. Kriisi lisää työttömyyttä, halventaa työvoimaa, tuo verorahalahjoituksia ja tarjoaa palkatonta pakkotyötä. Politiikan tehtäväksi jää kriisitietoisuuden luominen ja levittäminen. Kansalaisten on ymmärrettävä, että nyt ollaan kriisissä, joten työnantajia on tuettava.

Kriisitietoisuutta syntyy säästöjen seurauksena myös suoraan, ilman että poliitikkojen tai politikoivien asiantuntijajournalistien tarvitsisi sitä tietoisesti levittää. Jokainen säästötoimi on kriisi joillekin ihmisille.

Tarkasti kohdennetut säästöt levittävät kriisitietoisuutta. Kulttuurimäärärahat ovat hyvä esimerkki. Valtion tuki taiteelle ja kulttuurille on vähän yli 200 miljoonaa euroa vuodessa. Se on summa, jonka yksi valtion ruokkima ökyrepublikaani voi pudottaa vahingossa taksin lattialle.

Kulttuurirahojen kymmenkertaistaminen ei olisi mikään temppu. En tarkoita, että niin suuri korotus olisi tarpeen, mutta vähitellen tehtävät vähennykset ovat tuhoisia. Kun taiteilijan elinmahdollisuudet ovat joka hetki uhattuina, niin hänen on vaikea olla omaksumatta kriisitietoisuutta. Tietoisuus voi näkyä hänen taiteessaan ja tukkia julkisesta elämästä sen viimeiset ilon ja järjen huokoset. Ja kun kriisitietoisuus on aukotonta, niin me kaikki olemme valmiita entistä isompiin säästöihin ja entistä pitempiin palkattoman pakkotyön jaksoihin.

Jauhoporvari elää eriarvoisuudesta

”Kristilliset jauhoporvarit” ovat Laestadiuksen mukaan ihmisiä, joka osoittavat ”rakkautensa lähimmäistään kohtaan sillä, että he ottavat sitä suuremman hinnan kalustaan, jota suuremmassa hädässä lähimmäinen on”. Kristillinen säästöporvari soveltaa Laestadiuksen sääntöä niin, että hän säästää työttömiksi mieluiten niitä, joiden työstä on eniten hyötyä ja iloa vaikeissa tilanteissa eläville ihmisille.

Kun poliitikko on kiusaamassa köyhimpiä, niin häntä haastatteleva asiantuntijajournalisti puhuu poikkeuksetta ”kipeistäkin” leikkauksista, aina ”kin”-päätteellä. ”Kipeitäkin” leikkauksia tekevä poliitikko valitsee kohteita, joissa mahdollisimman pienillä säästöillä saadaan aikaan mahdollisimman suurta kärsimystä. Hän siis säästää säätämisessäkin. Vanhuksien ja vammaisten hoidon huonontaminen säästää vain hyvin vaatimattomia summia. On siis etsittävä uusia säästökohteita ja aiheutettava uusia kärsimyksiä ja valiteltava taas, miten välttämättömyyksien ymmärtäminen pakottaa poliitikon tekemään kipeitäkin leikkauksia. Kriisitietoisuus paranee.

Viinaporvari luo laittomuutta

Oman aikansa viinaporvareiden aiheuttamia tuhoja tarkastellessaan Laestadius sanoi, että “Jumala ei mahda mitään sille kurjuudelle, mitä näemme päivittäin silmissämme”. Laestadius ei antanut löytämälleen porvarityypille nimeä siksi, että tämä olisi juonut viinaa. Viinaporvari ei ole juoppo, vaan turmiollisten käytäntöjen tietoinen istuttaja. Jauhoporvarin toimet ovat sellaisenaan toistuvaa kiusaamista. Viinaporvari tekee rakenteellisia uudistuksia, jotka aiheuttivat korjaamattomia vahinkoja.

Laestadius vastusti pakkovaltaa. Hän rakasti luontoa ja kunnioitti naista. Jumala oli hänelle naisellinen olento. Tästä huolimatta Laestadius unohti joskus lempeän puhesävyn. Jauhoporvarin ja viinaporvarin tapaiset ilmiöt kirvoittivat hänestä ilmauksen ”Perkeleen työt”.

Perkele on paiskinut töitä pitkään. Vanhassa testamentissa puhutaan moneen otteeseen leskien ja orpojen sortamisesta. On huvittavaa, että Sipilä sortaa leskiä ja orpoja jauhoporvarin hengessä ja Vanhan testamentin kirjainta kirjaimellisesti noudattaen, mutta mitään uutta siinä ei ole. Myös muut hallitukset ovat säästäneet ja tehneet ”kipeitäkin” leikkauksia. Maailmalla monet demokratiat aseistavat murharyhmiä. Vanhusten ja vammaisten kiduttamista on aiheellista sanoa Laestadiuksen puhetapoja noudattaen perkeleen työksi, mutta siinäkään Sipilä ei ole ensimmäinen tekijä.

Jauhoporvarin ja viinaporvarin sosiaaliset tyypit ovat peräisin 1800-luvulta, mutta ne yhdistyvät Sipilän hallituksessa tavalla, jossa on vahvaa uutuuden tuntua. Työaikaa on lyhennetty 1800-luvulta lähtien.

Palkattoman pakkotyön hyväksyminen on historiallinen käänne. Päätösten sisältöä kiinnostavampia ovat tekotavat. Politiikan journalismissa on vakiintunut puhetapa, jonka mukaan ”pakkolait astuvat voimaan”, jos siihen tai tähän ei alistuta. Eduskunta ei siis säädä lakeja. Ne astuvat voimaan. Voimaan astumisen uhkaa käytetään kiristyskeinoa. Myös säätäminen on kiristyskeino: jos ette alistu tähän ja tuohon, niin me leikkaamme tuosta ja tästä.

Saamen pappi Laestadius ilmaisi pamfletissaan Crapula Mundi perustellun huolensa yhteiskuntarauhan puolesta. Nyt Suomen pääministeri ottaa avoimesti oikeuksia, joita yhdelläkään laillisuutta kunnioittavalla hyvätapaisella kansalaisella ei ole. Jos rauhaa halutaan rakentaa, niin hallituksen olisi hyvä mennä iltakoulun asemesta Lars Levin pyhäkouluun.