Kirjan nimi on Piittaamattomat opportunistit, ja sen teesi on, että sitä mukaa kun globalisaatio on edennyt, johtajien keskuudessa myös vanhan luokkavallan jäänteet ovat karisseet: kaikki eivät ole enää miehiä, käyneet samoja tunnettuja opinahjoja tai istu samoilla klubeilla.

Samalla kun eliitit ovat positiivisesti monipuolistuneet, niistä on tullut ylikansallisempia ja vallattomampia – vallattomampia niin, että vain harvalla on näkemystä muutoksen johtamisesta ja niin, että ne eivät ole vastuussa kenellekään.

Syitä tähän on monia. Velvollisuuden ja kunnian perinteet ovat rapisseet kansallisvaltion menettäessä painoarvoaan. Johtajan asiantuntijuus alastaan on vähentynyt, sillä politiikassa tie huipulle kulkee useammin medianhallintataitoja kuin substanssia opiskelemalla. Hallinnossa taas arvostetaan saneeraajia, jotka ”järkeistävät” julkiset resurssit minimiin. Talouselämässä tie huipulle usein kulkee sektorista riippumatta finanssi- ja kirjanpito-osaamisen kautta. Davisin mukaan uusille eliiteille kyse on aina minusta, ei meistä. Jos asiat menevät solmuun, vaihdetaan maata, sillä kriisin sattuessa ei olla vastuussa kenellekään.

Öljy- ja kaasulordit kautta maailman ovat imeneet maansa luonnonvarat ja tallettaneet varat muualle. Ihmiset kysyvät, keitä nämä kanssakansalaiseni ovat ja miksi minun pitäisi heitä uskoa?

Vaikka todellisuus on erilainen meillä pohjoisessa, emme ole ilmiöltä turvassa. Työehtojen huonontamista ja eläkeiän pidentämistä saarnaavat äänekkäimmin vuorineuvokset, joiden oman varhennetun eläkkeen veroja aurinko lieventää. Monen ministeriön korkeimmassa virkamiesjohdossa on hallinnon kehittäminen korvattu sen alasajolla ja tutkimustieto uskolla markkinaehtoistamiseen. Valtakunnansovittelijan puolueettomuus ja oikeuskanslerin jääviys ovat keskustelun kohteena.

Vaikka on positiivista, että politiikkaan voi tulla sen ulkopuolelta ja politiikasta voi siirtyä käyttämään osaamistaan muihin tehtäviin, ”pyöröovet” eivät saa asettaa kyseenalaiseksi poliittisen järjestelmän toimintaa.

Keskustan ajatuspaja e2:n johtaja Karina Jutila kirjoitti 2016 pamfletissaan Pilaako eliitti Suomen? seuraavasti:

”Kärjistyneessä ilmapiirissä seurauksena on pelonlietsonta ja vastustus, jota myös eliitin sisältä ruokitaan. Päättäjillä pitäisi olla paineiden keskellä harkinta-aikaa ja tilannetajua, koska viisaatkin ratkaisut jäävät kauas tavoitteestaan, jos ihmiset eivät koe niitä hyväksyttäviksi… Kiistelyn sijaan on keskityttävä ongelmanratkaisuun tavalla, jonka ihmiset ymmärtävät ja hyväksyvät. Eliitti voi pilata Suomen, jos se ei tähän pysty.”

Aeron Davisin viesti on, että samalla kun eliitillä on mahdollisuus pilata koko maailma, se voi myös tuhota itsensä. Kun brexitin arkkitehdit ovat yksi toisensa jälkeen lähteneet lipettiin, on hyvä miettiä, sulkisiko nykymaailmassa pelkästään pyylevä ulkomuoto ja mieltymys hyviin juomiin tien valtaan esimerkiksi vastarinnan symbolina toimineelta Winston Churchillilta. Hänen sanomansa kansalaisille sotabunkkerista pidetyssä kuuluisassa radiopuheessa ei nimittäin ollut helppo: ”Minulla ei ole teille tarjolla mitään muuta kuin verta, uurastusta, hikeä ja kyyneleitä.” Britit kuitenkin uskoivat. Sillä he tiesivät johtajansa elävän toisen tunnetun mietelauseensa mukaan: ”Menestyksen hinta on vastuu.” Tällaisia johtajia uskon heidän kaipaavan yhä.

Kontrollin asemesta vain luottamuksella voidaan johtaa. Luottamus rakentuu tilanteessa, jossa eliitit tuntevat vastuuta oman tulevaisuutensa lisäksi koko kansan kohtalosta.