Taisteluiden alettua valkoiset levittivät Mannerheimin allekirjoittamaa lentolehtistä, missä todettin, että punaisten “vastustus on toivoton. Nostakaa valkoinen lippu ja antautukaa. Kylliksi on kansalaisverta vuodatettu. Me emme tapa niin kuin punaiset vankejamme. Lähettäkää edustajanne valkoisen lipun kanssa”.

Tampereen taistelussa punaisista menetti henkensä noin 2 000 kaartilaista. Heistä yli puolet oli teloitettuja vankeja. Tampereen taisteluissa kuoli noin 700 valkoista. Punaisten tappio, vankien teloitukset ja sodan seuraukset yleensä heijastuivat pitkään sodan hävinneen osapuolen elämään.

– Valkoiset jopa heittivät käsikranaatteja punaisten vankien joukkoon, dosentti Ulla-Maija Peltonen kertoo. Peltonen luennoi torstaina Työväenmuseo Werstaalla vuoden 1918 muistamisesta. Luento oli osa Työväenmuseo Werstaan ja Tampereen seudun työväenopiston Sisällissodan muistot -luentosarjaa.

Eivät punaisetkaan syyttömiä väärinkäytöksiin; murhiin ja ja ryöstöihin, olleet. Hävinneellä osapuolella ei vain ollut mahdollisuutta yhtä massiiviseen ja järjestelmälliseen tuhoamiseen kuin voittaneilla.

Vankileirit ja punavankien kohtelu jättivät pysyvän jäljen

Sisällissodan jälkeinen aika oli punaisille kaikin tavoin ankeaa. 80 000 punaista odotti vankileireillä oikeudenkäyntiään. Leirejä oli eri puolella maata taistelujen taltuttua 60. Hiljalleen niiden määrä väheni kymmeneen.

Syksyllä 1918 punaisia vankeja oli Peltosen mukaan vielä 23 000.

– Vankeja vapautettiin loka- ja joulukuussa 1918 sekä kesäkuussa 1919. Viimeiset vangit armahdettiin vuonna 1927. Vankien kohtalo oli surkea. He olivat kärsineet ja kärsivät nälästä, voittajien asenteista kumpuavasta huonosta kohtelusta ja teloituksista.

Kun punavankeja aloitettiin vapauttaa, vankilasta tulleet olivat aikalaisten mielestä eläviä ruumiita. Harva pystyi töihin. Osa vapautuneista hautoi kostoa, suurin osa tyytyi kohtaloonsa.

– Voittajat pyrkivät vankien kohtelulla puhdistuksiin, kostamaan ja nujertamaan punaiset.

– Monen punaisen oli vaikea hyväksyä kansalaisluottamuksen menettämistä.

Punavankien kohtalo ja kohtelu vaikuttivat merkittävästi vuoden 1918 tapahtumien muistoihin.

Punaisten perheiden asema ja toimeentulo heikkoa

Jos ei vankien niin ei punaisten perheidenkään asemassa sodan jälkeen ollut kehumista. Sodan seurauksena elämää jatkamaan jäi 13 500 leskeä, heistä 11 500 oli punaisia. Useimmilla oli lapsia.

Peltosen mukaan nälkä oli ollut punaisten seurana ennen sisällissotaa. Näin myös sodan jälkeen. Sellaistakin tapahtui, että vankileiriltä vapautunut söi varoituksista huolimatta kerralla liikaa. Seurauksena vatsanväänteet, jopa hengenmenetys.

Ravintotilanne paheni joulukuussa 1918, jolloin jotkut kokivat suoranaista nälänhätää. Ruokaa, lähinnä viljaa, saatiin kuitenkin tuotua ulkomailta. Peltonen kertoo, että monet vaihtoivat omaisuuttaan ruokaan. Niinkin sanottiin, että joku oli syönyt torppansa.

Suomessa oli Peltosen mukaan vuonna 1918 ja sen jälkeenkin kahdenlaisia leskiä ja orpoja. Valkoiset saivat eläkettä, punaiset eivät. Viimemainitut joutuivat turvautumaan köyhäinhoitoon. Vasta jatkosodan aikana valkoinen osapuoli antoi periksi, ja vastustus punaleskien eläkkeitä kohtaan murtui. Talvisota oli yhdistänyt kansaa. Tammikuun kihlaus oli jo tapahtunut.

Punaisille “hanttihommat” puolella palkalla

Sisällissodan jälkeen punaiset eivät helpolla töitä saaneet, olivat he sitten vankileireiltä vapautuneita, vielä vankileireillä olevien puolisoita tai leskiä. Jos joku töitä sai, ne olivat “hanttihommia” ja pienipalkkaisia. Moni oli työtön ja irtisanomiset olivat herkässä.

Moni yksin jäänyt perheenäiti etsi miestään vielä kauan sisällissodan jälkeen. Kaikista niistä, jotka eivät olleet vankileirillä eivätkä palanneet kotiinsa, ei ollut tietoa.

Viranomaisilta oli vaikea saada apua. Heidän puoleensa käntyneille saatettiin vastata, että kadoksissa oleva oli varmaan mennyt Venäjälle. Kadonneen kuolemaakaan viranomaiset eivät vahvistaneet, koska ei ollut ruumista. Ruumis tietenkin oli, mutta usein nimettömänä punaisia varten kaivetuissa joukkohaudoissa.

Elämä jatkui

Sisällissodan jälkeen työväenliike elpyi nopasti. Työväenliikkeeseen uudelleen liittyneiden asema ei kuitenkaan helpottanut. Tiukimmin sen tunsivat Venäjällä perustetun Suomen Kommunistisen Puolueen jäsenet. Ei sosialidemokraattejakaan pumpulissa pyöritetty.

Sisällissotaa seuranneella uudella vuosikymmenellä ja etenkin 1930-luvun ensimmäisinä vuosina, moni sai pelätä paitsi työttömyyttä myös uudelleen vangitsemistaan ja syytettä valtiopetoksen valmistelusta. Pidätyksiä tehtiinkin etenkin 1920- ja 1930-luvun vaihteessa. Silti poliittisen toiminnan lisäksi osallistuttiin ay-toimintaan ja erilaisiin työväenliikkeen kulttuuririentoihin.

Etenkin 1930-luvun puolivälin jälkeen poliittinen paine “punikkeja” vastaan alkoi helpottaa. Maahan saatin maaliskuussa 1937 Cajanderin hallitus, jossa myös sosialidemokraatit olivat mukana. Elettiin myös taloudellista nousukautta.