Kaikki psykologian keinot käytetään ihmismielen manipulointiin, jotta hän avaisi kukkaron nyörinsä. Verkkomyynnissä ja asiakaskorttien myötä ostosten seuranta ja kuluttajan profilointi on tullut mahdolliseksi. Kuluttajista on tullut tuote, jota ja jonka tietoja myydään markkinoinnin tehon lisäämiseksi ja myynnin paremmaksi kohdistamiseksi. Kuninkaana pidetystä kuluttajasta on tullut valtaistuimeltaan häädetty entinen kruunupää. Kuluttajansuojasäädökset eivät kata näitä uusia tilanteita. Samalla kun tämä kuluttaja on talouden toimija hän on myöskin kansalainen ja demokratian toimija. Tällainen kehitys on heikentänyt myös kansalaisen autonomiaa ja sitä kautta demokratiaa.

Koko talousjärjestelmää on viime vuosikymmeninä tullut tavaksi kuvata vain tätä hyödykevaihtoa kuvaavalla käsitteellä markkinatalous. Talousjärjestelmän muita prosesseja tai tapahtumakulkuja ei haluta mukaan nimenantoon.

Kun puhutaan muista prosesseista, tärkeimpia ovat tuotannolliset sijoitukset ja niiden määräämät omistajuudet. Nyt voidaankin jo puhua kapitalismista. Tässä talousjärjestelmässä tuotantovälineet ovat pääasiassa yksityisessä omistuksessa, ja omistus kasaantuu ja yrityksistä tulee yhä suurempia ja usein moni- tai ylikansallisia konserneja, joita omistavat sijoitusrahastot, investointirahastot ja -pankit, hedge-rahastot, pankit, vakuutuslaitokset, eläkessäätiöt sekä erilliset trustit, yhtiöt, holding-yhtiöt ja säätiöt, joilla pyritään kätkemään todelliset henkilöomistajat.

Tuotannollisissa sijoituksissa hankitaan energiaa, raaka-aineita, toimitiloja, koneita ja laitteita, kiinteää omaisuutta sekä työvoimaa ja näiden markkinoita kutsutaan tuotannontekijämarkkinoiksi. Näillä markkinoilla tavallisella kansalaisella ei ole suurtakaan roolia. Ajatukset kansankapitalismista ovat jääneet taka-alalle ja demokratian vahvistamiseksi ei enää pyritä kansalaisten omistajuuden lisäämiseen yrityksissä. Enää ei ole vaihtoehtoisen talousjärjestelmän uhkaa, joka pakottaisi rahapiirit suojautumaan kansan vaatimuksilta siten, että otetaan kansa mukaan liiketoimintaan.

Maailmantalouden omistussuhteet ovat hyvin keskittyneet. Niinpä tänä vuonna kahdeksan maailman rikkainta omistaa saman verran kuin maailman köyhempi väestön puolikas. Tulokehitys on kärjekästä. USA:ssa rikkaimman yhden prosentin osaksi on tullut viimeaikaisesta tulolisästä 60-70 %. Joitakin vuosia sitten 25 suurinta hedge-rahaston johtajaa kukin erikseen ansaitsi palkkioina vuodessa yli miljardin dollaria. Omaisuus on eri asia. Nämä olivat tuloja. Finanssikriisin jälkeen tuli julkisuuteen, että osa näistä antsaitsi jo yli 10 mrd dollaria vuodessa. Sama kehitys vahvistuu muuallakin.

Samaan aikaan yhtiöt ostavat toisiaan, fuusioituvat ja suuremmat kasvavat vielä suuremmiksi. Tuotanto keskittyy kaiken aikaa. Suuryhtiöt käyttävät hyväkseen maiden erilaisia kehityseroja, jotka ilmenevät työntekijöiden järjestäytymisessä, tuloeroissa, lakiin perustuvissa suojelusäännöksissä, sosiaaliturvan eroissa ja tuotannolle säädetyissä yhteiskuntaa ja luontoa suojelevissa normeissa, lakisääntelyn yleisessä tasossa, voittojen kotiuttamismahdollisuudessa sekä yritysveroissa ja rikkaiden verotuksessa. Tuotanto siirretään aina sinne, missä kehitys on alhaisinta ja pääoman toiminta vapainta.

Tällaista talousjärjestelmää kutsuttiin vielä muutama vuosikymmen sitten arkailematta kapitalismiksi. Hegemonistinen kielenkäyttö välttelee tätä käsitettä. Tällöin ei tarkastelu osu pääomaan eikä sen toimintapoihin. Niissä täytyy olla jotain hävettävää, kun paremmin kuvaava nimi korvataan osaprosesseja kuvaavalla nimellä.

Muutaman viime vuosikymmenen aikana kapitalismi on kehittynyt finanssikapitalismiksi. Se on tarkoittanut erilaisten arvopaperistettujen omaisuus- tai velkaerien kaupan valtavaa kasvua. Siihen on kuulunut valuuttakauppa, valtionlainojen, kulutus- ja asuntoluottojen, yhtiölainojen, ostoaikomusten arvopaperistaminen ja arvopaperien arvonkehityksen vedonlyöntiä.

Tämän finanssitalouden volyymi maailmantaloudessa on yli kymmenkertainen verrattuna maailman bkt:een. Sen liikkeet ovat nopeat ja transaktioissa käsitellään valtavia summia pienessä ajassa. Suurta osaa sen kaupanteosta hoitavat tietokoneet ja monasti jopa markkinapaikkojen ulkopuolella. Nämä muodostavat finanssituotteiden markkinat. Ne ohjaavat maailmantaloutta, nykyään jopa kriisistä kriisiin.

Finanssipääoman omistajat piileksivät maailman lähes sadassa salaisuusvaltioissa tai veroparatiiseissa. Nämä tarjoavat suojan läpinäkymättömälle toiminnalle samoin kuin niiden maiden verotuksen kiertämiseksi, joissa piileskelijöiden omistama tuotanto ja tulos syntyy. Toimintamalli on valtavirtainen.

Kansalaisen toiminta- ja tietopiiri ei yllä näille markkinoille. Normaali demokraattinen valvonta on vähäistä ja finanssi-instituutioiden itsesääntely on osoittautunut riittämättömäksi. Näillä markkinoilla kehitettiin finanssitalouden joukkotuhoase, arvopaperistetut velkakirjat maksukyvyttömien ihmisten asuntolainoista. Tämän kuplan puhkeamisen aiheuttama finanssikriisi pyyhki yli maailman ja aiheutti muun muassa kehittyneiden maiden velkakriisin, konkursseja ja työttömyyttä ja laski useimpien maiden bkt :den tasoa ja kasvukäyriä.

Monessa tapauksessa yksityisten pankkien lainoja siirrettiin veromaksajien piikkiin ja sen lisäksi julkisella rahalla pääomitettiin konkurssikypsiä pankkeja. Näissä operaatioissa siirettiin veronmaksajien rahaa yrityksille 6500-7000 mrd dollaria. Haitat yhteiskunnille ja kansalaisille olivat moninkertaiset menettyinä tuloina ja mahdolloisuuksina samoin kuin yhteiskuntien lisääntyneinä sosiaalimenoina.

Näistä tukitoimista taas seurasi monessa maassa julkisen talouden suuret leikkaukset ja köyhyyden lisääntyminen. Kansan tahto sivuutettiin sekä itse finanssikriisin hoidossa että sen jälkitoimiin kuuluvissa julkisen talouden alijäämien sopeutuksessa. Kapitalismiin kuuluu yhtäältä sen tuotannollinen tehokkuus ja toisaalta harvojen rikastuminen ja eriarvoisuuden kasvu.

Eriarvoisuus nakertaa sekä taloudellista kasvua että demokratiaa. Kapitalismi ei ole onnistunut työvoiman tehokkaassa käytössä, mistä kertovat korkeat työttömyysluvut monissa maissa. Pääomat eivät suinkaan ohjaudu sinne, missä tarve olisi suurinta, vaan sen mukaan missä on kysyntää. Lääketeollisuus ei sijoita suurten kansansairauksien hoitoon, jollei maksajaa löydy. Toisaalta huvipursien ja timantein koristeltujen kellojen valmistukseen löytyy pääomaa vaikka osa kansasta näkisi nälkää.

Merkittävä markkinatalouden ja demokratian yhteenkuuluvuuden kritiikin peruste on myös USA:n johtama avoin ja salattu puuttuminen toisten maiden talouden järjestelyyn. Chilen sotilaskaappauksesta 1973, Argentiinan, Uruguain, Brasilian, Bolivian sotilasjunttien tukemiseen ja talouspoliittiseen ohjailuun 1980-luvulla. Näissä maissa tuhottiin väkivaltaisesti poliittinen oppositio, yksityistettiin kansallisomaisuus kansainvälisten yhtiöiden saaliiksi, tuhottiin oma tuotanto vapauttamalla tuonti, ajettiin alas julkisen talouden sosiaali-, terveys- ja koulutusmenot, mutta lisättiin sotilas-, tiedustelu- ja poliisitoimen rahoitusta.

Näissä maissa toteutettiin friedmannilainen rajoitukseton kapitalismi. Chicagon koulukunnan edustajat olivat sotilasjunttien neuvonantajina. Demokratia tuhottiin vuosikymmeniksi kapitalismin vapauttamisen nimissä. Seurauksina oli suunnatonta köyhyyttä ja kurjuutta. Samaa oppia sovellettiin Maailmanpankin kirstystoimin Venäjällä ja Puolassa. Sielläkin toimivat samat rajoituksettoman kapitalismin neuvonantajat, jotka käänsivät Puolan Solidaarisuuden johtajien päät. Nämä olivat luvanneet kansalle osuuskuntataloutta. Venäjällä Jeltsinin ydinjoukko rosvosi kansallisomaisuuden näiden opettajien ohjauksessa.

Nämä toimet eivät synnyttäneet demokratiaa vaan harvainvaltaa. Etelä-Afrikassa ANC myi halvalla samojen oppien ja opettajien ohjauksessa Mandelan lupaamat toiveet paremmasta huomisesta maan kaivannaisteollisuuden omistajille. Vastinetta saivat vain ANC:n korruptoituneet johtajat henkilökohtaisten etujen muodossa.

Näihin vapaan kapitalismin kokeiluihin on kuulunut aina lahjonta ja korruptio sekä suurten omistajien ylivertainen lobbaus ja usein jopa valtiovallan haltuunotto. Tässä voi todeta väitteen demokratian ja kapitalismin yhteenkuuluvuudesta sikäli toteutuneen, että kapitalismi otti haltuunsa demokraattisen päätöksenteon omilla ehdoillaan ja tuhosi sen. Tätä talouden alasajoa kriisiyttämällä ja valtiovallan kaappausta väkivalloin kuvaa kanadalainen journalisti Naomi Klein yksityiskohtaisesti kirjassaan Tuhokapitalismin nousu.

Suuryritysten pyrkimys ohjata valtiovaltaa ilmenee voimakkaasti lisääntyneessä lobbauksessa USA:ssa, EU:ssa ja Suomessa. Yhä useammin parlamentaarikot siirtyvät suoraan edustajatoimestaan firmojen yhteiskuntavaikuttajiksi. Lobbareita on määrällisesti USA:ssa monikertainen määrä itse kansanedustajien määrään nähden. Tämä merkitsee sitä, että ellei esimerkiksi Maakuntien Suomen miehet pysty hoitamaan haluamiaan henkilöitä vaalirahoituksella parlamenttiin riitävästi, taivutetaan valittujen edustajien selkärankaa ja käännetään päätä ja takkia lobbauksella rahapiirien eduille ja pyrkimyksille suopeammaksi. Se tapahtuu esimerkiksi osallistumalla hallitusneuvotteluihin, verkottumalla ministeriöihin ja valtiovarainministeriön finanssiosaston virkamiesten kanssa tai palaveeraamalla suoraan ministerien, heidän avustajiensa tai kansanedustajien kanssa. Tässäkin pelissä tavallisen äänestäjän keinot loppuvat jo alkuunsa. Osakkeiden hallintarekisterin valmistelu on tästä hyvä esimerkki.

Markkinatalouden ilmentymät ovat monet. Markkinat syntyvät sinnekin missä niitä ei tarvittaisi. Sen periaatteiden mukaan käydään huumekauppa, suojeltujen eläinten ja niiden osien kauppaa, salakuljetaan päihteitä ja kaupataan jopa ihmisiä. Kysyntä ja tarjonta kohtaavat yhteiskunnan takapihoilla. Demokratiaa pyritään tietoisesti välttämään näissä toimissa, laillisuudesta puhumattakan. Samoin monien ehtyvien luonnonvarojen hillitön rahaksi muutaminen noudattaa markkinatalouden lakeja. Muita näkökohtia ei tarvitse huomioida kuin se, että tuotteelle löytyy ostaja.

Sääntely, se on pahasta hallituksemmekin mielestä. Kuitenkin tällaisten pimeiden markkinoiden toiminnan vaikutukset koskevat kaikkia ja monasti vaarantavat tulevaisuuden. Toisaalta taas markkinat eivät sovi tärkeiden ongelmien ratkaisijan rooliin. Näin on käynyt päästökaupalle. Se ei ohjaa vähäisempiin päästöihin, vaikka sen väitettiin olevan paras keino ohjata päästöjä vähenemään Eikä se ole korjannut itseään, toisin kuin markkinoiden väitetään tekevän. Harmaa ja musta talous toimivat markkinamekanismin mukaisesti. Ne vaarantavat järjestyneen yhteiskunnan toimintaa ja moraalia, heikentävät ihmisten uskoa laillisuuteen ja demokratiaan.

Markkinatalouden tietyt piirteet vahingoittavat yhteiskuntien vakautta ja uskoa yhteiskunnallisen eliitin viisauteen ja vastuullisuuteen. Kun Trump lupasi alentaa yritysveroja, alkoivat USA:n pörssin osakekurssit huiman nousun. Kaikki sijoittajat haluavat päästä apajille. Näin synnytetään finanssituotteiden arvokuplia, jotka puhjetessaan aiheuttavat suunnattomia menetyksiä, konkursseja ja yhteiskunnallista kärsimystä. Tässä tapauksessa kuplat voivat tulla suurellakin viiveellä, koska osa arvonnousun kohteista on infrainvestoinneille palveluksia tuottavien yritysten osakkeita. Edellyttäen että Trump käynnistää lupaamansa infrainvestoinnit. Vielä näin ei ole tapahtunut.

Finanssitalous osoittaa, että markkinamekanismi ei hae tasapainoa ja turvaa vakautta. Finanssitaloudessa sijoittajien sopulilauman käytös tuottaa laajaa epävakautta. Näiden ongelmien maksajana ovat veronmaksajat, joiden toiminta perustuu demokratiaan ja ylläpitää sitä. Kaikenlaisten sijoittajien kasvanut valta on luonut selvän vastapoolin kansalaisista lähtevälle edustukselliselle demokratialle. Tyypillistähän on suhteuttaa jokaista lakimuutosta tai yhteiskunnallista hanketta markkinoiden reaktioon. Kysymys on siitä, arvioivatko sijoittajat ne itselleen hyödyllisiksi vai haitallisiksi. Tällä arviolla on jo sinänsä valtavan suuri itsesensuuri- ja ohjausvaikutus yhteiskunnallisessa päätöksenteossa. Esimerkkinä tästä sijoittajien odotuksiin vastaamisesta toimii kehittyneiden maiden kesken käynnissä oleva verokilpailu tai julkisen talouden sopeutusohjelmat. Yritystuet nauttivat koskemattomuudesta, josta sosiaaliturva taas ei pääse osallliseksi.

Ajatus markkinatalouden ja demokratian yhteenkuuluvuudesta on monimutkainen. Markkinatalous voi toimia ilman demokratiaakin, mitä osoittaa Kiinan kommunistisen puolueen ohjauksessa toimiva kapitalismi samoin kuin Venäjän autoritäärisen hallinnon luoma oligarkkinen kapitalismi. Venäjällä on muodollisesti kansan valitsemat valtiolliset toimielimet. Demokratiaa taas ei näytä löytyvän muista kuin säännellyistä kapitalismin maista.

Historiallisesti kapitalismi kehittyi ennen laajaa poliittista demokratiaa. Demokratian kehittyminen taas vuorostaan on aiheuttanut kapitalismin tuottamien eriarvoisuusongelmien ja ihmisten elämän riskien ratkaisemisen hyvinvointivaltion rakentamisen avulla. Näiden ongelmien ja riskien ratkaisemista tulojen tasauksella ja sääntelyllä ei voi viedä itse kapitalismin ansioksi. Niitä ovat vaatineet työväenliike ja muut kansalaistahot.

Samoin demokratian turvin on asetettu rajoja yleisemminkin pääoman toiminnalle. On luotu oikeusvaltio sääntöineen, työntekijän- ja kuluttajansuojelu. Ympäristön ja luonnonvarojen suojelu on viimeisimpiä sääntelyn muotoja, joilla pääoman toimintaa pyritään ohjaamaan. Finanssitaloudessa sääntelyn tarve on suuri. Samoin poliittisen järjestelmän suojaaminen taloudelliselta vallalta on ajankohtainen. Joitakin, tosin riittämättömiä sääntöjä on vaalirahoitukselle ja lobbaukselle, mutta eliitin verkottuminen näyttää vaikeasti kontrolloitavalta.

Palkansaajat näyttävät luopuneen taloudellisen demokratian vaatimuksesta ja tyytyvän työvoiman rooliin. Kansalaisten kehittyneempi subjektirooli tuotannossa rajoittaisi rakentavalla tavalla pääoman toimintaa. Saksa on säilyttänyt tällaiset insituutiot yritysneuvostojen muodossa.

Kun alkuperäisen väitteen esittäjät pyrkivät legitimoimaan kapitalismia väittämällä sen luovan ja turvaavan demokratiaa, ajatus pitää kääntää päinvastaiseksi. Itse asiassa poliittisen demokratian kehittyminen on tehnyt kapitalismista siedettävää ja hyväksyttävää. Edellisen väitteen edustajat eivät halua puhua kapitalismin ongelmista, vaan julistavat sen eriomaisuutta ikään kuin historian loppuna ja vailla vaihtoehtoja tai tarvetta kehittää systeemiä.

Nykypäivänä on kuitenkin nähtävissä monenlaisia talousjärjestelmän ongelmia. Suurimmat haasteet talousjärjestelmälle avautuvat tarkasteltaessa ihmiskunnan selvitymisen mahdollisuuksia ympäristöongelmia ja ilmastokriisiä vasten. Hyvinvoinnin tai demokratian ongelmat eivät ratkea kapitalismin omalla toimintadynamiikalla, vaan niihin tarvitaan poliittisen demokratian ohjausta. Asevarustelun ja sodan uhkien takanakin voi nähdä taloudellisia pyrkimyksiä, joista aikanaan presidentti Eisenhower varoitti USA:n sotateollisen kompleksin vaikutusvallan kasvuna. Nyt nämä sotateolliset ryhmittymät ovat valtioiden erityissuojeluksessa ja niitä on useita sekä ne ovat entistä suurempia ja vaarallisempia. Niiden toimintalogiikka on yksinkertainen: kun aseita tuotetaan on niitä myös myytävä, jollei ole markkinoita, luodaan ne. Sota luo aseteollisuuden markkinat. Ja taas markkinatalous toimii.

Sotateollisten ryhmittymien sääntelypyrkimyksiä ei ole edes alettu vielä. Sen lisäksi valtiot valtiomuodostaan riippumatta ovat kehittyneet kohti totalitarismia siinä, että tiedusteluelimet ovat saaneet käyttöönsä uusia välineitä, joilla ne pystyvät täydelliseen yksityishenkilöiden viestinnän seurantaan ja jokahetkiseen paikantamiseen. Yksityisyyden suoja on käytännössä murentunut. Väitettyjen turvallisuusriskien perusteella kaikkialla lisätään kontrollikoneistojen valtaa. Toisaalta salatut tai salassa pidettäviksi tarkoitetut tiedot eivät pysy salassa. Valtiot ja yksityiset toimijat pystyvät hakkeroimaan melkein minkä tahansa tietojärjestelmän ja viestiliikenteen ja tietovarannot. USA:n vaalit olivat tästä vasta pienimuotoinen esimerkki, Suomen ulkoministeriön tietojen vuosia jatkunut hakkerointivuoto ja vakoilu toinen. Tämä kehitys koskee täydellä voimallaan demokraattisina pidettyjä markkinatalouksia.

Puolueiden ohjelmatyössä ei käsitellä olemassa olevaa yhteiskuntajärjestelmää analyyttisesti. Vasemmiston ja vihreiden ohjelmatyöltä odottaisi, että ne päivittävät arvionsa kapitalismista eivätkä tyytyisi eufemistiseen kiertokäsitteeseen markkinatalous. Miten ne näkevät talousjärjestelmän toimivan suhteessa kansan oikeuksiin, hyvinvointiin, kollektiivisen sosiaaliturvan järjestelmien vakauteen, poliittiseen ja taloudelliseen demokratiaan, ympäristökatastrofin estämiseen ja luonnonvarojen turvaamiseen samoin kuin maailmanrauhan säilymiseen?

Oikeudenmukaisuus on ollut monen puolueen käyttämä mittapuu asioiden arviointiin. Sekin vaatii konkretisointia toimintaohjelmaksi. Nämä ovat kansainvälisiä haasteita. Tässä käsiteltyjä haasteita ei voi ratkaista ilman puolueiden ja valtioiden kansainvälistä yhteistyötä. Kun ihmisten arjessa politiikan keskeisiksi kysymyksiksi ovat nousseet identiteettiongelmat, kuten sukupuoli-identiteetit ja elämäntapaidentiteetit, on näkökentästä samalla pudonnut pois talouden ja maailmantalouden kysymykset.

Ilman kansanvalistustyötä ei ole luotavissa tarvittavaa tietoisuutta, kiinnostusta, keskustelua ja toimintaa kokonaisyhteiskunnallisia kysymyksiä kohtaan. Mielipiteenmuodostus ja -hallinta on nykyään siirtynyt täysin taloudellisen vallan käsissä olevalle medialle ja viihdekulttuurille. Toimeentuloehtojen kysymyksiä ei käsitellä mediassa samassa määrin kuin tosi-tv-hassutuksia. Näihin kysymyksiin ei vastata riittävästi orientoitumalla arvoista käsin kohtaamaan yhteiskunnan haasteita. Toimintatapa ei sisällä ymmärrystä siitä, mitä maailmalla ja yhteiskunnassa tapahtuu ja miten ja mihin kaikkeen se vaikuttaa. Sen mukaisesti ei voi ottaa etuaikaisesti ja kokonaisvaltaisesti haltuun toiminnan haasteita. Arvot ovat hyviä perusteita suhtautua asiaan, mutta eivät kerro mistä on kysymys. Tarvitaan tilanneanalyysia ja strategista arviointia.