On yllättävää, kuinka vähän Suomessa on tehty elokuvia jääkiekosta tai jääkiekkoilijoista, kun ottaa huomioon lajin suosion ja aseman maassamme.

Rane Aunimo

Demokraatti

Harvinainen fiktiopoikkeus 95 (2017) kertoo miesten ensimmäisestä maailmanmestaruudesta. Kömpelön nostalgisoinnin ohjasi Aleksi Mäkelä, jonka käsistä ilmestyy nyt ajan tunnetuimman melkein-maailmanmestarin Marko Jantusen tarina. Jantunen putosi viimeisenä hyökkääjänä kisoista, jotka päättyivät Curt Lindströmin joukkueen juhliin.

MONEN verkkokalvoille on piirtynyt murheellinen kuva kalmankalpeasta aaveesta Päijät-Hämeen käräjäoikeudessa vuonna 2014. Pahasti huumeriippuvainen entinen kiekkotähti ei olisi selvinnyt hengissä, ellei olisi raitistunut.

Urheilutoimittaja Marko Lempisen hienossa kirjassa Läpi helvetin (2016) koko karmeus tuodaan esiin. Tolkuton sekoileminen ei pilannut uraa mutta lopulta elämän.

LAITAPUOLEN HYÖKKÄÄJÄ (2022) kuvaa kiekkoilijan kujanjuoksua yhden vuorokauden ajan, kun lahtelaiset diilerit ovat saaneet tarpeekseen velkaisen Jantusen rätväilyistä. Takaumissa elämänsä voimissa pullisteleva pelaaja keskittyy lähinnä pämppäämiseen, eikä kestä vastoinkäymisiäkään sukelluksitta.

Mäkelä ohjaa tositarinan tutuilla vedoilla hänen muista elokuvistaan: macho sankari (Severi Saarinen) on vikoineen päivineen hyväntahtoinen ja viime kädessä myös oikeamielinen reppana. Jantusta uhkaavat alamaailman konnat – Jorma Tommila ja Tommi Eronen tietysti – ovat enemmän huvittavia luusereita kuin pelottavia velanperijöitä.

Näkökulma on aika ilmeinen: voi niitä poikia – onpa taas sotku. Jääkiekkoa ei ole juuri lainkaan, ja elokuvan ainoa nainen motkottaa. Ennen syvempää syöksyä Jantunen lähinnä juo. Hylkiönarkomaanina kuve on kaivettu tyhjiin ja edessä siintää tien pää.

SAMALLA elokuva ei kiinnity mihinkään eikä saa otetta riippuvuuden syistä. Syntyy hämärä kuva selittämättömästä mutta vääjäämättömästä luisusta pohjalle. Huumehelvetti voisi näyttää koko kipeytensä ja rumuutensa, jos vaimo ja lapsi, sijaiskärsijät, saisivat paremmin tilaa.

Synkkä tositapaus saa hirtehiseen taipuvan käsittelyn. Ehkä mielessä on kangastellut taas Danny Boylen huumeklassikko Trainspotting (1996).

Laitapuolen hyökkääjä kääntyy lopussa vielä valistukseksi, kun oikea Jantunen ilmestyy kuvaan. Ratkaisu tuntuu falskilta, vaikka selviytyjän täyskäännös on totta.