Poliittinen korrektius on paras nukuttaa siksi aikaa, kun tekeillä on täydellinen yhteiskunnallinen popkappale. Vaikka sellainen kuin Maustetyttöjen Tein kai lottorivini väärin.

Se julkaistiin alkuvuodesta 2019, kun sote oli kaatumassa ja Sipilän hallitus veteli viimeisiään. Samana vuonna syntyi vielä Marinin hallitus, joka sai osakseen arvaamattoman suuria kriisejä.

Paljon on vääriä lottorivejä arvottu tänäkin aikana, ehkäpä ihan vastikäänkin.

MAALISKUUSSA julkaistua kolmatta levyään Maailman onnellisin kansa Anna ja Kaisa Karjalainen juhlistivat perjantaina lähes loppuunmyydyllä Kulttuuritalolla.

Hiukan hahmottomaksi jääneen Agents-yhteistyön jälkeen he ovat taas osuvammin omillaan. Keikkaa pukkaa myös Cannesin filmifestivaalilla Aki Kaurismäen uuteen elokuvaan kytkeytyen.

Maustetyttöjen vaihtoehtoinen kansansuosio erottui Kulttuuritalolla. Harvoin näkee popkeikoilla iän puolesta niin laajaa yleisöjakaumaa, miltei vauvoista veteraaneihin. Bändi, jossa ei ole mitään itseisarvoisen ihmeellistä, puhuttelee lämpimin sävyin ironisella suoruudellaan.

Koomisen yksinkertaisesti vilkkuvat värivalot toistivat ennen keikan alkua Maustetyttöjen nimeä kuin kansanopiston näyttämöllä. Juuri siinä, ettei mitään ihmeellistä ehkä ole, piilee ihme. Maustetytöt pystyisi vangitsemaan tilan jo pelkällä olemisellaan.

Ensin oli vuorossa uutuuslevy biisijärjestyksessään. Erityisesti korostuivat kappaleet Kiviä sukkiin ja Lyijyä ja puuta melodisesti
helneilevässä kirkkaudessaan.

Kitaristi Annakin lauloi vuorostaan pari kappaletta, joista Äiti meni merille yltyi varsin arvoituksellisiin mittasuhteisiin.

Maustetyttöjen kohdalla vertailukohdaksi nostetaan usein Leevi and the Leavings. Sikäli juuri nyt kiinnostavaa, että senkin kolmas levy Kadonnut laakso (1982) uudisti soundia edemmäs konepopin suuntaan.

Maustetytöt soi yhä enemmän kuin marjametsään eksynyt Pet Shop Boys, jolle on syötetty maksalaatikkoa. Ei olla lännessä eikä idässä vaan jossain siinä välissä. Ei lainkaan hullumman kuuloista.

Pidä hyvänäs multasi kotimaa eläytyy oman yhteiskuntansa hylkäämään joutuneen pakolaisen pelkoihin sitä, minne päätyy. Laulua seuraa illan suorasukaisin välipuhe.

”Perussuomalaiset ovat jo narikassa ja keskustalaisetkin seuraavan biisin jälkeen”, Kaisa toteaa lakonisesti ja myöntää, että tämän vitsin voi kertoa vain Helsingissä. Seuraava biisi on Takapajula.

Sulattiko vitsin vai ei, vierustoverini todellakin nousee paikaltaan jonkin ajan kuluttua eikä enää palaa.

KUVA AKI ROUKALA

UUTUUSLEVYN jälkeen vuorossa oli sisarten omia suosikkeja kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Kaisa mainitsee jonkun kriitikon pitäneen Jos jäisin onnibussin alle -kappaletta joukkoitsemurhan ylistyksenä, vaikka hän oli vain kirjoittanut rakkauslaulun.

Hiukan yllättäen keikka loppui ensimmäisen encoren jälkeen. Sali pysyi vielä pimeänä, yhdet taputtivat ja toiset rynnivät ulos. Olisivatko Karjalaiset vielä palanneet?

Läheiset kulmat hyvin tuntevien ja niistä ammentaneiden Maustetyttöjen yhteydessä lienee sopivaa lisätä muuan ulkokonsertillinen huomio. Monelle Kultsan-kävijälle ennen tai jälkeen konsertin tutuksi tullut Tsemppi Pub hiljaisella Kirstinkadulla oli aivan vastikään suljettu.

Remu Aaltosen äidin Eeva Aaltonen-Sorsan perustama Tsemppi ehti toimia vuodesta 1985. Viimeiset vuodet paikkaa isännöi Rami Sorsa, joka menehtyi maaliskuussa.

Maustetytöt on psykomaantieteellisesti syrjässä kaikenkarvaisesta tsemppipopista, mutta kotikutoiselta hengeltään osuu hyvinkin lähelle syrjäisen Tsemppi Pubin nyt historiaan siirtynyttä tunnelmaa.

Väistämättä tulee mieleen Kallion ja sitä reunustavien rosoisten kulmien viimeaikainen trendihakuisuus. Jos kuppilat, joissa Maustetyttöjenkin arkirealistinen havainnointi on kulttuurisesti kotonaan, ovat katoamaan päin, miten käy musiikin?

Keikka: Maustetytöt Helsingin Kulttuuritalolla perjantaina 22.4.