Historiantutkija Maritta Pohls tarkasteli naisten aseman kehitystä työelämässä hotelli- ja ravintola-alan työntekijöiden näkökulmasta. Pohls on kirjoittanut muun muassa Hotelli- ja Ravintolahenkilökunnan Liiton historian ”Viini, laulu ja taustajoukot”, missä hän on tutkinut myös alan työntekijöitä ja heidän elämäänsä 1930-luvulta 1990-luvulle.

Pohls katsoi, että alan henkilöstön järjestäytyminen alkoi vasta 1930-luvulla kieltolain lakkauttamisen ja vuonna 1932 voimaan tulleen uuden alkoholilain myötä. Sitä ennen kahviloiden, ravintoloiden ja majoitusliikkeiden työväki oli pitkälti samassa asemassa kuin kotiapulaiset tai piiat, jotka usein myös asuivat työnantajansa taloudessa.

– Miesten ja naisten palkkaerotkin pohjautuivat maatalousvaltaisen yhteiskunnan käytäntöihin. Piian palkka oli 60 prosenttia rengin palkasta. Palkka perustui fyysiseen voimaan.

– Lisäksi naiset eivät olleet urahakuisia. He tyytyivät aputöihin. Moni työskenteli elämänsä keittiötyöntekijänä. Joidenkin ura huipentui emännyyteen. Miehet taas olivat viinureita ja hovimestareita. He työskentelivät myös muualla Euroopassa kartuttaen ammatti- ja kielitaitoaan, Pohls kertoi.

Huonomaineisuus alan rasitteena

Naisten ainoa kilpailuvaltti oli matala palkka. Kun järjestäytymisastekin oli alhainen, muutos parempaan antoi odottaa. Palkkaukseen heijastui myös alan huonomaineisuus. Ravintolatyöntekijät yhdistettiin sotavuosina  ja niiden jälkeenkin mustan pörssin kauppaan. Huonomaineisen naisen leimoja jaettiin herkästi.

– Sodan jälkeen alalle oli vaikea saada työntekijöitä juuri sen huonon maineen vuoksi, Pohls kertoi.

Samanaikaisesti hotelli- ja ravintola-alankin palkkaukseen  vaikutti palkkasäännöstely. Naisten palkat pysyivät miesten palkkoja pienempinä. Syynä edelleen fyysisen voiman arvostaminen.

Muutoksen tuulet alkoivat puhaltaa 1960-luvun alussa, jolloin massa kiellettiin sukupuoleen perustuva syrjintä palkoissa. Taustalla oli kymmenkunta vuotta aikaiseemmmin Kansainvälisessä työjärjestössä (ILO) tehdyt päätökset.

Murros 1970-luvulla

Pohlsin mielestä 1970-luvulla suomalaisessa yhteiskunnassa tapahtui laaja-alainen murros, mikä merkitsi muun muassa erilaisia sosiaalipoliittisia uudistuksia. Kaikki tämä vapautti ja vahvisti naisten asemaa.

– Syntyi itsenäinen, työssäkäyvä nainen, joka ansaitsi omaa palkkaa ja jolla saattoi olla käsilaukussaan E-pillerit, Pohls kuvaili.

Samalla palkkarakennetta ryhdyttiin muuttamaan niin, että naisten kannatti mennä töihin. 1980-luvulla naisen palkka oli noussut 80 prosenttiin miehen palkasta. Koko maassa eri aloilla tapahtunut kehitys vaati lisää työvoimaa.

Tämä näkyi myös niin, että naisten määrä SAK:ssa ja siihen kuuluvissa liitoissa kasvoi. Naiset eivät suostuneet enää kiltin rooliin. Naiset ottivat 1970-luvulla voimakkaasti kantaa palkkoihinsa ja työoloihinsa. Tunteita kuumentavia lakkojakin koettiin. 1990-luvun lama vauhditti alkanutta kehitystä.

Naisten taistelu postissa 40-luvulla

Posti- ja logistiikka-alan unionin puheenjohtaja Heidi Nieminen ajoitti naisten taistelun asemastaan Postissa 1940-luvulle. Jatkosodan aikana posteljooneista 95 prosenttia oli naisia. Miehet olivat rintamalla.

Rauhan tultua naisten odotettiin palaavan koteihinsa. Kaikki eivät niin tehneet. Vaikka naisposteljoonien joukossa oli myös heikosti järjestäytyneitä maalaiskirjeenkantajia, naiset alkoivat vaatia samoja oikeuksia kuin mitä miehillä oli. Tämä taas ei sopinut miesposteljooneille.

Riita ilmeni voimakkaana etenkin Helsingin ammattiosastossa. Sopua toivoi niin SAK kuin työnantajakin. Molemmat asettuivat naisten näkemysten kannalle.

– Miehet katsoivat, ettei postin raskas työ sopinut naisille. Lisäksi he väittivät naisten alentavan postin työn arvostusta ja sitä kautta palkkoja. Miehet eivät hyväksyneet naisia virka-, korkeintaan työsuhteeseen. Vuonna 1948 Posti sai kuitenkin ensimmäiset naisposteljoonit virkasuhteisiin, Nieminen kertoi.

Postin palveluksessa olevien miesten ja naisten kädenvääntö jatkui vielä vuosia. Ensimmäiset naiset, joskaan ei kaikkia, hyväksyttiin alan ammattiliittoon 1960-luvun alussa.

– Nyt, vuonna 2016 liitossamme ei ole yhtään sellaista tehtävää, jossa naista ei olisi ollut, Nieminen kertoi.

Julkinen sektori nyt tapetilla

Julkisten ja hyvinvointialojen liiton (JHL) puheenjohtaja Päivi Niemi-Laine puolestaan kertoi taistelun naisten palkoista olevan ajankohtaista julkisella sektorilla juuri nyt.

– Maan hallitus puhuu esimerkiksi sote-uudistusta tehdessään säästettävistä rahasummista eikä niinkään siitä, minkälaisia palveluita uudistus tuo tai vie. Sosiaali- ja terveysalalla on paljon naisia, jotka miettivät tulevaa palkkaansa. Tuntuu siltä kuin hallitus laskisi naisten joustavan loputtomasti. Ikään kuin he eivät jaksaisi enää kapinoida.

Kulttuuri esteenä myös naisjohtajuudelle

Suomalainen työkulttuuri ei ole asettanut rajoja ainoastaan arkisia töitä tekeville naisille. Suomen lähi- ja perushoitajaliiton SuPerin puheenjohtajan Silja Paavolan mielestä kulttuuriin sidotut tekijät ovat estäneet myös naisten työuralla etenemistä.

– Yhteiskunnassamme on tosin tehty paljon tasa-arvon eteen. Naisilla on tietoa ja taitoa. Kuitenkin kulttuuriin liittyvät käytännöt estävät naisten valitsemista johtajiksi.

Paavolan mielestä miehet yleensä katsovat kotitöiden kuuluvan naisille. Siltikin, että työt kotona voidaan jakaa puolisoiden ja koko perheenkin kesken.

– Jos nainen haluaa johtajaksi, häneltä vaaditaan paljon työtä. Lisäksi naisen on oltava pirteä, hyvännäköinen ja paljon miestä osaavampi.

Johtajuus vaatii myös uhrauksia. Paavolan mielestä johtaja ei käytännössä ole koskaan kokonaan lomalla. Esimerkiksi puhelimeen pitää olla aina valmis vastaamaan.

– Sellaiset naiset, jotka haluavat johtajaksi on löydettävä. Heitä on etsittävä. Niin työnantajakin tekevät, Paavola kannusti.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen (THL) hyvinvointiosaston johtaja Tuire Santamäki-Vuori puolestaan katsoi, että uusien ammattien myötä vanhasta, naisia syrjivästä palkkapolitiikasta on mahdollisuus päästä eroon.

– Purkamalla segregaatio, voidaan purkaa palkkaerot.

Santamäki-Vuorikin katsoi miesten ja naisten erilaisen roolin ja palkkauksen olevan osin kulttuurilähtöistä.

– Jo Kalevalassa sankaruus ja johtajuus katsottiin miehille tyypillisiksi ominaisuuksiksi.

Hän painotti, että itse johtajuuden suhteen miehillä ja naisilla ei ole suuria eroja. Naiset pärjäävät siinä missä miehetkin.

– Täytyy tahtoa ja uskaltaa. On myös syytä huomata, että ihmiset arvostavat usein omalle sukupuolelleen tyypillisiä ominaisuuksia. Aina ei ole kyse tietoisesta syrjinnästä.