Keski-ikäinen virolaismies havaitsee valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi pyrkivän Aaltolan kahvilassa. I’m your big fan, hän sanoo ja Aaltola kiittelee.

Vastaavia spontaaneja tervehtijöitä ja menestyksen toivottajia on muitakin, kun Demokraatti tekee presidenttiehdokashaastattelua Helsingin ydinkeskustan kahvilassa.

Aaltola väittää, ettei stressaa, kun moni tunnistaa.

Kerran hän kertoo kokeneensa myös uhkaavan tilanteen poikansa kanssa odoteltuaan vaimoaan, joka oli harjoittelemassa beachvolleyta. Mies oli tullut huutelemaan kovaan sävyyn Venäjä-myönteisiä kannanottoja.

AALTOLA on vaalikampanjan ajan virkavapaalla Ulkopoliittisen instituutin (Upi) johtajan tehtävistä. Tv:stä tuttua hahmoa käydään sankoin joukoin kuuntelemassa myös eri puolilla Suomea turuilla ja toreilla. Pitkän linjan politiikan toimittaja Timo Haapala luonnehtikin Aaltolaa eräässä radio-ohjelmassa, ehkä vähän väheksyenkin, “nähtävyydeksi”.

Aaltolan suosio perustunee pitkälti siihen, että hän on avannut julkisuudessa suomalaisille Ukrainan sotaa ja ulkopolitiikan koukeroita.

Viime kesän tiedebarometrissa häntä pidettiin selvästi luotetuimpana asiantuntija maassamme.

Tuoreimmissa gallupeissa Aaltola on sijoittunut neljän suosituimman ehdokkaan joukkoon. Aivan terävimmässä kärjessä hän ei kuitenkaan tällä hetkellä ole. Moni pohtii nyt, voiko puolueiden ulkopuolinen ehdokas pärjätä vai sukeltaako kannatus. Valitsijayhdistyksen ehdokkaaksi pääseminen edellyttää 20 000 kannattajakortin keräämistä. Aaltolan mukaan kortit kertyvät nopeasti ja loppumetreillä ollaan.

– Tarkkaa lukua en tiedä, ensi viikolla taas lasketaan. Kyllä niitä on lähes se 20 000. Sen piti olla mahdotonta. Huomasin monenkin politiikan kommentaattorin sanovan, että ei sillä ole kerääjiä eikä koneistoa, Aaltola sanoo.

HÄN kertoo, että Helsingissä on parisenkymmentä vapaaehtoista, jotka koordinoivat kampanjaa ja myös kannastuskorttien keräämistä. Kaiken kaikkiaan vapaaehtoisia eri puolilla Suomea on noin 1 600.

Aaltola arvioi, että presidentinvaaleissa olisi tilausta riippumattomalle puolueisiin kuulumattomalle ehdokkaalle.

Hänen ehdokkuuttaan on verrattu Martti Ahtisaareen, mutta Aaltola muistuttaa, että Ahtisaarella oli puoluekirja.

– Hän sai puoluekoneiston tuen. Olin hänen vapaaehtoisissaan silloin aikoinaan.

Muistona Ahtisaaren kampanjasta Aaltola on saanut kiitoskirjeenkin. Tätä hän on etsinyt niin omista arkistoistaan kuin lapsuuden maisemistaan Petäjäveden Kintauden kylästä varaston muovipusseista – mutta tuloksetta.

Aaltolan mielestä ilman puoluetta ehdolle lähteminen vaatii rohkeutta.

– Kyllähän esimerkiksi kokoomuksesta sanottiin, että otamme sinut eurovaaliehdokkaaksi, jos et lähde, mutta jos lähdet, me tulemme sinun perään. Kyllä se vaatii tietynlaista rohkeutta.

AALTOLA sanoo myös, ettei olisi halunnut pojalleen 10 vuoden kuluttua selittää, miksei uskaltanut lähteä vaaleihin.

– Kyllähän se nyt on päivänselvää, että jos kannatus on noin pysyvän luonteista kuin se on ollut, pitää kokeilla siipiään.

Rohkeuden lisäksi Aaltola sanoo pohtineensa kohtuullisuutta. Jotkut ovat kuulemma pitäneet nenäkkäänä Upin johtajan ehdokkuutta.

– Suutarin pitäisi pysyä lestissään. Mietin pitkään, onko tämä kohtuullista. Kolmas kansalaishyve oikeamielisyys liittyy rohkeuteen. Kun on jonkinsortin ymmärrys siitä, mitä on tapahtunut ja mitä Suomen pitäisi tehdä, silloin se kyllä vie ehdokkuuden suuntaan.

Jotta olisi edes mahdollisuuksia presidentiksi, Aaltolan pitäisi nousta vaalien toiselle kierrokselle. Juuri tällä hetkellä se ei näytä kovin todennäköiseltä. Hän uskoo kuitenkin, että politiikan ulkopuolisuus vetoaa.

– Onhan se käsittämätöntä, että siellä on neljän kärjessä ihminen, jolla ei ole poliittista koneistoa. Penniäkään ei ole käytetty puoluetukeen. Ei ole yhtään vaalipäällikköä maakunnissa tai muualla, jotka olisivat palkalla töissä. Kaikki sadat ihmiset ovat vapaaehtoisia. He ottavat virkavapautta ollakseen läsnä kannatuskorttien keräystilaisuudessa, Aaltola kuvaa kampanjaansa.

Mutta miten hyvin Aaltola tuntee poliittisen pelilaudan ja sen, mitä jostakin tietysti narusta vetämisestä seuraa? Voiko politiikan ulkopuolelta tuleminen olla lopulta heikkous? Tähän Aaltola ei usko.

– Minä itse näkisin sen aikamoisena vahvuutena. Minä olen päässyt itsenäisesti seuraamaan vähän ulkoapäin mutta kuitenkin niin läheltä, että tunnen ja tiedän ne ihmiset, jotka politiikkaa tekevät.

– Ihmisetkin ovat oppineet tuntemaan minut siitä, että olin läsnä silloin, kun sota alkoi. Sekin on aika tärkeää kokemusta. Monesti kysyn ihmisiltä, jotka lähestyvät minua, kenen te haluatte nähdä avaamassa tilannetta kansakunnalle, kun Suomi seuraavan kerran on kriisissä.

JOS Aaltola tänä päivänä saa enimmäkseen suopeaa kansalaispalautetta, toisin oli kuulemma vuonna 2014, jolloin keskusteltiin Venäjän Krimin valtauksesta. Puhelinsoitoissa tuli uhkauksia.

– Silloin se oli kärjekästä. Se oli havahtumisen ensiaskeleita ja uudenlaiset kannat Venäjästä olivat tavattoman tavattomia. Sanoin silloin aika terävästi, että Suomen asema on jo muuttunut, mutta me emme itse tajua sitä. Venäjä-puheen laitoja koeteltiin.

Vuonna 2016 Upin Venäjä-raportti herätti kovaa kritiikkiä. Aaltola arvioi, että yksi syy oli se, että se julkaistiin poikkeuksellisesti suomeksi eikä englanniksi.

– Se koettiin jotenkin tavattoman härskinä, että suomeksi sanotaan Venäjästä niin, että se saattaa olla tulevina vuosina uhka ja saattaa sodankin avulla tavoitella etupiirejään. Sitä pidettiin mauttomana.

Myrskyn herätti myös vuonna 2017 ilmestynyt puolustusministeriön yhteydessä toimivan turvallisuuskomitean raportti, jossa puntaroitiin varsin pidäkkeettömästi sitä, miten Venäjä voisi vaikuttaa Suomen 2018 presidentinvaaleihin.

Aaltola sanoo, että sittemmin on selvinnyt, että moni poliitikkosukupolvi Euroopassa epäonnistui täysin, kun sota Euroopassa kuitenkin alkoi.

– Miten siinä niin pääsi käymään. Sitä sopii kysellä ja kyllä siellä pitää katsella silloin peiliinkin. Itsenikin pitää katsoa. Vaikka varoittelin sadoissa haastatteluissa riskeistä, sen puki aika usein yhtäältä toisaalta -kieleen, jossa yhtäältä sanoi virallisen linjan ja toisaalta oman näkemyksen asiasta.

Aaltola kuvaa katastrofaaliseksi epäonnistumista, jossa kylmän sodan lopun jälkeisen hengen annettiin vaipua.

– Ruvettiin ajattelemaan, että Venäjä on jotenkin kesytettävissä kaasulla, keskinäisriippuvuudella ja diileillä. Putinin Münchenin puhe oli selvää tekstiä. Me ajattelimme, että se oli jotain sellaista, ettei Putin nyt oikeasti niin ajattele.

2007 järjestetyssä turvallisuuskonferenssissa Putin käytti erittäin kovaa kieltä sanoen Naton laajentuneen Venäjän rajoille ja syytti USA:n tavoittelevan yksinapaista maailmanjärjestystä.

AALTOLA on huolissaan siitä, että Ukrainan sota voisi eskaloitua.

– Se vastuu on olemassa, että ei enää voi ajatella niin, että tämä itsestään oikenee ja jotenkin palataan entiseen jollakin tavoin. Henkeä ei voi kalenteroida, Aaltola sanoo.

Hengellä ja sen oikuilla hän viittaa tasavallan presidentti Sauli Niinistön sotaa edeltäneisiin puheisiin Helsingin hengestä. Kyse oli siitä, että Suomi olisi voinut vuonna 2025 järjestää 50 vuoden takaisen mallin tavoin Etyk-huippukokouksen ja liennyttää suurvaltojen välejä. Sota tuli kuitenkin väliin.

Vaikka Aaltola ottaa nyt haastattelussa etäisyyttä Niinistön hankkeeseen, hän on kirjoittanut siitä itsekin positiiviseen sävyyn vielä lokakuussa 2021.

Erilaisten epäonnistumisten – kuten Fennovoima, Fortum ja Itämeren kaasuputkihankkeet – jälkeen Aaltola uskoo, että moni poliitikko on herännyt “vähän uuteen maailmaan”.

– Kyllä sekin on suotavaa. Tietysti ihminen pyrkii aina oikeuttamaan entisiä tekojaan ja päätöksiään, Aaltola sanoo lisäten, ettei puhu kenestäkään presidenttiehdokkaasta spesifisti.

Aaltolan mielestä puolueiden pitäisi katsoa ainakin sen verran peruutuspeiliin, etteivät ne kompastu samoihin asioihin.

AALTOLA näkee, että samaan aikaan, kun Suomi lähestyi puolustuspoliittisesti eri tavoin ja erilaisin sopimuksin länttä, asiaa lähdettiin tasapainottelemaan talouspoliittisesti Venäjän kanssa. Esimerkiksi Fennovoima-hanke ja Fortumin vastentahtoinen osakkuus siinä osoitti, että Venäjän intressejä haluttiin ymmärtää talous- ja kauppapoliittisesti.

– Tässä tulee sitten se kritiikin paikka, että pitikö sitä tehdä. Kansallisomaisuutta haihtui miljarditolkulla ilmaan. Oliko tämä tarpeellista. Olisiko pitänyt näyttää selkärankaisemmalta. Se olisi lähettänyt Venäjällekin signaalia, että Suomi oikeasti on liikkumassa länteen.

Aaltola näkee, että presidentti Niinistönkin olisi pitänyt patistella hallitusta siihen, ettei tällaisiin diileihin olisi lähdetty.

Suomalainen politiikka epäonnistui.

– Vakauspolitiikkaa ei saa tehdä oman itsensä hinnalla. Sehän on jaloa ajatella, että me emme ainakaan omilla liikkeillämme aiheuta epävakautta, mutta kun Suomi on kartalla pelinappulana, se pitää estää. Meidän pitää valita strateginen suunta itse.

Aaltola puhuu haastattelussa kriittisesti myös Suomen toiminnasta tilanteessa, jossa tänne saapui sankoin joukoin pakolaisia Venäjältä vuonna 2016.

– Sehän päättyi siten, että solmittiin rajasopimus Valko-Venäjän ja Venäjän kanssa. Venäjä sai siinä erillissopimista Suomen kanssa. Samalla harjoiteltiin välinettä, jota käytettiin ennen Ukrainan sotaa. Sehän oli preludi sodalle, koetettiin sitä samaa välinettä Puolan ja Baltian välillä ja katsottiin vähän, saako se aikaan kaaoksen Euroopassa, erillissopimiskaaoksen. Ne onnistumiset eivät ole aina olleet onnistumisia.

VAIKKA ulkopoliittisesta instituutti ja Aaltola ovat silloin tällöin saaneet tiukkaakin arvostelua poliitikoilta, Aaltola ei tutkijan roolissa katso kokeneensa painostusta.

– Sehän on aina semmoista sumplimista.

Hän painottaa Ulkopoliittisen instituutin riippumattomuutta tutkimuslaitoksena. Hänen mukaansa tämä asema on hyvin vahva.

– Se on lakiin kirjoitettu ja lain perusteluissa valiokuntakäsittelyssä käyty lävitse. On ollut Suomelle hyvä, että meillä on ollut paikkoja, joissa on saanut aika vapaasti ajatella näitä isoja kuvioita.

Erkki Tuomiojan (sd.) Aaltola kuitenkin muistelee kutsuneen itseään “niin sanotuksi tutkijaksi”.

– Onhan se painostavaa.

Ulkopolitiikan tutkijana Aaltola on pannut merkille poliitikkojen tavan ottaa ulkopolitiikka haltuun.

– Vaalikeskusteluista tulee tunne, että jos ryhdyt poliitikoksi, osaat ulkopolitiikan muutamassa kuukaudessa. Eihän se niin mene.

AALTOLAN mukaan suomalaiseen ulkopoliittiseen keskusteluun oli ennen Ukrainan sotaa vaikeaa mahduttaa erilaista ajattelua. Kahdeksan vuotta Yhdysvalloissa asuneena hän on aina hahmottanut itsensä länsimielisenä.

– Töissä asiantuntijan roolissa kirjoitin 2013 Helsingin Sanomiin Vieraskynän, että Natossa on enemmän plussia kuin miinuksia. Se sai silloin aikaan kohun. Minua kutsuttiin Nato-haukaksi.

Ulkopoliittisesta instituuttia kutsuttiin samoihin aikoihin Naton haarakonttoriksi.

– Kyllähän nuo ovat lannistavia metaforia, mutta rohkeutta täytyy aina olla. Asioita voi sanoa, kun ne perustelee järkevästi.

Nyt Aaltola sanoo, ettei hän ole koskaan ollut ideologisista syistä Naton kannattaja.

– En ollut deklaratiivinen Nato-ihminen. Oli mahdotonta antaa neuvo, että Natoon pitäisi liittyä nyt, koska se ei olisi toteutunut.

Silloisen ulkoministeri Pekka Haaviston (vihr.) kanssa Aaltola otti yhteen tämän vuoden alkupuolella, kun Upin johtaja alkoi tuoda esiin kantaa, että Suomen ja Ruotsin tiet Nato-jäsenyyden toteutumisessa saattavat erkaantua.

– Jos ajatellaan tutkijaa ja vaikkapa ministeriä, on se vähän epäsymmetrinen se suhde. Se helposti tukkii. Sitten se suutari pysyköön lestissään -mentaliteetti, että Upin pitäisi olla jokin faktantsekkauslaitos, Aaltola sanoo ja lisää tällaista ajattelua näkyneen välillä kaikissa poliittisissa suunnissa.

DEMARIEN osalta Aaltola pitää entistä pääministeriä Sanna Marinia “uuden sukupolven ihmisenä”.

– Hän näki vastuun ja suhtautui Venäjään hyvin eri lailla kuin aikaisemmin oli suhtauduttu. Hänen roolinsa siinä, että hän sai tukittua edellisen sukupolvien suut, oli hyvin tärkeää.

Marin on Aaltolan mukaan neutraalin Itä-Eurooppa-suhteensa vuoksi epäsuomalainen politiikko.

– Luulen, että hän oli eurooppalaisen Suomen kasvatti.

Keskustalaisen puhemies Matti Vanhasen kanssa Aaltola oli eri linjoilla pitäen tärkeänä kiiruhtaa, jotta Suomi sai omat Nato-päätöksensä valmiiksi jo viime vaalikaudella.

– Tietty rohkeus pitää olla, ettei säikähdä sitä, että eduskunnan puhemies on vaikkapa toista mieltä, silloin Matti Vanhanen oli.

Aaltolan mukaan tasavallan presidentti ei ole koskaan pyrkinyt vaikuttamaan Upiin. Niinistö-suhdettaan hän kuvaa toimivaksi.

– Hän on soitellut silloin tällöin. Enemmän ne ovat olleet keskusteluja asioista ja niiden puntaroimista… Oman roolini olen käsittänyt, että olen ymmärryksen ja käytännön rajapinnalla ja katson itsenäisesti sinne sisään. Se on hieman etuoikeutettu näkökulma, koska minä en ole siinä tohinassa mukana.

Niinistön toimintaa Nato-prosessissa Aaltola pitää “suhtkoht johdonmukaisena”. Aaltola muistuttaa, että aikoinaan ajateltiin, ettei Nato ottaisi Suomea kriisin keskellä jäseneksi. Niinistön johdolla tässä kuitenkin onnistuttiin.

– Selkeä ulkopoliittinen onnistuminen, Suomi on Natossa. En usko, että Niinistö koskaan oli viemässä Suomea kaudellaan Natoon, mutta niinhän siinä nyt kävi. Se oli loogista, johdonmukaista. Itse 2014 haastattelussa jo sanoin, että jos Ukrainan sota laajenee, eskaloituu, silloin Suomi joutuu tekemään hätäliittymisen Natoon.

Aaltolan mukaan USA:n entisen presidentin Donald Trumpin aikana Natoon ei olisi ollut asiaa.

– Juttelin Trumpin keskeisen neuvonantajan kanssa, hän sanoi vinkkinä, että Suomen ei kannata nyt tätä toivetta elätellä.

Aaltola summaa, että loppu viimein Suomen kansa, jonka kannatus kääntyi Nato-myönteiseksi, vei Suomen puolustusliittoon.

SUOMEA ajetaan tällä hetkellä Nato-asentoon. Tämä vaatii hallitukseltakin monenlaisia ulko- ja turvallisuuspoliittisia linjauksia ja käytännön tekoja. Mika Aaltola näkee tässä mielessä hallitusohjelman ohuena paperina.

– Kyllä tässä hyvin huolestuneena seuraa, kun lukee hallitusohjelmaa, että sieltä puuttuu näkemys, toimintasuunnitelma, joka sopii muuttuneeseen geostrategiseen tilanteeseen. Meillä on ihmeellinen klappitila, että presidentille kuuluvat nämä ja nämä asiat. Sitten hallitus on jotenkin suggeroitunut talousasioihin, hän ihmettelee.

Eli hallitus ei sinusta ota riittävästi ulkopoliittista vastuuta?

– Ei ainakaan, jos hallitusohjelmaa lukee, Aaltola vastaa, mutta pitää ohjelmaa kuitenkin parempana kuin Rinteen hallituksen vastaavaa, josta hänen mielestään puuttui ylipäänsä asioiden priorisointi.

Aaltola ei tunnu antavan kovin suurta painoarvoa nykymuotoisille eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisille tai puolustuspoliittisille selonteoille.

– Me aina odotamme, että saisimme lapun ulos. Sitten tiedämme mikä meidän linja on, vaikka se lappu on jo julkaisun hetkellä vanhentunut, Aaltola ironisoi.

– Sen pitäisi olla living document, jatkuvasti päivittyvä asiakirja. Sitä synnytetään ja opitaan prosessissa. Se on integratiivinen, iso kansallisen turvallisuuden näkemys.

AALTOLAN mukaan suomalaiset strategiapaperit muistuttavat loppujen lopuksi kauppalistoja.

– Sinne on listattu olemassa olevat hankkeet ja sitä kutsutaan strategiaksi.

– Parlamentaarisessa prosessissa pitäisi katsoa muuttunutta tilannetta, Suomihan on uudessa asennossa. Mikä esimerkiksi aikoinaan Natoa paikkaamaan luodun JEF:in (UK Joint Expeditionary Force) käyttöarvo on nykytilanteessa? Nehän ovat aika aika tärkeitä elementtejä. Suomella on itse asiassa vähän enemmän kuin Nato.

Aaltolalla on sanottavaa turvallisuuspoliittiselta ja huoltovarmuuden kannalta myös hallituksen liikennehankkeista. Turun tunnin junan edistämisen sijaan – varsinkin jos siihen ei sisälly meriyhteyksien kehittämistä Turusta eteenpäin Ahvenanmaan kautta Ruotsiin – hän pitäisi tärkeämpänä pohjoisen Jäämeren radan kehittämistä.

Kysymykseen Ruotsiin vievän merireitin turvallisuudesta kriisioloissa Aaltola sanoo, että Göteborgin satamat ovat Suomelle tärkeitä.

Aaltola pitää myös Itä-Suomen liikenneyhteyksien kehittämistä keskeisenä ja priorisoisi senkin ennen Turun suuntaa.

– Kun se ruplatalous, jota valtiovallan avulla pönkitettiin, aikoinaan kaatui, näen että valtiovallalla on velvollisuus ja geostrateginen syy laittaa raja-alueita vähän samalla lailla kuntoon kuin Virossa. Siellä Narvan alue on pystytty mielestäni aika hyvin integroimaan.

Idän turvallisuudesta puhuessaan hän nostaa sivulauseessa esiin kriittisessä mielessä myös jalkaväkimiinojen käytöstä luopumisen.

– Katsokaa, mitä johtavat ehdokkaat silloin aikoinaan äänestivät, en ota kantaa siihen, hän sanoo.

Pöytäkirjoista on tarkistettavissa, että Pekka Haavisto ja Alexander Stubb (kok.) äänestivät miinoista luopumisen puolesta.

Hallitusohjelman painotus länteen on sinusta toissijainen pohjoisen ja idän suunnan liikennehankkeisiin nähden?

– Toissijainen, jos sitä ei linkitetä johonkin isompaan visioon, mutta siellähän sitä ei lue. Mutta Suomenlahti on äärettömän tärkeä. Meillä on siihen liittyen jonkinlaisia tabuja. Se kapeikko on niin valtavan tärkeä, että sen huoltovarmuus missä tahansa olosuhteissa on taattava, Aaltola summaa.

LEIPÄLAJISSAAN kansainvälisessä politiikassa Aaltola lukee itsensä klassisen realismin kannattajaksi.

– Muut presidenttiehdokkaat saattavat olla vähän liberalisteja eli he heittäytyvät ajan henkeen, Aaltola epäilee.

Liberalisteille on hänen mukaansa ollut tyypillistä uskoa kehitykseen, joka edetessään siirtää suursodat pysyvästi historiaan.

– Sen takia 2014 keksittiin hybridisota uutena käsitteenä eikä tunnistettu sotaa sellaisena kuin se on. Se nähtiin modernina hienona kikkailuna, jota sota Itä-Ukrainassa ei todellakaan ollut.

Realismi liittyy kansainvälisessä politiikassa anarkiaan. Politiikan pelilaudalla toimii kansallisvaltioita. Niiden yhteistoimintaa pyritään ohjaamaan kansainvälisin sopimuksin, mutta viime kädessä sääntöjä ei ole. On vain valtioita, jotka ajavat itsekkäästi omia etujaan.

– Pyrin analysoimaan faktoja kylmän viileästi ja katsomaan, miten suurvaltapeli toimii pitkässä syklissä.

Realismistaan huolimatta Aaltola kertoo uskovansa demokratisaatioon ja sen rauhaa edistävään voimaan. Aidosti demokraattiset valtiot sotivat harvoin keskenään.

– Siinä mielessä olen liberalisti, että tunnustan demokratisaation ja rauhan ideaalin. Demokratian levittäminen nostaa sodan kynnystä.

Aaltola kertoo korostavansa sodassakin inhimillistä ulottuvuutta.

– Katson enemmän tavallisten ihmisten kokemuksia kuin tankkien liikkeitä.

EUROOPASSA ja Suomessa uskottiin taloudellisen keskinäisriippuvuuden rauhaa ylläpitävään voimaan. Venäjältä ostettiin energiaa. Suomalaiset yritykset kuten Fortum tekivät siellä merkittävää bisnestä. Sitten Venäjä valtasi Itä-Ukrainan ja Krimin.

– Keskinäisriippuvuuden rauhaa tuottavasta voimasta ei luovuttu vaan ajateltiin, että sitä voitaisiin säädellä sanktioilla tuottamaan rauhaa paremmin.

Venäjää pyrittiin valtiona normalisoimaan. Rajaa avattiin matkailijoille. Suomessa keskusteltiin viisumivapaudesta.

– Yksi keskeinen kulmakivi tässä oli markkinoiden avautuminen ja liberalismi. Tämä romahti. Jäljelle jäi realismi.

Sotaa edeltävässä suomalaisessa ulkopolitiikassa korostui Aaltolan mukaan defensiivinen realismi. Suomi oli tietoinen asemastaan suurvallan naapurina ja pyrki edistämään asiaansa varovaisella tuulenhaistelulla. Kansainvälisesti suomalaiset esiintyivät mielellään Venäjä-kuiskaajina.

– Jos ajatellaan, että suurvallat ovat tärkeässä roolissa, niiden väliin pitää luoda puskureita. Kun Suomi nyt sattuu olemaan missä se on, meille tämä on ollut aina vaikea asia, koska defensiivisessä realismissa Suomi kuuluu maana vähän niin kuin Venäjän etupiiriin.

Aaltola näkee maailman karumpana. Sodan myötä samaan ovat heränneet muutkin ja Venäjä-kuiskaajat jääneet työttömiksi.

– Venäjä ei tavoittele rationaalisesti omia intressejään vaan on singahtanut irrationalismiin. Siellä on vallalla fasistinen ajattelumalli, jossa elintila, russki mir, on itsetarkoitus.

YHDYSVALLOISSA Venäjää katsotaan Aaltolan mukaan edelleen kuin Neuvostoliittoa, jota pidettiin nerokkaita siirtoja tekevänä shakinpelaajana.

– Kävin toukokuussa Ukrainassa, luulen, että heillä on paljon parempi käsitys Venäjästä. He näkevät Venäjän katutappelijana. Katutappelussa voittaa aggressiivisempi. Täytyy olla aggressiivinen takaisin, että Venäjä saadaan perääntymään. Ei ole mitään shakkilautoja tai ohjusten kantamien hienosäätöjä.

Sodan syttyminen muutti lyhyessä ajassa Suomen ulkopoliittisen linjan. Sotilaallisesti liittoutumattomasta maasta tuli Naton jäsen. Seuraavaksi edessä on myös Nato-identiteetin etsiminen.

Aaltolan mukaan defensiivinen realismi voisi johtaa Norjan linjaan.

– Suomessa tulkitaan Norjan mallia niin, että se on esimerkki siitä, kuinka Venäjän kanssa voi olla välilöissä.

Itse hän on puhunut Naton yhteydessä Pohjolan linnakkeesta ja sanoo keksineensä sittemmin laajemmin käytetyn sanan. Aaltolan katse on Norjan sijaan hänen verrokkimaiksi kutsumissaan Baltiassa sekä Puolassa ja heidän tavassaan tulkita Venäjää.

– Niinistökin on tainnut sen nyt sanoa. Suomen olisi pitänyt liittyä Natoon silloin, kun Baltian maat liittyivät. Se oli virhearvio (Suomen silloiselta ulkopoliittiselta johdolta).

LIITTYMINEN yhtä aikaa Baltian kanssa olisi Aaltolan arvion mukaan vastuuttanut Suomea Baltiasta. Se saattoi olla yksi syistä miksi Natoon ei tuolloin haluttu. Muun muassa entinen puolustusvoimien komentaja Gustav Hägglund piti taannoin Naton itälaajentumista virheenä.

– Olisi ollut paljon parempi liittyä silloin. Venäjä olisi ollut geopoliittisesti enemmän ahdingossa. Se olisi ollut parempaa vakauspolitiikkaa kuin tämä vaihtoehto, Aaltola sanoo.

Hän puhuu Suomea vaivaavasta Baltian traumasta.

– Varmaan Suomen ulkopolitiikan tuhoisimpia lausuntoja oli se post-soviet-syndrooma.

Aaltola viittaa presidentti Tarja Halosen lausuntoon vuonna 2008, kun Venäjä oli hyökännyt Georgiaan ja Viro vaati EU:lta tiukempaa Venäjä-politiikkaa. Halonen totesi tuolloin, että on hyvä, että EU:ssa on sellaisiakin maita, joilla ei ole posttraumaattista tilannetta. Lausunto nostatti Virossa kohun.

– Se muistetaan Baltiassa. Se on suomalaista ylimielisyyttä, joka liittyy Stalinin kansanmurhiin, mitä ei meillä pidetä ihan holokaustiin verrattavina asioina. Ne kyllä mainitaan korulauseissa mutta ei oteta tosissaan heidän identiteetilleen keskeistä tapahtumaa.

Aaltolan mukaan Nato-suhde velvoittaa Suomea ymmärtämään paremmin itäistä Eurooppaa.

– Olihan Ukrainakin meiltä valtava lapsus, kun meidänhän piti olla Venäjä-kuiskaajia. Ukrainaa kyllä tunnettiin Venäjän kautta, mutta emme ottaneet Ukrainaa tosissaan paikkana, jolla on arvonsa ja merkityksensä. Halusimme olla suoraan länsieurooppalaisia.

STALININ Ukrainassa keinotekoisesti aiheuttama nälänhätä, Holodomor, tappoi vuosina 1932-33 miljoonia ihmisiä. Aaltolan mukaan Suomen pitäisi julistaa holodomor kansanmurhaksi.

– Totta kai, ilman muuta. Sitähän se kaiken järjen mukaan oli. Olisi realistisestikin järkevää poistaa tällainen juopa suhteessa Itä-Eurooppaan ja saada Natoon yhtenäisyyttä. Tämä on ratkaisevan tärkeä identiteettikysymys, Aaltola sanoo.

Puhemies Jussi Halla-aho (ps.), joka on sittemmin valittu myös perussuomalaisten presidenttiehdokkaaksi, kertoi heinäkuun alussa pyytäneensä puhemiehistöltä ja eduskuntaryhmien puheenjohtajilta yhteistä kannanottoa siihen, että Holodomor tunnustettaisiin kansanmurhaksi.

Suomessa neuvostoajat näyttäytyvät Aaltolan mukaan edelleen hyvinä. Kahdenvälistä kauppaa kasvatettiin julkisilla päätöksillä kymmenen prosenttia vuodessa.

– Sehän päättyi sitten katastrofiin.

– Näemme itsemme nerokkaina selviytyjinä. Virolaiset näkevät meissä paljon moraalista korruptiota, joka liittyy heidän unohtamiseensa.

VERROKKIMAIDEN etsintä Baltiasta ja Puolasta on saanut Aaltolan kannattamaan myös puolustusmenojen nostamista kolmeen prosenttiin bruttokansantuotteesta. Virossa tavoite on kolme, Puolassa on jo saavutettu neljä.

– Kun Trumpista tulee Yhdysvaltain presidentti, luulen, että on helpompi selittää hänelle, että emme ole minimissä.

Aaltola kertoo puhuneensa kolmesta prosentista jo ennen viimeisintä Venäjän hyökkäystä.

– Kävimme tästä keskustelua Ilkka Kanervan kanssa vuosi sitten ennen kuin hän kuoli. Hän piti sitä aina tärkeänä.

Kolme prosenttia on Aaltolan mukaan tavoite, joka riippuu tarvittavista kyvykkyyksistä. Yhtenä keskeisimmistä Ukrainan opetuksista hän pitää ohjuspuolustusta.

– Venäjä voi ajaa ahdinkoon ampumalla ohjuksia ilman, että se ylittää rajaa. Ohjuspuolustuksen päälle tulevat kyberasiat ja infrastruktuuri, jossa on osittain sotilaallisia ja osittain siviilipuolen hankkeita. Äkkiähän me päästään kolmeen pinnaan.

Poliittisesti jakavista kysymyksistä Aaltola kertoo kannattavansa Venäjän konsulaatin poistamista Ahvenanmaalta ja Tiitisen listan julkaisua.

– Ehdottomasti pitäisi julkistaa. Harmittaa, että supo joutuu elämään menneisyyden varjossa tämän listan takia.

– Lista pitäisi julkistaa tietokirjan muodossa, jossa selitetään mitä kaikkea listalla oli ja jos jotkut tekivät supolle töitä, niin tuodaan esiin myös se puoli.

TIITISEN lista on Aaltolan mukaan häirinnyt “kansakunnan mieleterveyttä” aivan liian kauan.

– Ei siellä nyt mitään niin suuria paljastuksia ole, etteikö niitä voisi julkistaa. Salaamalla sen, hankaloitamme supon työtä tänäkin päivänä.

Presidenttinä Aaltola edustaisi perinteisiä koti, uskonto ja isänmaa -arvoja. Sosiaaliseen oikeudenmukaisuuteen liittyvissä kysymyksissä hän luonnehtii itseään sosialidemokraattiseksi.

Uudenvuodenpuheissa hän toivottaisi Niinistön tavoin kansalaisille Jumalan siunausta.

– Ilman muuta. Minusta se on hyvä. Se tuo kokoavasti ihmisiä yhteen. Se arvopohja, mikä Suomella on, on kuitenkin aika kristillinen. Klassiset hyveet viisaus, oikeamielisyys, rohkeus ja kohtuullisuushan ovat myös kristillisiä hyveitä.