Ajatus kuulostaa järkevältä. Kunnes elämä tapahtuu. Ihminen sairastuu. Työntekijä jää pois. Lapsi tarvitsee enemmän aikaa kuin oli suunniteltu. Ikääntyneen tilanne muuttuu nopeasti. Perheeseen tulee kriisi, jota ei merkitty toimintasuunnitelmaan eikä vuosikelloon.

Olemme alkaneet suhtautua tällaiseen väljyyteen kuin virheeseen. Jos jossakin on hetki aikaa, mietimme, voisiko siihen lisätä jotakin. Jos paikka on tyhjänä, kysymme, tarvitaanko sitä. Jos työntekijän päivä ei täyty mitattavista suoritteista, järjestelmä näyttää tehottomalta.

Mutta ihminen ei ole tuotantolinja.

HOIVASSA, kasvatuksessa, sosiaalityössä, terveydenhuollossa ja tavallisessa arjessa tapahtuu jatkuvasti asioita, joita ei voi ennustaa. Silti rakennamme järjestelmiä kuin voisi.

Ehkä olemme sekoittaneet kaksi asiaa, tehokkuuden ja kestävyyden. Ne eivät ole sama asia.

Järjestelmä voi näyttää paperilla erittäin tehokkaalta ja olla käytännössä hyvin hauras. Kun kaikki resurssit ovat koko ajan käytössä, pienikin häiriö muuttuu nopeasti jonoksi, kiireeksi, ylitöiksi tai odottamiseksi.

Kun jokaisen työntekijän työpäivä on valmiiksi täynnä, yhden ihmisen poissaolo ei ole enää vain yhden ihmisen poissaolo. Se näkyy kaikkien muiden työssä. Palvelu, joka toimii vain silloin, kun mikään ei poikkea suunnitellusta, ei oikeastaan ole kovin kestävä.

Sama koskee ihmisiä. Jos työntekijältä, omaishoitajalta, perheeltä tai ikääntyneeltä odotetaan jatkuvasti selviytymistä oman jaksamisensa rajalla, pienikin vastoinkäyminen voi horjuttaa paljon enemmän kuin yhden päivän suunnitelmia.

TÄTÄ voidaan kutsua tehokkuudeksi. Minusta kyse on liian tiukalle viritetystä yhteiskunnasta.

Väljyyttä tarvitaan myös ihmisten arjessa. Työssä pitää olla mahdollisuus pysähtyä, hoivassa aikaa kohdata ja palveluissa kyky ottaa vastaan myös tilanteita, joita ei osattu ennakoida. Ja joskus tarvitaan työntekijä, jonka kädet eivät juuri sillä hetkellä ole täynnä.

Se ei välttämättä ole hukkaa. Se voi olla juuri se, mikä estää seuraavaa ongelmaa muuttumasta kriisiksi.

Taloudessa ymmärrämme varautumisen merkityksen. Yritykset rakentavat puskureita. Sähköjärjestelmä tarvitsee reservejä. Rakennuksia ei suunnitella kestämään vain täydellisissä olosuhteissa. Miksi ihmisten palveluissa ajattelemme niin helposti, että kaikki ylimääräinen on liikaa?

Ehkä meidän pitäisi kysyä useammin jotain muuta kuin sitä, kuinka paljon voidaan vielä tehostaa. Kuinka paljon pelivaraa tarvitaan, jotta järjestelmä kestää myös silloin, kun elämä yllättää?

Sillä yhteiskunnan kestävyyttä ei mitata silloin, kun kaikki sujuu. Se mitataan silloin, kun ei suju.

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu, aluevaltuutettu ja aluehallituksen jäsen (sd.) Vaasasta.