TSL juhlii myös Musiikkitapahtumassa näyttävästi 100-vuotistaivaltaan, ja perjantaina liiton juhlaklubilla kuultiin kahta hyvin erilaista esiintyjää. Festivaalin ruotsinsuomalaisuusteeman merkeissä lavalle nousi hieno suomalaissyntyinen lauluntekijä Anna Järvinen, joka muutti kuusivuotiaana Tukholmaan 1970-luvun puolivälissä. Anna kertoi, että iso motivaattori hänen ryhtymisessään musiikintekijäksi oli koti-ikävä: laulut olivat oiva keino kanavoida kaipuu.

Sielukas siirtolaisääni: Anna Järvinen.

Hienoja lauluja Valkeakosken illassa kuultiinkin. Anna Järvisen laulukieli on ruotsi, joka istuu hänen sävelmaailmaansa parhaalla mahdollisella tavalla. Alkuperäisellä äidinkielelläänkin hän lauloi yhden koskettavan biisin: “Kaikki te kiertävät tunteet ja tuskat, /tulkaa kotiin, /myöskin sa saartava kauneuden kaipuu.” Voiko koti-ikävän tuntoja juuri paremmin välittää, kuin tällä Eino Leinon runolla Tulkaa kotiin, jonka Järvinen esitti samoilla Perttu Hietasen ja Taisto Wesslinin sävelillä kuin Vesa-Matti Loiri rakastetulla ensimmäisellä Leino-albumillaan.

Rajamäen Poikien solistihommia hoitaa oopperamies Petri Bäckström.

Koskilla ehti, ja yksi perjantain kohokohtia olikin, kun oopperatenori Bäckström ja rouhea räppäri Paleface vetivät duettona työväen- ja rauhanlauluklassikon Veli, sisko.

Paleface kiiruhti Salakapakan lavalta suoraan mäkeä alas päälavan backstagelle vaihtamaan releitä, sillä TSL:n biletystä jatkettiin juhlavasti Ricky-Tick Big Bandin & Julkisen Sanan konsertilla. Ne keikat edellyttävät solistitehtäviä hoitelevalta räppärikolmikolta Tommy Lindgren, Redrama ja Paleface hiukka formaalimpaa pukeutumista, joten tummiin pukuihin tutusti sonnustatuneilla kundeilla riitti  varmasti lämpöä  päälavan paahteessa.

Ricky-Tick Big Band & Julkinen sana hellekuosissa.

Mutta riitti myös virtaa, RTBB & Julkinen sana -kombinaatio hoitelee jäljellä olevat keikat kovalla asenteella ennen kuin panee pillit pussiin vuodenvaihteessa. Loppuhuipennus koetaan joulun välipäivinä, jolloin jättikokoonpano vetää kolme peräkkäistä iltaa Helsingin  Tavastialla.

Laululiikkeen perilliset

Lisää työväenlaulua, ja oikein olan takaa, saatiin Salakapakan seuraavassakin sessiossa. Asialla oli lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon kvartetti (laulavat näyttelijät Minja Koski, Maria Nissi, Jussi-Pekka Parviainen ja Mikael Saari; säestäjänä pianossa Viljami Viippola).

Repertuaarissa oli täyskattaus vanhaa työväenlaulua (muun muassa Punavangin laulu, Vapauden kaiho) ja 1970-luvun laululiikkeen keskeisiä Chydenius-helmiä ja Eero Ojasen sävellyksiä.

Maria Nissi, Minja Koski. Mikael Saari ja Jussi-Pekka Parviainen on yhtä kuin Vanhan Jukon kvartetti.

Kvartetilla ovat äänet, asenne ja myös asennot kohdallaan, sillä nelikko otti heti alussa tukevan haara-asennon, kevyen takanojan, ja antoi tulla. Nyt kun Agit Propin on Pekka Aarnion keväisen poismenon tähden vaikea kuvitella esiintyvän enää, on Vanhan Jukon kvartetissa sille mainio manttelinperijä. Ja vielä taistolaismenneisyyden riipasta vapaa. Nämä neljä voivat vetää Nataliaa, Oppimisen ylistystä ja Laulua siirtotyöläisestä puhtaasti hienoin lauluina ilman välitöntä vallankumousuhkaa.

Jo mainittujen biisien lisäksi aivan erityisen muistijäljen Juko-kvartetti jätti tulkinnallaan Portugalin vuoden 1974 neilikkavallankumouksen tunnuslaulusta Grandola, vila morena, jonka nimenomaan Agit Prop teki meillä tunnetuksi 70-luvulla. Eikä mikään läpilaulujuttu ollut Mikael Saarenkaan sooloveto John Lennonin Imaginesta.

Tervetuloa, vanhajukolaiset, pian takaisin Musiikkitapahtumaan.

Atomilatinki räjäytti SAK-salin taas

Atomirotta on ilahduttanut musarikansaa varsin lyhyen ajan sisällä jo kolmesti. Ja meno tuntuu kerta kerralta vain kiihtyvän. Kun Mikko Sarjanen, Rane Raitsikka ja J. Pajulaakso vierailivat ensi kerran Musiikkitapahtumassa vuonna 2015, bändi oli vasta vuoden ikäinen ja biisikatalogi soukka. Nyt takana on jo kolme albumia, pirusti hektisten keikkojen tuomaa esiintymisvarmuutta ja tuhansittain polvilleen pistettyä kansaa.

Jos Atomirotta teki säväyksen jo ensiesiintymisellään Valkekoskella, ei kolmas kerta ainakaan väljähtäneempää vaikutelmaa jättänyt. Atomirotan energialähde on vähintään plutoniumia tai ehkä Mikko Sarjanen on supersankarisarjakuvien kehyksistä ulos itähelsinkiläiseen todellisuuteen loikannut mutantti, joka hyytyy vastakun uusi jääkausi uhkaa.

Nytkin setti oli täynnä positiivista raivoa, Raitsikan tuimaa kitarointia, yleisön mukaan ottamista heti ensitahdeissa. “Pöhinää!” huudatti Sarjanen jengiä uudelleen ja uudelleen, ja kerrankin tuo vieroksumani sana kuulosti vangitsevalta. Stadista tullaan, mutta duunaria arvostetaan, oli se mistä kylästä tahansa. “Ne rykii kell on räkää…” Tällä asenteella Atomirotta voittaa väen Koskilla aina puolelleen.

SAK-salin akustiikassa  biisien tekstillinen, stadilaista identiteettiä oikeanlaisella ylpeydellä manifestoiva  sanoma mössääntyi aikalailla kuulumattomiin, mutta se on selvää, että edelleen “mitä iistimpää, sitä siistimpää”. Itä-Helsinki rules, vaikka  Suomenlinnan lautta lipuu ja Lintsin vuoristoratakin ryskää bändin ehkä hienoimmassa biisissä Hima taas. Se ja kaikki muut olennaiset Atomirotta-biisit kuultiin setissä, jonka jälkeen korvat soivat pitkään, mutta silti oli hyvä laskea levolle.