Yleensä brittiläinen Tiger Lillies -yhtye esittää triona omaleimaista musiikkia, jossa sekoittelee kabaree-perinnettä, mannermaista iskelmää Kurt Weillin ja Bertolt Brechtin tyyliin, vähän romanimusiikkia ja jopa operettia.

Usein yhtyeeseen on lyöty punk-leimaa, mutta se sopii korkeintaan asenteeseen. Musiikki on pohjimmiltaan tahallisen vahahtavaa.

Kappaleet kertovat sysimustalla huumorilla varkaista, kerjäläisistä, parittajista, prostituoiduista ja muista laitapuolen kulkijoista – väkivallasta ja rikollisuudesta. Vaikka tarinat ja huumori ovat synkkiä, Tiger Lillies suhtautuu niiden henkilöhahmoihin kunnioittavasti, jopa hellästi.

Edgar Allan Poe’s Haunted Palace on yksi Tiger Lilliesin musikaaleista. Se sai ensi-iltansa alkujaan vuonna 2017.

Martyn Jacques perusti Tiger Lilliesin Lontoossa vuonna 1989. Ensimmäinen iso esitys ja läpimurto oli Shockheaded Peter (1998), sovitus Jöröjukasta. Edellinen Suomessa nähty oli Freak Show (2009), joka myös kävi Savoy-teatterissa 2011.

Ryhmän johtaja Jacques laittautui kertojana Poen kuuluisan Korppi-runon päähahmoksi viitteellisesti. Knalliin oli tökätty sojottamaan muutama musta sulka.

Korppi ruokki Poen riippuvuutta kirjoitusmusteesta ja sen johdolla sukellettiin Poen elämään ja tuotantoon myöskin viitteellisesti.

Musiikkinumeroiden välissä aihetta kuvitettiin lyhyillä kohtauksilla. Haunted Palace ei ole varsinainen juonellinen näytelmä. Kuvaelmien katkelmallisuus sopii Tiger Lilliesin kabaree-perinteeseen, vaikka ne eivät ole samalla tavalla koomisia.

Olisi ehkä kannattanut keskittyä enemmän Poen tuotannon maailmaan kuin elämäkertaan. Vain 40-vuotiaana kuolleen kirjailijan tarina kun on – totenakin – arkkityyppinen kärsivän taiteilijan tarina.

Paul Golubin ohjaamassa ja Peder Bjurmanin käsikirjoittamassa esityksessä käydään läpi tekstien hylkäämiset, jatkuva rahapula, ongelmat naisten kanssa ja ajoittain pahaksi äityvä juopottelu.

Lyhyissä kuvaelmissa ne kaikki vaikuttavat kliseiltä, kun mihinkään ei syvennytä. Katkelmallisuus ei rakenna henkilöhistorian kehityskaaria.

Martin Bassindale tanssii ja näyttelee Poena ihan hyvin. Poen äitiä ja kaikkia muita naisia esittää Carolina Pecheny.

Jos dramaturgia jäikin hieman heppoiseksi, esityksessä oli kyllä loisteliaita puolia. Mark Holthusenin visuaalinen suunnittelu piti mielenkiintoa yllä.

Lavasteet toteutettiin enimmäkseen taloudellisesti projisointeina. Alun ovien sokkelot rakensivat tehokkaasti surrealismin ja mykkäelokuvan tunnelmia. Tyylitellysti piirretyillä animaatiolla lavalla kihisi kaikkea aalloista jättikokoisiksi paisuviin matoihin.

PARASTA OLI musiikki. Musikaaliensa välissä Tiger Lillies on käynyt Suomessa usein triona. Se on ollut aina päräyttävä kokemus, mutta vuosien varrella kehittynyt musikaalisesti ihmeen paljon. Viimeksi se nähtiin Helsingissä maaliskuussa G Livelabissa. Keikka oli kauden huippuja.

Tiger Lillies on ennen kaikkea Martyn Jacquesin hanke. Hän laulaa komeasti falsetilla ja soittaa haitaria, pianoa ja kielisoittimia. Hän on myös yhtyeen ainoa alkuperäinen jäsen.

Rumpali on vaihtunut kolmasti. Vuodesta 2021 niitä on soittanut Budi Butenop. Basisti Adrian Stout on ollut mukana vuodesta 1995. Hän soittaa taiturimaisesti myös muun muassa thereminiä ja sahaa.

Musiikin vahvuudesta kertoo sekin, että se toimii erinomaisesti levylläkin, esityksestä irrotettuna. Se on kokonaan Martyn Jacquesin käsialaa, ei ulkopuolisten laatimaa, kuten käsikirjoitus ja puitteet.