Nykyisin Q-teatterin taiteellisena veturina toimiva Juho Mantere sovitti muutama vuosi sitten lahtelaisen Teatteri Vanhan Jukon ja Turun kaupunginteatterin yhteistuotannoksi Tuntemattomasta sotilaasta kipakan reilun parin tunnin näyttämöversion neljälle näyttelijälle. Se valittiin viime kesänä myös Tampereen Teatterikesän pääohjelmistoon.

Riihimäen nuorisoteatteri tarttui viime syksynä varsin tuoreeltaan samaiseen sovitusversioon. Se taas pääsi sillä tämän vuoden Työväen Näyttämöpäivien ohjelmistoon, ja vielä meni, näki ja voitti festivaalin parhaan esityksen yleisöäänestyksen.

Vähän yllätyin tuosta voitosta, sillä ajattelin, että Mikkelissä, vanhassa päämajakaupungissa, mannerheimilaisen sankarhengen railakkaasti kyseenalaistava esitys ei ehkä olisi perusyleisön mieleen. Siksikin epäilin sen voitonmahdollisuutta, että sunnuntaina kirkonmenojen aikaan näkemäni esityksen katsomo ei ollut läheskään täysi.

VAIKKA VÄHÄN pyhäinkuvia, siis Mannerheimia, raastoikin seiniltä Riihimäen Nuorisoteatterin veto ei ollut pahantahtoista herjailua. Se vain katseli Väinö Linnan pasifistista yksilötason sotakertomusta vielä tiukemmin ruohonjuuritasolta kuin monet aiemmat näyttämösovitukset tai kolme elokuvaversiota.

Toisaalta se ihan häpeämättömästi riisui tarinasta kaiken sankarillisuuden, ja ymmärsi teoksen tulkintojen peruskaanonia paremmin sotilaiden kärsimyksen, pelon, jopa pelkuruuden. Saman, minkä Linnakin jo hyvin kuvasi.

Tästä näkökulmastaan huolimatta Mantereen sovitus ei riihimäkeläistenkään käsissä ollut perusvireeltään mikään synkistelevä tragedia. Kaikkea muuta, sen ilmaisuvoima lähti vinhasta karnevalismista, minkä perustana sodan melskeitä säesti nykypopin ja -iskelmän vallaton ääniraita.

Siinä vanhakin jo nuortui, kun Lehto, Määttä ja Rahikainen seisoessa kovennettua, saapuivat vihollisen pommikoneet Hurriganesin Roadrunnerin kirskuvalla kitarasäestyksellä tai kun Marskin synttärijuhliin valmistauduttiin Kikan äärikaksimielisen Sukkula Venukseen -hitin tahdittamana. Raisuimmillaan musiikkidramaturgia oli, kun paniikinomainen perääntymisvaihe käynnistyi – silloin lähti soimaan Tiktakin hitti Heilutaan: “Hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta/ ehkä väsyttää vähän mutta nyt ei nukuta./ Hei me heilutaan taas mutta ei me kaaduta/ ei me menneisyyttä kaduta tai sitä kelata.”

Tommi Läntisen Via Dolorosa tai Raptorin koti-uskonto-isänmaa-koliyhteyttä herjaava räppibiisi olivat sitten provosoivassa alleviivauksessaan löysempiä valintoja. Sen sijaan Daruden Sandstorm osoitti nyt monikäyttöisyytensä myös sotatoimien score-musiikkina.

LINNAN PERUSJERMUT eivät tässä Juhana Rönnkvistin tiheäksi ohjaamassa esityksessä nousseet juurikaan yksittäisinä henlöinä esiin. Poissa olivat Vanhalan kiherrykset, Hietasen turkulaissutkaukset sekä Honkajoen pelleilyt ja filosofeeraukset.

Ylipäätään Tuntemattoman elokuvaversioista tuttuja kulmakiviepisodeja ei nähty montakaan – ainakaan sellaisenaan. Mainittujen vartiovuororangaistuksen ja synttärijuopottelun lisäksi nähtiin Lehdon ja Riitaojan kaatumiset, Lahtisen talvinen jurnutus “kun isot miehet vetelee tämmöstä perkeleen kelkkaa pitkin mettiä edestakaisin”, ja Rokka näyttäytyy oikeastaan ainoan kerran yksilönä tutussa joukkoammuntakohtauksessaan, joka oli toteutettu oivaltavasti: lahdattavat venäläiset olivat nyt punaisia ilmapalloja,joita näyttelijä poksautteli antaumuksella.

Esityksessä toimivat hyvin myös ne osuudet, joissa Linnan suoraa kerrontaa luettiin ääneen vähän kuin parenteeseina. Tuota hienoa tekstiä ei elokuvaversioissa tai näyttämöillä juuri ole kuultu, miesten läpituttuja repliikkejä vain.

Neljä näyttelijää – Lissa Joensuu, Julia Josefsson, Margit Lepp ja Marko Lindholm – olivat täysillä sovituksen luonteessa sisällä. He olivat kollektiivi, joka kasvoi valtavalla energisyydellään henkilömääräänsä isommaksi. He vetivät marssit kuntopyörillä hikoillen, he riehuivat ja rokkasivat, mutta osasivat myös hiljentää. Nautinnollista heittäytymistä kerta kaikkiaan.

MIKKELISSÄ NÄHDYT kaksi uuden sukupolven versiointia osoittivat, että Linnan, kuten vaikka Shakespearenkin klassikoiden esittäminen ihan yksi yhteen on tässä ajassa vähän turhaa. Niiden tapahtumakulut osataan jo ulkoa, historiasta kertoessaan ne ovat historiaa jo itsessään.

Siksi Juho Mantereen tapa tuoda Tuntematon sotilas tähän aikaan yksilötason katsetta ja sodan hulluuden piirteitä entisestään korostaen on erittäin tervetullut.