Vaimo kiihtyy näistä hönöilyistäni nollasta sataan noin nanosekunnissa, ja minä jään pihalle pakkaseen nukkumaan tyhjäkäynnillä olevaan, ilmakehää saastuttavaan autoon – hieman hölmistyneenä, että mitä hemmettiä juuri tapahtui?

Kyllä se siitä sitten viimeistään seuraavana päivänä, muutaman kymmenen tai sadan Whatsapp-viestin, väittelyiden ja anteeksipyytelyiden jälkeen, selviää. Ja myönnettävä on, että usein olen totta tosiaan käyttäytynyt täysin kylmästi, ymmärtämättä lainkaan toisen osapuolen asemaa ja tuntemuksia.

Olen empatiakyvytön ihmissaatana.

Vaikea sanoa, miksi kymmenet tuhannet itseni ikäiset ja sitä vanhemmat suomalaiset miehet ovat tottuneet patoamaan tunteensa sisäänsä, josta ne purkautuvat vain kossupullon ja väkivallan kautta päätyen yksinäiseen soperrukseen ja itsesääliin jossain pimeässä nurkassa. Omat tunteeni eivät kylläkään purkaudu edes viinalla, ainakin ulkoisesti muistutan lähinnä joulukalaa kipeimpienkin kokemusten ja riitojen keskellä.

En kuitenkaan käsittääkseni ole mikään psykopaatti, sillä koen erittäin vahvaa syyllisyyden- ja vastuuntuntoa lähes asiasta kuin asiasta ja pyrin kehittämään sekä korjaamaan itseäni kaiken aikaa.

Tunteita kyllä on, niiden ilmaiseminen vain on äärimmäisen vastenmielistä.

Toisaalta minun on vaikea osoittaa myötätuntoa ihmisiä kohtaan, jotka valittavat ihan turhasta, ylireagoivat ja kuvittelevat narsistisesti koko maailman pyörivän heidän oman napansa ympärillä. Usein päädyn sitten tölväisemään jotain epäkohteliasta ja toivomaan, että tulisi taas heinäsirkat ja vedenpaisumus, jotka laittaisivat asiat oikeaan arvojärjestykseen.

Tietoa on ilmeisesti maailmassa niin paljon ja joka lähtöön, ettei siitä näytä enää olevan poliittisenkaan päätöksenteon perusteeksi. Kellään ei ole enää aikaa perehtyä, kaikkein vähiten ministereillä ja presidenteillä.

Kaikki jo ymmärtävät, että ensi kevään eduskuntavaalit ja pääministerin nimikin ratkeavat pääasiassa sillä perusteella, minkälaisen fiiliksen Antti jättää tv-tenteissä, ei sillä minkälainen johtaja ja minkälainen agenda hänellä on hallitusneuvotteluihin.

Hillary Clintonilla oli äärimmäisen konkreettinen ja tarkka toimintasuunnitelma presidenttiytensä varalle sekä kokemusta ja osaamista aivan järjettömästi. Trumpilla ei ollut yhtään mitään, ja vieläkin kaikki mannerlaattoja liikuttavat päätökset syntyvät puhtaasti fiilispohjalta ja ad hoc. Hillarystä oli kuitenkin muodostunut tai onnistuttu muodostamaan ikävä kuva ihmisenä. Olin lähes sataprosenttisen varma, että Trump valitaan ja sanoin sen myös ennen USA:n presidentinvaaleja.

Trump ei taatusti koe aitoa empatiaa moniakaan ihmisryhmiä kohtaan, mutta hän ymmärsi oman äänestäjäkuntansa sielunelämän ja ajan hengen. Egosentrisessä maailmassa tärkeintä on, miltä asiat tuntuvat ja näyttävät, ei se, miten ne ovat.

Aivotutkija Katri Saarikivi on kuvannut osuvasti, kuinka tekoäly ottaa haltuun suurimman osan tietoa vaativasta työstämme. Tunneäly on kuitenkin koneen saavuttamattomissa, joten empatiakyky on todennäköisesti merkittävin yksittäinen ominaisuus, joka ratkaisee jatkossa menestyksen useimmilla aloilla.

Jos lääkäri ilmoittaa nykyään potilaalleen turhan tylysti, että hänen pitäisi tervehtyäkseen laihduttaa, niin potilas loukkaantuu ja vaihtaa lääkäriä. Eikä todennäköisesti laihduta. Tieto ja fakta eivät riitä mihinkään, vain tunteella on merkitystä.

En usko, että minulla on mitään toivoa tulevaisuudessa. Eikä ole kyllä monella nykyisellä huippulääkärilläkään.