Viertolan kouluampuminen pysäytti tavallisen tiistaipäivän pääsiäisen jälkeen. Monta asiaa järkytti, ehkä suurimpana tekijän ja uhrien poikkeuksellisen nuori ikä. 12-vuotias on vielä silmissäni täysin lapsi. On mahdotonta ymmärtää, että sen ikäinen voisi tehdä jotain näin synkkää ja lopullista.

Kouluampumisista on tullut ilmiö kaikkialla lännessä, vaikka Yhdysvallat kulkee omalla käyrällään. Tapauksiin liittyy monia tekijöitä, kuten mielenterveysongelmia ja koulukiusaamista. Reseptejä ennaltaehkäisyyn on myös monia. Suomalaisesta näkökulmasta tuntuu uskomattomalta panostaa ennaltaehkäisytoimissa “kouluturvallisuuteen” eli metallinpaljastimiin, aseellisiin vartioihin sekä kouluampumisharjoituksiin, joissa oppilaat säännöllisesti harjoittelevat olemaan hiljaa pulpetin alla, pimeässä luokassa.

Olisiko vaikuttavampaa yrittää rakentaa kouluyhteisöä ja koko yhteiskuntaa, jossa jokainen tuntee itsensä hyväksytyksi ja kuulluksi? Ja samalla resursseja lasten ja nuorten hyvinvointiin on oltava; matalan kynnyksen keskusteluapua ja mielenterveyspalveluita, turvallisia aikuisia lasten elämässä kotona, koulussa ja harrastuksissa.

KUN on päättäjänä sekä kuntapuolella että hyvinvointialueella, on olo ristiriitainen. Paine säästöihin on kova ja kaiken kattava.

Samalla jokainen säästö, joka kohdistuu kouluihin ja terveydenhuoltoon tai harrastusmahdollisuuksiin ja perheiden palveluihin, on huono säästö. Uupuneet ammattilaiset eivät voi olla valppaina ja nuorten tukena parhaalla mahdollisella tavalla. Samalla maassa on hallitus, jonka toimet syöksevät arviolta 17 000 uutta lasta ja nuorta köyhyyteen.

Pahoinvointi ei synny tyhjiössä eikä mikään määrä koulutsemppareita auta tilanteessa, jossa lapsella ei kotona ole ruokaa syödäkseen, puhtaita vaatteita tai yhtään turvallista aikuista kysymässä miten koulussa sujuu. Köyhää lasta ei voi auttaa auttamatta myös köyhiä vanhempia.

Vanhemman näkökulmasta ajatus siitä, että lapselle kävisi jotain pahaa juuri koulussa – paikassa, jonne kiitollisena lähettää päivittäin jälkikasvunsa upeiden ja osaavien ammattilaisten huomaan – on käsittämättömän kamala. Olen kiitollinen omien lasteni koulun rehtorille, joka lähestyi meitä vanhempia Wilman kautta. Viestiin oli tiivistetty käytännön läheisesti keskeiset asiat, joita tulee muistaa, kun puhuu lapsen kanssa väkivaltauutisesta.

Viimeinen lause kosketti eniten: “Olemme valmiina olemaan lasten tukena myös täällä koulussa, mikäli oppilaiden keskuudessa nousee tarve puhua tästä surullisesta tapahtumasta.”

Kirjoittaja on kaupunginvaltuuston puheenjohtaja (sd.) Kokkolasta.