Tarina on ikiaikainen, intohimo ja mustasukkaisuus taistelevat rakastuneiden sieluista, aito kiintymys on koetuksella ja tuhoisan kohtelun käsissä. Loppu vahvistaa ajatusta, miten raskasta on seurata sielun saattohoitoa. Tarinan vanhus, Arkel, toteaa satuttavasti: jos olisin jumala, säälisin ihmisten sydämiä.

Riikka Räsäsen uusohjaus oopperalle on kahdentoista vuoden viiveellä haastavaa. Esimerkiksi Pelléasin kohdalla oudoksuin kehon kielen tarkoitusperiä. Rooli oli uusintaensi-illassa levoton. Samaten juoksentelua lavalla riitti. Toiminnallisuutta ehkä, mutta ei näyttämölle liikettä vain liikkeen vuoksi.

Loppupuoli aukeaa vavahduttavan asetelmallisena. Kun taivaallisen heleisiin mekkoihin pukeutuneet naiset auttavat kuolevan viimeiselle matkalle, kohtauksen romanttisuus ei ole kuitenkaan naiivisti yliampuva.

Debussyn kestopigmentoitua musiikkitaidetta

Debussyn ainokaiseksi jääneessä oopperassa soivat impressionismin parhaat ja kantavimmat piirteet. Pelléas ja Mélisande lyö pöytään tuotoksen, jota ei samalla tyylisapluunalla niin vain ylitetäkään! Teos kertoo omaleimaisuudessaan paljon tekijänsä taipumusten mittavuudesta.

Säveltäjä olikin tiennäyttäjä tulevalle, ennakoija, jonka ääni kuuluu edelleen. Hahtuvankeveät vivahteet, värisevät jousisatsit, puupuhaltimien parhaat luonnekuvat täyteläiseen orkesterisointiin upotettuina tekevät vaikutuksen. Elämän eloisat piirteet yhtä lailla kuin murheen ja kivun pisteet ovat oopperan keskeistä keinovarantoa. Puheen laulullisuus, laulettavan puhuttelevuus tulee erityisen hienosyisesti esiin. Ja se, että tarinassa intohimo kytee ja palaa eikä peity näyttämöllä liiallisen itseriittoisuuden viestittelyyn, myös se näyttäytyy tekijällä tärkeänä.

Vivahderikkautta solistiäänissä

Esityksen solistien äänimateriaali on ilmaisuvoimaista. Camilla Tilling (Mélisande) on kivuliaan herkkä, ihastuttava ja mahtailua taiten välttelevä. Hieno roolisuoritus, sävyisän sävykäs sopraano. Ville Rusanen (Pelléas) vie osaansavähän hapuillen, mutta on kuin voimanpesä baritoninsa käytössä, kuuluva ja korskea. Laurent Naourin (Golaud) karaistunut baritoni on soinniltaan kestäväksi patinoitunut. Metallin sinihohteinen sävy tuo sympatiaa sinnekin, mistä sitä ei muuten juuri löydy. Rooli on miehistä keskentekoisuutta, murhetta ja pahuutta täynnä, mies pääsemättömissä itsensä kanssa. Jyrki Korhonen (Arkel) lämmittää ja lämmittäisi bassollaan lähiympäristöään paikassa kuin paikassa. Mia Heikkinen, Lilli Paasikivi, Jussi Merikanto ja Hannu Tuomi tukivat osaltaan esitystä rutinoiduin taidoin.

Kuorokin pääsee oopperassa näyttämään tyrskyisät ääniroiskeensa.

Esa-Pekka Salonen on poiminut valinkauhallaan lähes nelituntisen teoksen tarpeisiin sopivan sävyjen ja piirteiden vivahdevalikoiman. Kapellimestariauktoriteetti on yhä vakuuttavampi ja kestävämpi tutun ilmavuuden ja plastisuuden tenhon silti kärsimättä.

Salonen on Debussyssään ilmeisessä elementissään, taianomaisuuden vangitsevan taikurin tehtävässä. Kapellimestarilla on ihailtavan ennakkoluuloton asettautumisen ja paneutumisen taipumus ja taito. Orkesteri kiittää ja soi pienimpiä yksityiskohtia myöten tarkkavaistoisesti.