Suojelupoliisin työtapojen jo toista vuotta jatkunut laillisuustutkinta pääsi torstaina taas julkisuuteen, kun eduskunta kertoi pääsihteeri Antti Pelttariin kohdistuvista virkarikosepäilyistä. Pelttari johti Supoa vuosina 2011-2023.

Eduskunnan kansliatoimikunta aikoo kuulla Pelttaria, ja päättää sitten voiko pääsihteeri jatkaa nykyisessä työssään esitutkinnasta huolimatta. Hyllytys tutkinnan ajaksi on yksi vaihtoehto, mutta odotuksesta tulisi pitkä. Asia ehtinee syyteharkintaan joskus ensi talven kynnyksellä.

Supo-jupakan taustalla on suurelle yleisölle herkullinen – mutta osapuolilleen hyvin surullinen vääntö tiedustelupalvelun vanhan ja uuden työkulttuurin välillä.

Supo on käyttänyt vastatiedustelunsa apuna entisiä työntekijöitään, joilla on eläkkeelläkin vanhat kontaktinsa ja asiantuntemuksensa tallella.

JUPAKASSA on konnansa ja sankarinsa, riippuen siitä kenen näkökulmasta ja kuinka mutkat suoristaen tarina kerrotaan. Aloitetaan eläkeläisistä, noista isänmaanystävistä.

Moni Venäjän tiedustelupalveluiden kanssa vuosikymmenet paininut supolainen on eläkkeelläkin pitänyt – jos ei yhteyttä niin ainakin silmällä – entisiä kontaktejaan ja näiden touhuilua.

Alan ihmisten mukaan toisinaan ulkomainen agentti tai vanha ”vasikka” ei suostukaan asioimaan Suomessa muiden kuin entisten yhteyshenkilöidensä kautta – ihan sama ovatko nämä virassa vai vanhainkodissa.

Tällöin suojelupoliisilla ei ole ollut juuri muuta vaihtoehtoa kuin pyytää eläkevaari tai -mummo vielä yhdelle keikalle isänmaan puolesta. Tai oikeammin antaa hänen tehdä sellainen, sillä välin kun Supon päälliköt katselivat vihellellen muualle.

LAILLISUUSVALVONTAA tekevien viranomaisten ja myös uuden sukupolven tiedusteluväen mielestä tämä on väärin, luvatonta ja aivan liian improvisoitua.

Uudet tiedustelulait määrittelevät tarkasti, kenellä on valtuudet ja vastuu toimia agentteina agenttien joukossa. Eläkeläiset ovat taustastaan huolimatta siviilejä, taviksia, joille kukaan Supon virkamies ei saisi edes jutella salaisista tiedusteluasioista.

Ei, vaikka joissain tapauksissa kyse olisi ollut päinvastaisesta tiedonkulusta. Eläkeläinen on kuullut lähteiltään Suomen turvallisuudelle olennaisia salaisuuksia, joita hän sitten on vienyt entiselle työnantajalleen.

Tämä on vielä laillista: kuka tahansa saa kertoa poliisillekin havaintojaan rikosepäilyistä.

Mutta heti jos tiedusteluvirkamies pyytää eläkeläistä penkomaan asiaa lisää, tehtävä muuttuu tietolähdetoiminnaksi. Se taas on nykylakien mukaan vahvasti säädeltyä.

Absurdius menee tässä helposti niin sanotulle nextille levelille. Heti kun eläkeläinen on kertonut havaintonsa virkamiehelle, tiedoista tulee turvaluokiteltuja salaisuuksia, joiden käsittelystä ja etenemisestä virkamies ei saisi enää eläkeläisen kanssa puhua.

Nuorempi tiedusteluväki pitää osaa alan eläkeläisistä myös turvallisuusriskeinä. Nämä eivät osaa suojata itseään, menetelmiään ja laitteitaan niin hyvin kuin nykyisin pitäisi, jolloin virheiden, verkkorikosten ja tietovuotojen mahdollisuus kasvaa.

Veteraanien oma- tai kovapäisyyskään eivät sovi 2020-luvun kontrolloituun tiedustelutoimintaan.

ON YMMÄRRETTÄVÄÄ, että monen vanhan liiton kenttäoperaattorin mielestä nykyinen virkamieskunta näyttää nyt niuhottavilta byrokraateilta, tai netin selaamiseen keskittyvältä nörttisakilta.

Laillisuusvalvojat tuntuvat heistä vielä enemmän tiedustelun rumasta todellisuudesta vieraantuneilta pykälänpyörittäjiltä, ja rikostutkinnat varmasti epäreiluilta.

Todellisuus ei tietenkään ole näin mustavalkoinen.

Tässäkin supo-tutkinnassa perataan myös laitoksen toimintakulttuurin muuttumista ja määritellään rajoja laillisen tiedustelutoiminnan vastuille. Siksi se on tarpeen tehdä nyt huolella, rauhan aikana.

Mutta hyvän elokuvan tästä eläkeläisagenttien, viittojen ja tikarien yhteentörmäysten sotkusta saisi. Tosin voi olla, että katsojat pitäisivät sitä käänteiltään epäuskottavana.