Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Pentti Salmi: Taikuria tarvitaan vielä, tervetuloa takaisin Teemu

Siitä on kohta jo kolme vuotta kun Teemu Rannikko pelasi viimeksi maaottelun Susijengin paidassa. Sehän tapahtui MM-kisoissa Bilbaossa Uutta-Seelantia vastaan.

Sen jälkeen Suomen peliälykkäin koripalloilija on pakertanut vain seuratasolla, josta viime viikonvaihteessa palkkiona Suomen mestaruus ja valinta finaalien MVP:ksi.

Kun nyt päävalmentaja Henkka Dettmann on julkistanut 34 pelaajan ehdokasringin tuleviin suurkilpailuihin, niin sieltähän löytyy taas taikurin nimi.

Joten tervetuloa takaisin, Teemu.

Tietysti somessa maailmanparantajat antavat syyskuussa 37 vuotta täyttävälle Rannikolle jo nyt huutia, ettei jalka muka enää riitä kansainvälisissä karkeloissa. Kuitenkin tälläkin kaudella ketarat riittivät Euroopan kentillä vallan mainiosti mestareiden liigassa, josta tehokkuutta osoittavat 12,6 pisteen ja 6,9 passin keskiarvot.

Onneksi kukaan ei sentään kyseenalaista Teemun pelinjohtoa, mikä mielestäni on tämän pallopelin merkittävin taiteenlaji. Rannikon tapaista johtajaa tarvitaan siis Helsingissä elo-syyskuun vaihteen EM-koriksessa. Siinä on samanlaista karismaa, mitä Jorma Pilkevaara toi maajoukkueeseen 50 vuotta sitten.

Silloinhan Euroopan mestaruudesta kisattiin edellisen kerran Helsingissä ja ”Pilkku” valittiin kisojen ykkösviisikkoon. Kukaan toinen suomalainen miespelaajahan ei tätä kunniaa ole vuosien saatossa arvokisoissa saanut.

Lätkähuuma saa kiittää voittokulustaan nimenomaan joka niemeen ja notkelmaan nousseiden jäähallien lobbareita.

Rannikon johtamana Joensuun Kataja vei siis odotetusti Suomen mestaruuden. Eihän se mikään yllätys ollut, joukkueen pelaajamateriaali oli yksinkertaisesti muita parempi. Salo käpristeli vastaan ja pelasi seurahistoriansa parasta korista, mutta paremmilleenhan ei pitkässä juoksussa voi mitään.

Kun Vilppaan joukkueenjohtaja Keijo Poutiainen keskiviikkona palkittiin pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta seuratyöstään Koripalloliiton juhlagaalassa Heikki Tuomala –plaketilla niin finaalitappio oli jo unohtunut ja hopea maistui sittenkin maukkaalta. Hopea ei ollutkaan häpeä, vaan se oli voitettu mitali.

Korisliiga keräsi tällä kaudella ensi kertaa yli tuhannen katsojan keskiarvon matsia kohden, mikä tietysti osoittaa kiinnostuksen kasvua. Valitettavasti pelihallitilanne on onneton, meillä on pelipaikkoina ”puolapuuhalleja”, jotka eivät ole katsojille enää nykypäivää. Se karkottaa satunnaisia kävijöitä, lajifriikithän menevät sen sijaan vaikka millaiseen murjuun.

Mistähän löytyisivät sellaiset puolestapuhujat, jotka saisivat palloiluhalli-idean iskostettua päättäjien arvomaailmaan? Tosiasiahan on se, että lätkähuuma saa kiittää voittokulustaan nimenomaan joka niemeen ja notkelmaan nousseiden jäähallien lobbareita.

Kolumni

Mikkel Näkkäläjärvi

Mikkel Näkkäläjärvi on Demarinuorten puheenjohtaja ja yhteiskuntatieteilijä Rovaniemeltä.

Monilla on jatkuva tarve sivaltaa kilpailevien puolueiden päättäjiä ja kerätä irtopisteet kotiin, ja olen syyllistynyt tähän itsekin

Myönnän, olen syyllistynyt tähän itsekin. Toisinaan kiusaus tölväistä Twitterissä typerästi kommentoinutta päättäjää kasvaa liian suureksi. Ajoittain tulee hetkiä, jolloin muiden tekemiä ehdotuksia olisi voinut tulkita hyväntahtoisemminkin.

Kehittynyt viestintäteknologia, politiikan rytmin nopeutuminen ja sosiaalinen media kannustavat räväköihin kommentteihin ja jyrkkiin näkemyksiin. Tämä haastaa isojen kokonaisuudistusten ajamista ja on omiaan nakertamaan kansalaisten luottamusta poliittisiin puolueisiin ja päätöksentekijöihin.

Pääministerin on oltava nykyään lausuntoautomaatti asiaan kuin asiaan.

Sain kimmokkeen ajatteluun, kun luin Marko Junkkarin artikkelin (HS 26.11.2017) edellisistä Suomen pääministereistä ja heidän ajatuksistaan pääministerin työstä. Paine on valtaisaa, epäonnistumisia vahdataan ja melkein mihin tahansa on kyettävä muodostamaan perusteltu näkemys erittäin lyhyellä varoajalla.

Siinä, missä Ahon aikaan 1990-luvun alussa tahti oli verkkainen ja pääministeri sai suurin piirtein itse päättää, milloin puhuu, mistä puhuu ja kenelle puhuu, on pääministerin oltava nykyään lausuntoautomaatti asiaan kuin asiaan.

On oltava virheetön, koska sanoja tulkitaan tarkkaan ja kaikki vanhat kommentit ja teot on kaivettavissa hetkessä esiin.

Sote-uudistus on ollut kuuden edellisen hallituksen pöydällä.

Se vaatii paljon ja epäilemättä kuluttaa ihmistä. Kysymys on kiinnostava inhimillisesti mutta myös siksi, että tämän kehityksen tuloksena on se, että isoja ja yhteiskunnallisesti merkittäviä uudistuksia tuntuu olevan nykyään erittäin vaikeaa saada ajettua läpi. Sote-uudistus on ollut kuuden edellisen hallituksen pöydällä ja vaikealta näyttää nytkin.

Lipponen on muuten pääministeri, joka on ollut viimeksi tehtävässä kautensa alusta loppuun.

Kansalaisten luottamus puolueita, päättäjiä ja instituutioita kohtaan on heikentynyt.

Voisiko tämä johtua luottamuksen puutteesta? Tutkijatohtori Johanna Vuorelma ja Paul-Erik Korvela väittävät kirjassaan Puhun niin totta kuin osaan – Politiikka faktojen jälkeen, että totuudenjälkeisen ajan sijaan elämme luottamuksen jälkeistä aikaa.

Kansalaisten luottamus puolueita, päättäjiä ja instituutioita kohtaan on heikentynyt ja eri maissa turhautumista kanavoidaan tukemalla uusia kansanliikkeitä, jotka eivät edusta mitään vanhaa. Vuoden 2009 Suomen vaalitutkimuksen mukaan 15 prosenttia vastaajista koki luottavansa puolueisiin, kun vastaavasti Sauli Niinistön kannatus oli 76 prosenttia lokakuussa 2017.

Monilla on jatkuva tarve sivaltaa kilpailevien puolueiden päättäjiä.

Ehkä elämmekin totuudenjälkeisen ajan sijaan luottamuksen jälkeistä aikaa. Nopeiden poliittisten irtopisteiden ja pikavoittojen aikaa ainakin elämme.

Monilla on jatkuva tarve sivaltaa kilpailevien puolueiden päättäjiä ja kerätä irtopisteet kotiin. Siinä sivallellessa ei tunnu olevan aina niin justiinsa, että ovatko kaikki faktat kunnossa tai onko esittäjä itsekään johdonmukainen. Tällainen on omiaan heikentämään paitsi päättäjien luottamusta toisiinsa, myös kansalaisten luottamusta päättäjiin.

Ehkä joskus olisi paikallaan säätää twiittisormen herkkyyttä hiukan.

Tarvitsemme lisää dialogia ja ymmärrystä toisiamme kohtaan.

Voi olla paljon toivottu, mutta näin joulun lähestyessä toivoisin lahjaksi vähemmän pahantahtoisia tulkintoja ja tahallista väärinymmärtämistä. Asioista, arvoista ja politiikasta kuuluu haastaa lujastikin, mutta henkilöön ei pidä mennä.

Jotta voimme rakentaa parempaa tulevaisuutta, tarvitsemme lisää dialogia ja ymmärrystä toisiamme kohtaan. Uudenvuoden lupauksena lupaan olla itsekin armollisempi muita ihmisiä, myös mieltään muuttavia tai huonosti sanansa valinneita poliitikkoja kohtaan.

Mikkel Näkkäläjärvi

Mikkel Näkkäläjärvi on Demarinuorten puheenjohtaja ja yhteiskuntatieteilijä Rovaniemeltä.

Kolumni

Millariikka Rytkönen

Kirjoittaja on Tehyn puheenjohtaja.

Raskaussyrjintä on sitkeä ilmiö, kirjoittaa Tehyn uusi puheenjohtaja, joka paljastaa, millaisia ovat räikeimmät tapaukset

Tasa-arvolaissa säädetään sukupuoleen perustuvan syrjinnän kiellosta. Työelämässä on kiellettyä asettaa työntekijää tai työnhakijaa huonompaan asemaan kuin toista sukupuolta oleva henkilö, ellei erilaiseen kohteluun ole hyväksyttävää syytä. Raskauden perusteella tapahtuva syrjintä katsotaan sukupuoleen perustuvaksi.

Vaikka raskaussyrjintä on laissa kielletty, silti Tehyyn tulee jatkuvasti yhteydenottoja siitä, että työnantajat eivät ole jatkaneet raskaana olevien määrä­aikaisia työsuhteita. Tyypillistä on, että työntekijöitä roikotetaan vuosikausia määräaikaisissa työsuhteissa, ja kun työntekijä ilmoittaa raskaudesta, ei työsuhdetta jatketa.

Tehy riitauttaa vuosittain useita kymmeniä raskaussyrjintäjuttuja, ja suurin osa jutuista päätyy sovintoon, koska tasa-arvolain rikkominen on naisvaltaisen alan työnantajalle herkkä asia.

Erityisen huolestuttavaa on se, että syrjintää tapahtuu julkisella sektorilla.

Ongelma kohdistuu erityisesti työuransa alkupäässä, määrä­aikaisessa työsuhteessa oleviin nuoriin naisiin, jotka eivät työpaikan menettämisen pelossa uskalla nostaa asiaa esiin. Merkittävä osa syrjinnästä jääkin siksi ehkä piiloon.

Raskaussyrjintä on sitkeä ilmiö, ja työnantajat tietävät, että syrjintä raskauden perusteella on kiellettyä, mutta siitä huolimatta työsuhdetta ei jatketa perhevapaan ajaksi. Räikeimmissä tapauksissa työnantaja toivottaa työntekijän tervetulleeksi takaisin töihin, kun perhevapaat on pidetty.

Erityisen huolestuttavaa on se, että syrjintää tapahtuu julkisella sektorilla. Työnantajien kannattaisi ottaa raskaussyrjintä tosissaan, sillä raskaussyrjintään liittyvät oikeudenkäynnit ovat kalliita.

Millariikka Rytkönen

Kirjoittaja on Tehyn puheenjohtaja.

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Kokkolasta.

Satavuotias Suomi kohtaa haasteet yhdessä

Suomen 100-vuotispäivän juhlinta on takana. Sanassa kiitollisuus kiteytyy oma näkökulmani juhlaan. Yhteiskuntamme ei ole tullut vielä valmiiksi, mutta näin nopeatahtisesta kehityksestä saamme olla kiitollisia. Olen erityisesti havahtunut siihen, kuinka lyhyen ajan olemme olleet itsenäinen kansakunta. Sata vuotta voi olla yhden ihmiselämän mittainen ajanjakso, mutta kansakunnalle on ehtinyt tapahtua valtava muutos siinä ajassa.

Olemme tehneet pitkän matkan köyhyydestä vaurauteen, sisällissodasta kansakunnan eheyteen, maatalousmaasta tietoyhteiskunnaksi. Lyhyessä ajassa huikeat saavutukset. Suomen menestystarina ei olekaan ollut sattumaa, vaan määrätietoisten toimien tulos.

Itsenäisyyspäivän juhlajumalanpalveluksesta Helsingin tuomiokirkosta jäi mieleen, kuinka arkkipiispa Kari Mäkinen kiteytti tämän suomalaisen menestystarinan eetoksen lainauksella Täällä Pohjantähden alla romaanista: ”Silmieni tasolta katselen kaikkia”. Tämä asenne tuo meidät kansakuntana yhteen ja saa meidät antamaan oman panoksemme.

Suomen tarinan käännekohtia on monia, mutta kansanvaltaa ja koulutusta ei voi sivuuttaa.

Kaikkien näkeminen omien silmien tasolta saa meidät kuuntelemaan, mitä toisella kansalaisella on sanottavaa. Se saa meidät myös luottamaan omaan ajatukseemme ja sanomaan sen ääneen. Silmien tasolta toisen katsominen saa meidät näkemään ainutlaatuisen arvon jokaisessa kanssaihmisessä. Se saa meidät myös arvostamaan itseämme ja ottamaan omat lahjamme käyttöön niin arjessa, työssä kuin yhteiskunnassa.

Suomen tarinan käännekohtia on monia, mutta kansanvaltaa ja koulutusta ei voi sivuuttaa. Kansakuntamme syntyä ja suuntaa valmisteltiin kansanvaltaisissa instituutioissa, jotka saivat voimansa yleisestä äänioikeudesta. Jokaisesta äänestä haluttiin mahdollisimman valistunut ääni. Siksi säädettiin oppivelvollisuuslaki ja rakennettiin sivistystä koko kansalle. Tasa-arvoinen polku varhaiskasvatuksesta ammattikouluun tai korkeakouluun on kaikille avoin maksukyvystä riippumatta.

Sisu ja sydän ovat vieneet meidät myös maailmankartalle ja Euroopan eturiviin.

Tänään lapsemme saavat elää maailman kolmanneksi turvatuimman lapsuuden. Näin ei ole läheskään aina ollut, vaan esimerkiksi neuvolat ja laadukas varhaiskasvatus luotiin tukemaan perheitä siinä, että jokaisella olisi mahdollisuus saada hyvät lähtökohdat elämää varten. Kuitenkin lasten ruumiillinen kuritus on kielletty Suomessa vasta vuonna 1984, kehitys on ollut tässäkin asiassa nopeaa.

Meidän panostamme tarvitaan myös globaalien ongelmien ratkaisuun. Meidän tarinamme köyhyydestä vaurauteen ja sisällissodasta kansakunnan eheyteen kiinnostaa. Myös meidän viestimme keinoista – kansanvallasta ja koulutuksesta – halutaan kuulla. Erityisesti presidentinvaalit ovat hyvä mahdollisuus keskustella Suomen roolista maailmassa. Haluan, että kansanvaltainen ja koulutukseen panostava Suomi on maailmassa rauhan, tasa-arvon ja kestävän kehityksen asialla – siksi arvovalintani näissä vaaleissa on Tuula Haatainen.

Meillä onkin lukuisia näyttöjä siitä, miten sisun ja sydämen yhdistelmällä voi menestyä. Sisu ja sydän ovat vieneet meidät myös maailmankartalle ja Euroopan eturiviin. Tulevaisuuden haaste onkin sisäänpäin kääntymisen välttäminen. Pienen kansakunnan kannattaa vaalia erilaisuuttaan rikkautena. Suomi kohtaa naapurinsa ja koko ympäröivän maailman haasteet yhdessä. Yhteisestä linjasta keskusteleminen kuuluu meille kaikille.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki.

Uutta Forssan ohjelmaa ei tule – eikä sellaista tarvita

Sosialidemokraattien tilaisuuksissa palataan usein perimmäisten kysymysten ääreen. Forssan ohjelman tavoitteet on saavutettu ja politiikan uutta suuntaa etsitään kuumeisesti. Myös mediassa huoli sosialidemokratian tilasta on jopa liikuttavan laaja.

Maailman muuttuessa yhä nopeammin myös pitkän tähtäimen suunnitelmien rakentaminen vaikeutuu. Nopeasti kehittyvässä maailmassa jopa yrityksillä on vaikeuksia hahmottaa ja ennustaa oman erikoisalansa kehitystä. Samaan aikaan SDP:n odotetaan tekevän vastaava temppu kokonaisvaltaisesti yhteiskunnalle.

Tehtävä on mahdoton. Siksi uuden Forssan ohjelman perään haikailu onkin syytä lopettaa.

Unelmoimalla uudesta uljaasta toimenpideohjelmasta me sosialidemokraatit ajamme itsemme ahtaaseen umpikujaan, josta on vaikea päästä pois. Puhumalla toistuvasti hukassa olevista tavoitteistamme me luomme itseään toteuttavan ennustuksen siitä, ettei sosialidemokratialle ole suomalaisille mitään tarjottavaa. Näin ei kuitenkaan ole.

Uuden Forssan ohjelman perään haikailu on syytä lopettaa.

Menneisyydessä poliittisilla päätöksillä on asetettu yhteiskunnalle raamit, joiden puitteissa ihmisten pitää toimia. Nykytilassa poliittisten päätösten suhteellinen valta heikkenee ja siten ne eivät aina vaikuta suoraan yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tulevaisuudessa SDP:n tulisi tunnistaa todelliset vaikuttamisen paikat ja tarjota ihmisille vaihtoehtoja siitä, kuinka päätöksillä pystytään vauhdittamaan ja toisaalta estämään suuria kehityskulkuja.

Puolueen on muokattava joustavasti omia kantojaan ja tarjottava visioissaan esimerkiksi työn murrokseen, ilmastonmuutokseen, digitaaliseen kehitykseen ja kaupungistumiseen liittyen arvopohjaista ohjausta.

Konkreettinen esimerkki tällaisesta politiikasta nähtiin muutama viikko sitten, kun Helsingin apulaispormestari Nasima Razmyar esitti kaupunkiin yöpormestaria. Yhteiskunta pyörii jo nyt lähes ympärivuorokautisesti ja tulevaisuudessa vauhdin voidaan olettaa kiihtyvän. Yöpormestari-ehdotus on hyvä esimerkki siitä, kuinka kieltämisen sijaan vallitsevan kehityksen varjopuolet tunnistetaan ja niihin reagoidaan.

SDP menestyy tulevaisuudessa, kun se tarjoaa parhaan mahdollisen vaihtoehdon kansalaisille siitä, miten sen tekemillä päätöksillä voidaan rakentaa parempi elämä suurien kehityskulkujen myllertäessä koko yhteiskuntaa.

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Kari Arola

Kirjoittaja on Uutispäivä Demarin ja SAK:n Palkkatyöläisen entinen päätoimittaja.

Iäkkäät ihmiset on jätetty pulaan digiloikkaavassa teknologiahuumassa – ”Toivoisin, että arjen asiointi sujuisi – enkä ole toiveineni yksin”

En ole varma, kuulunko enää kansakuntaan, kun en katsonut koko Suomen suosikkiohjelmaa – Linnan juhlia. Ne olivat kai jonkin sortin varikkobileet, koska juhlien kauneinta asua kantanut Minttu Räikkönen on vauhtiautoilija Kimin vaimo. En piittaa formuloistakaan.

Demokraattisella äänestyksellä tehty pukuvalinta painuu nyt kansakunnan yhteiseen, kollektiiviseen muistiin ja antaa isänmaalle voimaa seuraaviksi vuosikymmeniksi.

Minä en sitä pitkäaikaista voimaa tarvitse. Sen sijaan ikääntyneenä kansalaisena toivoisin, että arjen asiointi sujuisi. Enkä ole toiveineni yksin.

Ukko kiroili, että hän on ikänsä asunut Stadissa, eikä enää osaa matkustaa bussilla.

Valtionrautatiet teki lippu-uudistuksen tai mikä lie ollut. Ikäiseni tenniskaveri kertoi, miten Tammisaaressa vanhat ukot ja mummot yrittivät ostaa junalippua jostain automaatista. Eivät onnistuneet. Juna meni ohi.

Pysäköin Helsingin Hietalahdentorin laitaan. Edessä oli pariskunta, juhlatamineissaan. Mies tuoksui partavedelle ja nainen hajuvedelle. Olivat kai menossa balettiin. Herra yritti saada pysäköintilippua kortillaan, koska kolikot eivät uuteen digimittariin enää kelpaa. Maksamisesta ei tullut mitään. Olin vähän kokeneempi ja pyysin saada neuvoa. Opastin. Olen monta kertaa itsekin tuskaillut uusien parkkiautomaattien kanssa. Ihan kauheita. Entiset kolikon nielijät olivat hyviä.

Menimme  kaverini kanssa Tapiolaan itäisestä Hesasta pelaamaan tennistä. Masa sanoi, et on kätsää ostaa metrolippu mobiilisovelluksella. Yritimme maksaa sillä molemmat. Palvelu ei toiminut.

Jouduin matkustamaan pummilla ja odotin, että tulisi nyt edes lipuntarkastaja antamaan sakot ja opastaisi samalla, miten mobiililippu ostetaan. Lisättäköön rangaistustani lieventävänä seikkana, että myöskään Kulosaaren metroaseman lippuautomaatti ei toiminut, kun yritin ostaa siitä kertalippua. Masakin ehkä matkusti pummilla. Lippua hän ei näet saanut, vaikka laittoi luottokorttinsa tiedot jonnekin pilveen.

Ennen Hesan julkisessa liikenteessä saattoi liikkua leimauttalla pahviläpyskän kuin kellokortin. Se oli helppoa. Nyt busseissa on moderni moninäyttöinen härpäke. Kuukausi sitten naapuripysäkiltä noussut ikäiseni kaveri yritti maksaa matkansa tällä arjen designin käyttäjäystävällisellä ihmevehkeellä. Ei onnistunut. Ukko kiroili, että hän on ikänsä asunut Stadissa, eikä enää osaa matkustaa bussilla.

Netittömiä on suomalaisista puoli miljoonaa.

Digiloikkaavassa teknologiahuumassa iäkkäät ihmiset ovat pulassa. Minäkin, vaikka olen ns. korkeasti koulutettu.

Miten ihmeessä vähän kouluja käyneet vanhat ihmiset, joilla ei varaa, tietokoneisiin, nettiyhteyksiin ja älypuhelimiin ja joilla ei ole pankkikorttia, voivat hypätä tätä digiloikkaa?

Kuinka pientä eläkettä saava vanhus hoitaa pankkiasiansa ja viranomaisyhteytensä netin kautta, kun hänellä ei ole nettiä eikä älypuhelinta? Netittömiä on suomalaisista puoli miljoonaa.

Ja soitapa miltei minkä hyvänsä lafkan tai viranomaisen asiakaspalveluun! Sieltä vastaa automaatti, joka ilmoittaa, että valitettavasti linjoillamme on poikkeuksellisesti ruuhkaa.

Sitä paitsi älypuhelimet valehtelevat. Kännykkäni lähetti minulle kuukausi sitten tiedon, että minulle on erikoislääkärin vastaanottoaika Myllypuron terveyskeskuksessa. Varmisti pari kertaa, että aikaa ei todellakaan ole. Joulukuun 8. päivän aamuna älypuhelin muistutti, että lääkäriaika on klo 9.00. Ajoin kiireesti paikalle. Virkailija tuijotti kännykkääni ja tarkisti jälleen omalta päätteeltään, että aikaa ei ole. Merkkasi silti tiedostoihin, että olin käynyt paikalla.

Takaisin alkuun. Valtiollisen itsenäisyytensä tasavuosia juhlinut Suomi tarjosi kaikille kansalaisilleen – syrjäytyneille ja meille muille digiavuttomille – suoran televisiospektaakkelin pöyhkeilevästä kolttukisasta joulukuun kuudentena. Hyväkö Suomi?

P.S. Linnan pirskeiden aikaan räpiköin aivan pressan palatsin etupihalla Allas Sea Poolissa ja ähkin päivän kuntouintitavoitettani. Hienoa, että Hesaan on tullut lisää yleisiä uintisaunoja. Niissä käy paljon turisteja, joille on kiva kertoilla Suomen nykypäivästä ja historiasta.

Kari Arola

Kirjoittaja on Uutispäivä Demarin ja SAK:n Palkkatyöläisen entinen päätoimittaja.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta