Avaus on kuin leikin, mäen laskua. Näyttävästi alaspäin kaartuva sellon liuku, glissando, luottaa viulujen hyydyttämän, ehkä jäädyttämän, pohjan pitävyyteen.

Teos etenee meditatiivista levollisuutta lähentelevässä tilassa. Kielten likimain olemattomat kosketukset ovat kuin muusikon käsityön viimeisteleviä hiontaääniä. Silti ylen rauhallisesta otteesta riippumatta mielenkiinto säilyy. Sitä lisäävät mm. ohuet dissonoivat tehot sekä mikrointervallien totutusta poikkeavat sävelkirahdukset. Kuin lisukkeiksi jousisoittimet kuiskaavat aitojen puhallusäänien tapaan. Kuulostaa kuin ilma kiertäisi pahvisessa putkilossa.

Pizzicatot kiertävät soitinpulteissa (istuinasemissa), sellolla on oma näppäilyn nykyttämä ‘rumpu’soolonsa. Riehakas meno ja liki pidäkkeetön voimankäyttö näyttävät olevan teokselle luonteenomaista. Intensiteetti käy korkeilla kierroksilla. Väliin kukin vähän solisteeraa, onpa käytössä aidon harras, lähes uskonnollinen vaihdekin. Sen vastapainona krouvi (ei kievari) tarttumaote muistuttaa, miten huimapäinen tekijä partituurin takana on.

Piano louhinnan kohteena

Gérard Griseyn “Vortex Temporum” avaa nimeänsä heti alkuun. “Ajan pyörre” panee arpeggion sävelet kiirimään ja kieppumaan kirkkaina. Kun yläreuna saavutetaan, katoavat kimalteet kuin pudoten näkymättömiin, kuulumattomiin. Vuoron ottaa hengenohut kahina, joka kiikuttelee säveliä edestakaisin, tuupiskelee niitä liikkeeseen.

Nousu tapahtuu hitaasti ja huolella. Valmistelu kannattaa. Hurja pauhu sysää hempeilyn syrjään ja piano, sooloviulu ja kimeä huilu herättävät viimeisetkin kuulijat levollisuuden harhasta. Virityksen erikoisuudet ovat vain pieni lisuke, kun piano jo tunnustelee eteen nostettua suurta koetinkiveä, täyttä törmäyttämistä. Kiukkuinen soitin soi miltei vailla kontrollia, volyymi on valtava, räiske rajaton.

Toisen osan äärihämärä tunnelma ja hitaus elävät rankan hurman jälkeistä aikaa. Synkkä apeus suo hengähdyshetken. Vähäiset yritykset kurottaa kohti kasvua kilpistyvät kohta jokainen. Kolmas osa herättää alun arpeggio-muistumat, myös yritykset rikkoa saavutettu rikkumaton tila tuovat siihen vaihtelua. Tasapaino häviävien sävyjen ja roihuavan palon välillä löytyy.

Zagros Ensemblessä on tulta ja tappuraa, on hienosyisyyttä ja musikaalista sävykkyyttä. Petri Komulainen ohjailee pienistäkin palasista rakentuvia teoksia tarkasti musiikillinen ilmeikkyys kärkihankkeenaan.

Matti Saurama