Smoothieyrittäjänä rikastunutta kansanedustajakollega Noora Fagerströmiä (kok.) koskeva tutkiva journalismi oli typistynyt vähän hutkivaksi kynäilyksi, mutta sai kuin saikin lopulta hopeareunuksen, kun kesälomalaiset heräsivät kiistelemään sosiaalisessa mediassa yrittäjyydestä ja siitä, millä siinä onnistumista oikeastaan mitataan.

Työllistettävien ihmisten määrä ja maksetut verot. Liikevoitto ja -vaihto. Luovat innovaatiot. Kasvuhakuisuus ja vienti ulkomaille. Velkaantuminen, ulosotto ja konkurssi.

YRITTÄJYYS voi olla kaikkea tätä, ja ei silti mitään edellä mainituista.

Etenkin ajassa, jossa Suomi kaipaa uutta puhtia ja kasvua, on itsensäkin työllistäminen aina hatunnoston arvoinen asia. Itse asiassa yksinyrittäjät ovat ylivoimaisesti suurin ryhmä yrittäjistä, mutta jäävät silti usein varjoon työmarkkinapolitiikan turbulenssissa.

VÄHEKSYMÄTTÄ lainkaan ay-liikkeen valitettavan tuttuja mittelöitä ja sopimusyhteiskunnan puolustustaistelua, tuntuu niidenkin lomassa hitusen liian helposti unohtuvan, ettei yhteiskunta ole vain suuryrityksiä ja niille töitä tekeviä, vaan yhä useammin itsensä työllistämistä, alustataloutta sekä työn ja yrittäjyyden yhteensovittamista.

Isojen työnantajayritysten ja duunarien välinen vastakkainasettelu on yhä totta, mutta yhä harvemmin.

Jos esimerkiksi parin tuhannen euron kuukausiansioille niukin naukin yltävältä yrittäjältä kysytään, kokiko hän omistajuutta viime syksyn työmarkkinakaaoksesta, vastaus voi olla, että ei juurikaan.

Sen sijaan toimitilan vuokra, kuluttajien ostovoima, arvonlisäverotuksen kiristyminen ja alv-alarajahuojennuksen poisto huolettavat paljonkin.

TOIMINIMELLÄ yrittävä graafikko, itsensä työllistävä kampaaja tai pienen ravintolan omistaja ei todennäköisesti samaistu pörssiyrityksen toimitusjohtajaan tai start-up-miljonääriin yhtään sen enempää kuin palkkatyössä puurtava duunarikaan.

Sosialidemokraattien viestiin he sen sijaan voisivat tulevaisuudessa samaistua.