Jo kauan sitten keksitty termi ja teoria mediatization esittää, että media muovaa ja kehystää kaiken yhteiskunnassamme käymän poliittisen viestinnän ja diskurssin. Tämän myötä media myös auttamatta muokkaa yhteiskuntaa ympärillämme myös itse politiikan ulkopuolella. Tutkijat Mazzoleni ja Schultz totesivat jo aikoinaan, että ilman viestintää ei ole politiikkaa. Täten jo ainakin viimeisen 15 vuoden aikana tapetille nousseet populistiset poliitikot ympäri maailman eivät ole poliitikkoina mikään poikkeus. He tarvitsevat ja käyttävät mediaa siinä missä kaikki muutkin ja aivan kuten media tarvitsee ja käyttää poliitikkoja.

Viestintäteknologian alati kehittyessä, demokratian vahtikoiraksikin tituleeratun ”vapaan lehdistön” haastajaksi onkin noussut mm. sosiaalisen median mahdollistamat  palvelut ja applikaatiot. Näiden avulla poliitikot ovat menestyksekkäästi voineet ohittaa perinteisen median tai – kuten olemme nähneet – myös levittää omia tarkoitusperiään palvelevia uutisia, joilla ei kuitenkaan ole faktapohjaa. Tarkoitan tietenkin siis valeuutisia ”fake news” – termi, joka on tullut tunnetuksi viimeistään USA:n edellisen presidentin ulostuloissa.

MEDIAN manipulointi mm. Twitterin avulla ei kuitenkaan ole leikki, joka olisi syntynyt USA:ssa. Meillä Euroopassa nimittäin tämän pelin loi omaksi taitolajikseen jo kauan ennen Donald Trumpia, Hollanin äärioikeistolaisen ja populistisen vapauspuolue PVV:n johtaja Geert Wilders. Hänen bravuuritemppunaan oli tyylilleen ominaisesti vältellä antamasta haastatteluja tai kannanottoja suoraan toimittajille. Vaihtoehtoisesti hän saattoi twiitata jonkin provosoivan lausunnon usein liittäen siihen jonkin tunnetun poliittisen vastustajan tai tätä käsittelevän artikkelin. Median edustajat melko uskollisesti sitten riensivät pyytämään kommenttia tältä mainitulta poliitikolta todeten: ”Geert Wilders twiittasi sinusta näin ja hän väitti, että olet asiasta X tätä mieltä” jne. Taktiikan yksinkertaisuus ja nerokkuus piili siinä, että täten Wilders itse dominoi keskustelua, määritellen itse mistä ja kenestä puhutaan, antautumatta kuitenkaan henkilökohtaisesti toimittajien kysymysten sarjatuleen.

Tämä mielessä pitäen tuntuukin lähes utopistiselta, että 59 vuotta sitten – USA:n ensimmäiseksi tv-presidentiksi kutsuttu – JFK lausui seuraavat sanat puheessaan American Newspaper Publishers Associationille 27 huhtikuuta vuonna 1961:

“The role of the press in a free society is not primarily to amuse and entertain, not to emphasize the trivial and the sentimental, not to simply give the public what it wants, but to inform, to arouse, to reflect, to state our dangers and our opportunities, to indicate our prices and our choices, to lead, mold, educate and sometimes even anger public opinion.”

VALEUUTISTEN tapauksessa internet eikä sosiaalinen media sellaisenaan ole pahiksen roolissa. Nykyajan haasteena onkin se, että koko ihmiskunnan käsien ulottuvilla on enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin. Emme kuitenkaan ole välttämättä sen sivistyneempiä tai kykenevämpiä tunnistamaan oleellista epäoleellisesta sekä totuudenmukaista epätodesta.

Ongelmana ja haasteena demokratialle, tarkoituksenmukaiselle valtionhallinnolle sekä vapaalle riippumattomalle lehdistölle ei ole varsinaisesti se, että kuka tahansa voi tuottaa ja levittää tietoa sen faktapohjaisuudesta riippumatta, vaan nimenomaan se, että poliitikot ja erityisesti populistit globaalisti, levittävät tarkoituksellisesti virheellistä tietoa omille ydinkannattajilleen. Historiallisesti tässä ei kuitenkaan ole mitään uutta, sillä jo mm. Keisari Augustus levitti vastustajastaan Marcus Antoniuksesta valeuutisia ja propagandaa vahvistaakseen omaa asemaansa taistelussa siitä, kuka lopulta hallitsee Roomaa.

Kuinka sitten rajoittaa populistien ja miksei kaikkien muidenkin levittämiä valeuutisia? Vastausta ongelmaan voi olla vaikea löytää myöskään juridisesti, sillä voiko valeuutisia tai niiden levittämistä oikeastaan tuomita laittomiksi edes alleviivaamalla totuuspohjaisen uutisoinnin tärkeyttä?

Mikäli otamme esimerkiksi Euroopan Italian ja Amerikan Yhdysvallat maina, joissa on todella polarisoitunut mediaympäristö, onkin kiehtovaa tarkastella ilmiötä perustuslaillisesta näkökulmasta. Italiassa perustuslakituomiosituin on todennut – obiter dicta* – että lehdistön tulee noudattaa uutisoinnissaan totuutta, jotta sen uutisia voidaan suojata perustuslain 21:n artiklan vapaan lehdistön turvaamisen perusteella. USA:ssa taas korkein oikeus näkee, että virheellinen informaatio ja sen esittäminen on perustuslain ensimmäisen asetuksen suojaama. Täten siis – toisin kuin Italiassa tai Euroopassa yleisesti – USA:n korkeimman oikeuden oikeuskäytäntö ei ole erotellut ilmaisemisen vapautta informaation vapauden ilmaisemisesta – piti se sitten paikkaansa tai ei.

Vastuullisen uutisoinnin ja informaatiotulvan levittämisen turvaamiseksi, lieneekin epätodennäköistä olettaa, että vastaus löytyy ainakaan lähiaikoina maidemme oikeusjärjestelmistä. Onkin huomattavaa, että Italian tapauksessa ei perustuslakituomioistuimen lausunto ole todellisuudessa taannut lehdistön riippumattomuutta.

Tällä haavaa ainut – hidas, mutta toimiva – keino valeuutisten tunnistamiseksi, lienee kansan aidon sivistymisen vaaliminen ja siihen tänä päivänä oleellisesti kuuluvan medialukutaidon kehittäminen.

*obiter dicta : ”sivumennen sanottu”. Selittävä, ei sitovaa ennakkotapausarvoa omaava osa tuomiosta. Amerikkalaisessa ja englantilaisessa ennakkotapauskäytännössä oikeuden päätöksen se osa, joka ei muodosta sitovaa ennakkotapausta, vaan lähinnä selittää päätöstä muuten. Esim. tapauksen kuvaukset, analogiat ja ehdotukset.

Kirjoittaja on tohtorikoulutettava Bolognan yliopistossa, tutkimusalue populismi ja poliittinen viestintä