Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Porvaripolitikointi on urheilussa kehityksen jarruna

Maailman ihailema ja kunnioittama Usain Bolt päättää pitkän uraansa Lontoon MM-kisoissa. On siellä suomalaisiakin, 12 urheilijaa, ilman menestystoiveita. Venäjä puolestaan on töhriytynyt valtiolliseen dopingiin, mikä on johtanut maan sulkemiseen areenoiden ulkopuolelle yleisurheilussa. Lontoossa kyllä kilpailee 19 venäläisurheilijaa, mutta eivät Venäjää edustaen.

Urheilussa on monta särmää.

Uinti ei ole ammatti, jossa raha liikkuisi kuten yleisurheilussa, tenniksessä, golfissa, jalkapallossa tai vaikkapa nyrkkeilyssä, Mutta ei uimarienkaan tarvitse 0lla ilman taaloja. Budapestin MM-uinneissa ME-tuloksesta maksettiin 30 000 dollaria, MM-tittelistä 20 000. hopeasta 15 000 ja pronssista 10 000 dollaria, Sekä loppukilpailupaikasta 8 000 taalaa. Ari-Pekka Liukkonen tienasi siis urakastaan 8 000.

Amerikan uinti oli ylivoimaa. Muut perässäkauhojia. USA otti 18 maailmanmestaruutta ja siinä ohessa myös maailmanennätysaikoja. Naapurimaamme Ruotsin ja koko kisojen kirkkain tähti oli Sarah Sjöström. Pari ME-aikaa ja kolme mestaruutta kartuttivat hänen kukkaroaan noin 140 000 dollarilla.

Suomi pärjäsi vain keskitasoisesti. A-P:n lisäksi Mimosa Jallow, Jenna Laukkanen ja Veera Kiviranta sekä SE:n tehnyt Riku Pöytäkivi uivat plussan puolella.

Jallow korjasi pari kertaa Suomen ennätyksiäkin.

Missä Suomen uinnin kestävyysharjoittelu ja pitempien matkojen uimarit? Heitä oli ennen.

Suomen urheilulla on ollut rikas menneisyys. Kultaa on kahmittu olympiakisoissa roppakaupalla. Näin silloin kun olympia-aate eli vain urheilun eikä rahan aikaa. Aina tuonne 1950-luvulle USAn kansainvälisen olympiakomitean puheenjohtajan Avery Brundagen päiviin asti.

Suomen olympiasankareita olivat muun muassa työläisurheilijat Hannes Kolehmainen ja Tapio Rautavaara. Nämä nimet siksi, että maassamme on työväen urheilulla ollut kultakantamerkitys.

On meillä kyllä tänäkin päivänä maailmalla menestyjiä. Formulakuskit Valtteri Bottas ja Kimi Räikkönen, tenniksen Henri Kontinen ja trapampuja Satu Mäkelä-Nummela. Myös koripallossa Lauri Markkanen. Paraurheilusta löytyy muutamia kuten Leo-Pekka Tähti.

Mutta jalkapallomme on vajonnut kehitysmaiden joukkoon.

Entä golfin suomalaisten arvojärjestys maailmanlistalla. Mikko Korhonen 193:s, Mikko Ilonen 346:s, Tapio Pulkkanen 359:s, Oliver Lindell 459:s ja Roope Kakko 792:s.

Miksi näin?

Siihen on monta syytä, Otetaanpa yksi niistä. Koko Suomen satavuotisen historian aikana maamme poliittinen oikeisto on ahkeroinut työväen rikkaan urheilun tukahduttamiseksi oman valtansa turvaamiseksi Se on ollut johtolanka – päämäärä. Nyt siinä on lopulta onnistuttu. Kaikki kukat eivät enää kuki. Sotessa oikeisto kyllä ajaa silti valinnanvapautta. Siinä onkin tarkoitus siirtää terveysrahojamme rikkaille firmoille ulkomaille.

Tästä poliittisesta toiminnasta urheilussa esimerkkeinä työväen urheiluseurojen lakkauttamiset ja parhaiden ostot omaan leiriin. Sekä poliittisen vallan käyttö valtionapujen eväämisenä.

Kielipoliittisista syistä johtuen oikeisto sallii ruotsinkielisen järjestön ponniostella. Ja siltä taholta tuleekin näyttöjä. Mutta työväen urhelun liekki on sammutettu.

Nyt Suomen urheilua organisoidaan uudelleen kokoomuksen Kalervo Kummolan kaavoittamana, Suitset olympiakomitean varjon alle. Mutta sillekään foorumin johtopaikoille ei kelpuuteta sellaisia ansioituneita osaajia kuin Antti Kalliomäki, Arto Bryggare, Jani Sievinen, Esa Sievinen, Kari Ormo, Valentin Kononen eikä Sirpa Paateroa eikä Jukka Gustafssonia. Muutamia mainitakseni. Esteenä lähinnä se, etteivät liputa kokoomusta.

Urheilijaedustuskin on vankkaa kokoomusta kun kunnallispoliitikko O-P. Karjlainen ja kansanedustaja Sari Multala ovat ainoita urheilun edustajia Olympiakomiteassa.

Onpa huippu-urheilustamme ykkösvastaavanakin kokoomuspoliitikko Mika Kojonkoski.

Olympiakomitean puheenjohtajana on nyt suunnistaja ja liike-elämässä kannuksia ansainnut Timo Ritokallio. Hänellä on tasapuolisuuden näyttö edessään.

Saapa nähdä antaako hän kaikkien kukkien kukkia Suomen urheilun kukoistamiseksi.

1940-luvulla sotien tiimellyksessä uskottiin kansamme yhdistyvän myös urheilussa. Silloin käytiin maaottelumarssikin Ruotsia vastaan. Puolitoistamiljoonaa suomalaista aina ministereitä myöten haki maaotteluvoiton. Ruotsi sai liikkeelle puoli miljoonaa kävelijää. Meillä oli yhteishenkeä. Yritettiin myös eri lajien yhteistoimintavaliokuntiakin, mutta ne eivät pitkään kelvanneet porvareille. Palattiin menneisyyteen.

Suomen urheilu saadaan jaloilleen kunhan porvaristo lopettaa politikoinnin urheilussa ja antaa arvoa kaikille osaajille. Urheilu on jokaisen suomalaisen omaisuutta. Siksi sitä pitää rakentaa myös yhdessä.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Mika Kari

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.), puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja ja Wisen (Laajan turvallisuuden verkosto) hallituksen jäsen.

Onko Suomen linja ydinaseisiin muuttunut?

Omassa nuoruudessani 1980-luvulla ydinaseet olivat jatkuvasti esillä uutiskuvissa. Kahden suurvallan välistä kylmää sotaa, jonka keskiössä olivat ydinaseet, oli jatkunut jo useamman vuosikymmenen ajan. Vain harva uskoi tuolloin kehitykseen kohti maailmaa ilman atomiaseita. Pelko sodasta, jossa aseina käytettäisiin myös ydinaseita perinteisten aseiden rinnalla, oli todellinen.

Kylmän sodan päätyttyä olemme saaneet elää tässä suhteessa monin tavoin rauhallisempia vuosia. Uhka konflikteista, joissa ydinaseet näyttelisivät pääosaa, asettui pitkäksi aikaa taka-alalle. Turvallisuuspolitiikan painopiste siirtyi kohti perinteisempien ja alueellisesti rajatumpien konfliktien ennaltaehkäisyä.

Tänä päivänä ydinaseet ovat ajankohtaisempia kuin pitkään aikaan. Pohjois-Korean ja Yhdysvaltojen välinen nokittelu on tehnyt ydinasekonfliktista huolestuttavalla tavalla mahdollisen. Molempien maiden johtajat ovat retoriikallaan raivanneet polkua kohti tilannetta, josta on vaikea kääntyä takaisin ilman yhteenottoa.

Ydinaseita kansainvälisesti vastustavan ICAN-järjestön palkitseminen Nobelin rauhanpalkinnolla on näiden maailman tapahtumien valossa tärkeä ele. On syytä toivoa, että palkinnon myöntäminen herättää myös laajempaa keskustelua siitä, miten ydinaseet saataisiin lopullisesti hävitettyä maapallolta.

Aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet ne syyt, miksi Suomi ei lähtenyt mukaan tukemaan sopimusta.

Suomen linja suhteessa ydinaseisiin on tähän asti ollut selkeä. Suomi on ollut tukemassa sellaisia toimia ja sopimuksia, joilla ydinaseiden määrää on pyritty globaalisti vähentämään. Siksi onkin erikoista, että emme olleet keväällä YK:ssa mukana tukemassa ICANin johdolla valmisteltua ydinaseet kieltävää sopimusta. Kyse on tässä suhteessa merkittävästä poikkeamasta aikaisempaan kansalliseen linjaamme.

Aivan liian vähälle huomiolle ovat jääneet ne syyt, miksi Suomi ei lähtenyt mukaan tukemaan sopimusta. Perusteluksi ei riitä se, että sopimuksen taakse ei saatua ainuttakaan suurvaltaa tai Naton jäsenvaltiota. Sopimuksen henkinen merkitys on niin arvokas, että olisin toivonut Suomenkin sen allekirjoittavan.

Ulkoaisainvaliokunnan kautta Suomen suhtautuminen ydinaseet kieltävään sopimukseen on livahtanut kuin varkain, vain vähäisellä keskustelulla. Pidän erikoisena, että valiokuntaa ja eduskuntaa tyydyttiin vain informoimaan yleisluonteisella tasolla. Perusteellisempi keskustelu Suomen linjasta ja suhtautumisesta ydinaseisiin olisi ollut tarpeen, etenkin, kun Suomen pitkästä linjasta päädyttiin lopulta poikkeamaan näin merkittävällä tavalla.

Mika Kari

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.), puolustusvaliokunnan varapuheenjohtaja ja Wisen (Laajan turvallisuuden verkosto) hallituksen jäsen.

Kolumni

Isaac Silvermann

Kirjoittaja on Kanadasta Suomeen muuttanut kirjailija, analyytikko ja aktivisti.

SDP: between claws and teeth

There was a time when the Social Democratic Party of Finland seemed all conquering. In between 1982 and 2012 the party provided every president of Finland.

But to some it might seem that the SDP’s glory days are firmly in the past. Its vote has been steadily declining, In 2015, the party’s worst election result so far, they ended up with 16.5 percent of the vote and only 34 seats.

So what went wrong?

It’s important to acknowledge that this is not just an isolated incident. Social democratic parties have been on the back foot across Europe, from the Dutch Labour party to Pasok. Their conservative opponents have remained more stable and, far worse, the far right has gained in support. This is not merely a crisis of the SDP, it’s a crisis for social democracy in general.

Those with a healthy caution around authority are the natural audience for social democratic solutions.

So what can reverse this trend?

Difficult though it is, it’s important to recognise that the working class has changed beyond recognition since the heyday of the SDP. Too often social democrats still hark back to an industrial base that no longer exists in many places. It is vital that they learn to speak the language of the new working class, increasing casualized and in precarious industries.

A big idea is needed. It is not enough to be reactive, simply buffeted side to side by the winds of political change. New and bold visions are needed, something for people to vote for rather than just hoping they’ll vote against your ideological enemies.

It is time to re-evaluate the relationship of the citizen to the state. Social democratic parties have been wrong footed by the rise of populism, in part because they don’t instinctively grasp the increasing mistrust of the “establishment”. There is no reason this should be the case. Those with a healthy caution around authority are the natural audience for social democratic solutions. They’re the people with the least to lose.

The decline is real and needs to be taken seriously. But it can be reversed. And it must be, for the sake of democracy.

Isaac Silvermann

Kirjoittaja on Kanadasta Suomeen muuttanut kirjailija, analyytikko ja aktivisti.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Sirpa Paatero: Loppuvat työntekijät

Hallintovaliokunnan vierailulla Japanissa totesimme siellä olevan Suomen kanssa samankaltaisia haasteita. Väestön ikääntyminen ja syntyvyyden väheneminen on Japanissa vielä nopeampaa kuin meillä. Mielenkiintoista on, että ratkaisut huoltosuhteen heikkenemiseen ovat erilaiset. Toki osin myös lähtötilanne on erilainen.

Japanissa valtion velka on 240 prosenttia BKT:stä, työttömyys on olemattomat noin kaksi prosenttia ja väestömäärän ennustetaan tippuvan kymmenillä miljoonilla seuraavien vuosikymmenien aikana.

Työvoiman riittävyyteen on esitetty keinoina naisten saamista työelämään sekä ikääntyneiden pysymistä työelämässä. Naisten työllisyysaste on huomattavasti alhaisempi kuin Suomessa ja hyväkuntoisten ikäihmisten määrä kasvaa. Kolmantena keinona on robotisaatio ja digitalisaatio, joista varmasti on hyötyä molemmissa maissa.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia.

Suomesta eroavia keinoja esittää Japanin pääministeri puhuessaan työpäivän lyhentämisestä, jotta työntekijät jaksaisivat ja perheiden tilannetta saataisiin tasoitettua mahdollistamalla molemmille työtä. Pääministeri esittää myös palkkojen korotuksia, kun talous kasvaa.

Molemmissa maissa käydään keskustelua myös ulkomaisen työvoiman lisäämisestä, mutta varsin eri tavoin. Japanissa on ministeriötasolla tavoite käydä kansalaiskeskustelua asiasta. Suurin ero on, että kun meillä puhutaan aktiivisesti tarveharkinnan poistamisesta, jotta pienipalkkaisiin töihin saataisiin lisää työntekijöitä, on Japani valinnut linjan, jossa se haluaa maahan korkeasti koulutettuja osaajia kehittämään innovaatioita ja viemään eteenpäin niin yrityksiä kuin yhteiskuntaa. Molemmissa maissa on mahdollista esimerkiksi maataloudessa kausityöntekijöiden käyttö sekä erityisammattilaisten nopea oleskelu- ja työluvan käsittely.

Missään Euroopan maassa, paitsi Ruotsissa, ei ole poistettu arviointia kotimaisen työvoiman löytymiseksi ennen ulkomailta (EU ja ETA maiden ulkopuolelta) tulevan työntekijöiden palkkaamista. Vaikka meillä on varsin tiukat kriteerit ulkomaisten työntekijöiden palkkaamiseen, ei valvonta työolosuhteissa ja palkoissa, tai joskus jopa ihmiskaupassa, osalta ei toimi riittävästi tälläkään hetkellä.

Sirpa Paatero

Kirjoittaja on kansanedustaja.

Kolumni

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

Nyt Kalle Päätalon kirjoista tuttu Ii on Euroopan paras, ja näin ihme syntyi

Kalle Päätalon kirjoissa Ii kuvataan mahtipitäjänä, minne varta vasten mentiin katsomaan uutta ja ihmeellistä. Herkolle ja Riitulle matka Taivalkosken Jokijärveltä hevosella Iin merimaisemiin oli maailman ääripää maailmankuvan huippuhetki.

Ii on jälleen mahtipitäjä. Parisen vuosikymmentä sitten Lipposen 1. hallituksen työministerinä minulla oli kunnia vihkiä Iin Micropolis. Silloin mikroelektroniikka oli kovassa nousussa. Kymmenkunta vuotta sitten Iin ideanikkarit vaihtoivat konseptia: älykäs energiapolitiikka on tulevaisuuden juttu ja niin Micropoliksesta tuli ”Greenpolis”.

Iitä ”ei ujot nakkele”, sanoisi Kalle Päätalo. Ii halusi olla Suomen paras, mitä tulee vähähiiliseen talouteen. Nyt Ii on Euroopan paras! Ii palkittiin runsas viikko sitten Brysselissä Regio Stars kilpailussa Euroopan parhaaksi.

Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat.

Mistä Iin ihme syntyi? Ihmisistä ja ihmisten ideoita tukevista rakenteista. Rakenteet eivät uudista, ihmiset uudistavat. Ihmisten ideat tarvitsevat tukea, kuten Iin ihmeessäkin tapahtui. Tukea tuli EU:n rakennerahastoilta ja Pohjois-Pohjanmaan maakuntaliitolta.

Iin kunta kysyi ensiksi kunnan asukkailta heidän ideoitaan, miten vähentää kasvihuonepäästöjä ja ideoita uusiutuvien energialähteiden käytöstä. Kuntaan hankittiin sähköautoja ja julkiset rakennukset ryhtyivät käyttämään uusiutuvia energialähteitä. Kotitalouksille luotiin kannustimia. Veden, sähkön ja lämmön kulutusta ryhdyttiin seuraamaan uudelle digitaalisella järjestelmällä.

Ii on jo inspiroinut muita pieniä kuntia ilmastotalkoisiin, Iissä on noin 10.000 asukasta. Samankokoisia on Suomessa noin 80 prosenttia kaikista kunnista, joten kaikkiaan noin 250 kuntaa voisi teoriassa ottaa käyttöönsä Iin mallin. Isommilla kaupungeilla on omat vähähiilistrategiat käynnissä, joten isot ja pienet voisivat ainakin tässä asiassa kulkea käsi kädessä.

Liisa Jaakonsaari

Kirjoittaja on europarlamentaarikko.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

Vähemmän mielensäpahoittajia, enemmän maailmanparantajia

Politiikan tekeminen on väsyttävää ja usein pelkästään sen seuraaminen ahdistaa. Riitely, syyttely, nurkkakuntaisuus, tahallinen väärinymmärtäminen, pilkkaus – aiheita, jotka moni yhdistää politiikkaan.

Kukaan tuskin on ihmeissään, että puolueiden jäsenmäärät ovat alhaisella tasolla, äänestysprosentti kipuaa vaivoin säädyllisiin lukemiin ja iso osa kansasta ei osaa nimetä hallituspuolueita ministereistä puhumattakaan.

Politiikka väsyttää helposti positiivisemmankin ihmisen.

Aiemmin syksyllä julkaistiin kirja, joka kaikesta edellä mainitusta synkistelystä huolimatta valoi itselleni uskoa siihen, että ehkä kaiken ei politiikassa tarvitse perustua suhmuroinnille sekä yleiselle epäluottamukselle.

Poliitikko ja huippusuorittaja, maakunnallisten siltarumpupoliitikkojen kauhistus, Alexander Stubb (kok.) kuvaa avoimesti Alex-kirjassaan (Otava, 2017) tunnemyrskyjään ja kokemuksiaan. Kirjasta huokuu kunnioitus niin kanssapelureita kuin poliittisia vastustajia kohtaan.

Politiikka olisi vähemmän väsyttävää, jos julkisessa keskustelussa otettaisiin useammin mallia tyylistä, jolla Stubb käsittelee kirjassa kollegoitaan. Joku nuori voisi joskus jopa innostua politiikasta, jos poliitikkojen tärkeimpänä tavoitteena ei ole heittää leimakirvestä vauhdikkaasti kärjistävien sanojen saattelemana.

Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri.

Aikanaan Stubbia kohdeltiin julkisuudessa monesti kaltoin. Esitettiin kaikkitietäviä lausuntoja siitä, miksi pääministeri ei saa tulla shortsit jalassa kesällä tiedotustilaisuuteen tai miksi perheenisä ei voi leikkiä Duudsonien puistossa.

Kulttuurit, normit ja käytöstavat ovat valtavassa murroksessa. Samalla poliitikoilta odotetaan kuitenkin suurelta osin samanlaista käytöstä kuin silloin hyvinä Kekkosen aikaan. Jos haluamme uusia kasvoja politiikkaan, on ihmisille annettava mahdollisuus olla oma itsensä. Pääministeri on Suomen vaikutusvaltaisin henkilö, mutta samalla hän on myös ihminen. Pukeutuminen kesällä tai käynti teemapuistossa tuskin vähentää kykyä analysoida Suomen asemaa EU:n päätöselimissä ikuisesta sote-väännöstä puhumattakaan.

Politiikassa ja sen liepeillä hännystelevien tulisi pahoittaa mielensä harvemmin epäolennaisuuksien vuoksi. Rentous ja aitous vetoavat ihmisiin enemmän kuin heikko poliittinen teatteri opeteltuine fraaseineen.

Suomen ja miksei koko Euroopan unionin tulevaisuuden kannalta toivon, että politiikkaan hakeutuisi tulevaisuudessa enemmän idealistisia maailmanparantajia ja vähemmän mielensäpahoittajia. Uskallan väittää tähän vaikuttavan se, miten politiikassa mukana olevat kohtelevat toisiaan.

Tino Aalto

Kirjoittaja on punavuorelainen SDP:n rivijäsen, jonka mielestä Turku on Suomen kaunein kaupunki

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta