Ukraina oli polulla liberaaliksi demokratiaksi. Sitä Putinin Venäjä ei halunnut. Venäjä halusi palauttaa etupiiriajattelun maanosaamme. Hyökkäys osoittaa, että nykyisen Venäjän hallinto väheksyy yhteistyötä ja on valmis lyhyen ajan kansallisten etujen vuoksi röyhkeisiin tekoihin. Venäjällä katsotaan, että sen kansallisia etua on loukattu.

Monet suomalaiset ovat aiheesta järkyttyneitä tästä sotatoimesta. Haluamatta mitenkään irvailla tai olla whataboutisti muistutan, että tämä on voima- ja sotapolitiikan paluu Eurooppaan. Emme olleet kovinkaan järkyttyneitä, kun sama Putinin Venäjä pommitti Syyrian Aleppoa kivikauteen maan sisällissodassa tukeakseen Syyrian yksinvaltaista presidenttiä Bašar al-Assadin hallintoa.

Joka tapauksessa Venäjän toimet ovat nostaneet ulko- ja turvallisuuspolitiikan tapetille maassamme. Sotilaallisen liittoutumisen kannatus on noussut mittausten mukaan yli 60 %:n. Kun myönnämme, että tilanne on muuttanut, mahdollisesti pitkäksikin aikaa, Euroopan turvallisuusrakennetta on syytä muistaa, että kyse Suomen osalta on paljon muustakin kuin siitä, että liittoudummeko sotilaallisesti vai ei.

Ne, jotka sosiaalista mediaa seuraavat ovat havainneet, että maassamme on valtava osaamispotentiaali. Viime viikolla some on alkanut vilisemään ulko- ja turvallisuuspolitiikan asiantuntijoita.

Kansalaiskeskustelu on hyväksi, se on ilmiselvää. On kuitenkin pidettävä mielessä se, että kaikki mielipiteet eivät ole perusteltuja ja on erotettava mielipiteet faktoista. Toki mielipidekin voi sisältää faktoja ja perustua faktoihin.

Myös kaikenlaista lärvääjää ja suunsoittajaa esiintyy. Havaittavissa on suoranaista politikointia ja Putinin trollien vaikuttamisyrityksiä.

Asiaa miettiessäni olen pohdintani pohjana käyttänyt ajatusta siitä, että tietoa on neljää lajia.

1) Tietoa, jonka tiedän
2) Tietoa, jota en tiedä.
3) Tietoa, jonka olemassaolosta ei ole varmuutta. Vaikea selvittää.
4) Tietoa, jonka olemassaolosta minulle ei ole tietoa.

PUHUTAAN ENSIN Nato-liittoutumisesta. Sitäkin on ilmennyt, että sotilasliiton jäsenyyttä on perusteltu sokeroimalla sitä ”rauhan paaluvarustuksena” tai ”arvoyhteisönä”. On vähintäänkin arveluttavaa nähdä sotilasliitto rauhanliittona ja jokainen voi miettiä tykönään mitä arvoja esim. Erdoganin johtama Turkki edustaa?

Faktaa on se, että varsin todennäköisesti sotilaallinen liittoutuminen tarjoaa turvatakuut Suomelle. Samalla on tehtävä selväksi, että Suomi tarjoaa turvatakuut muille liittoon kuuluville maille: Yhdysvallat, Kanada, Iso-Britannia, Ranska, Saksa, Espanja, Portugali, Alankomaat, Belgia, Luxemburg, Tanska, Norja, Kreikka, Turkki, Italia, Islanti, Puola, Tshekki, Unkari, Bulgaria, Latvia, Liettua, Romania, Slovakia, Slovenia, Viro, Albania, Kroatia, Montenegro ja Pohjois-Makedonia.

Korostan, että näistä maista ei voi valita niitä parhaita, joille turvatakuut annetaan.

Nato ei ole mikään konvehtirasia, vaan Suomi sitoutuu antamaan kaikille näillä maille samat turvatakuut kuin itse saa. Olemmeko tähän valmiit?

Punninnassa on siis ns. kovan turvallisuuden osalta se, että haluammeko Naton turvatakuut nahkoineen karvoineen vai luotammeko kansalliseen puolustukseen, yhteistyöhön Ruotsin, Ison-Britannian ja USA:n kanssa sekä nykyiseen Nato-kumppanuuteen. Toisin sanoen, onko viimeksi mainittu riittävä pelote?

Kun Ukrainan sota toivottavasti pian loppuu, se ei poista sitä seikkaa, että Euroopan turvallisuustilanne on muuttunut perusteellisesti. Meidän on kyettävä miettimään myös Suomen muita ulko- ja turvallisuuspolitiikan osia, kun sotilaallista liittoutumista.

Ensiksi katson, että Ruotsi on ollut ja sen tulee olla jatkossakin maamme tärkein yhteistyökumppani, liittouduimme tai ei. Suomella ja Ruotsilla on paljon yhteistä intressiä myös kovan turvallisuuden näkökulmasta Itämeren ja Pohjois-Euroopan osalta.

Meillä tulee olla selvä näkemys mihin suuntaan Euroopan unionin kehitys halutaan turvallisuuden, mutta myös kaupan, talouden ja pakolaispolitiikan näkökulmasta.

Venäjä ei ainakaan hetkeen ole EU:n maiden kauppakumppani. Päinvastoin vähäisestäkin energiariippuvuudesta Venäjälle halutaan eroon.

EU ON osoittanut suurta solidaarisuutta Ukrainaa kohtaan. Osoitammeko sitä myös jatkossa, kun tulee maksun aika maan toivottavasta jälleenrakennuksesta ja ukrainalaisten pakolaisten aiheuttamista kustannuksista? Lisäksi edelleen pakolaisia on tulossa myös muista maailman kriisipesäkkeistä. Pakolaisryhmiä ei saa asettaa vastakkain.

Edessä on myös maahamme tulleiden ukrainaispakolaisten vastaanotto suomalaisille työmarkkinoille. Hei eivät saa olla hyväksikäytön kohde.

EU:n talouspakotteet ja Venäjän vastapakotteet antavat iskua EU maiden talouksille. Löytyykö tähän keinoja ja haluja, jolla tätä ongelmaa ratkotaan?

Kriisin yhteydessä olemme havainneet huoltovarmuuden tärkeyden. Pari esimerkkiä: maassamme ei ole tarpeeksi öljytankkereita suomalaisella miehistöllä, jotta polttoöljyä voitaisiin hakea muualta kuin Venäjältä. Nyt tankkereita joudutaan vuokraamaan, jos saadaan.

Puolueeton ja tasapainoinen tiedonvälitys on tärkeää kriisin keskellä. Sanomalehtien julkaiseminen on uhattuna painopaperin puutteen vuoksi. On toki muutakin mediaa, kun printti, mutta, myös printattua sanomalehteä me suomalaiset pidämme erittäin luotettavana tiedonlähteenä.

Tässä kriisissä Yhdistynyt kansakunnat, YK, on ollut varsin hampaaton, mitä linjaa Suomi ajaa YK:ssa ja sen alaisissa järjestöissä tästä eteenpäin? Minkä roolin Suomi valitsee muissa kansainvälisissä yhteistyöelimissä?

VENÄJÄ EI OLE historiansa aikana ollut koskaan demokratia. Pieniä valon pilkahduksia liberaalimpaan suuntaan on maan historian aikana ollut esimerkiksi: Tsaari Aleksanteri II:n 1855-1881, Nikita Hruštšovin, Neuvostoliiton Kommunistisen puolueen pääsihteerinä 1958-1964, samassa tehtävässä Mihail Gorbatšovin 1985-1991 ja Boris Jeltsinin, Venäjän ensimmäisen presidentin 1991-1999 valtakausina itänaapuri uudistui liberaaliin suuntaan.

Venäjällä on myös käyty kamppailua slavofiilien, slaavilaisuuden ylivertaisuutta korostavien kansallismielisten ja länsimielisempien zapadnikien välillä.

Niin tai näin, Venäjä ei tuosta katoa yhtään mihinkään. Jokaisessa tapauksessa Suomen on järjestettävä jollakin tavalla välinsä Venäjään.

Mieluummin diplomatian ja luottamuksen, kuin voimaan perustuvan pelotteen varaan. Putinin Venäjä ei valitettavasti anna eväitä ystävyyspolitiikan harjoittamiselle.

Putin ei ole ikuinen, kuten ei kukaan muukaan nykyjohtaja. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun teemme päätöksiä.

PALATAAN TUOHON alkuun, jossa kirjoitin neljänlaisesta tiedosta. Kohdat kolme ja neljä ovat kiinnostavia oman ajatteluni näkökulmasta.

Ne paljastavat sen, että edellytykseni ratkoa tätä kriisiä ovat varsin puutteelliset. Pidän aivan selvänä, että maamme ulko- ja turvallisuuspolitiikan johdolla on keskustelujensa ja saamansa informaation perusteella selvästi parempi kyky johtopäätöksiin näin kriisin keskellä kuin minulla.

Tästä syystä annan täyden tukeni maamme johdolle. He laittavat Suomen uuden suunnan hakemiseksi parlamentaarisen prosessin liikkeelle, ei hosuen vaan oikealla ajoituksella.

Tässä kohtaa en katso voivani ottaa kantaa sotilaalliseen liittoutumiseen. Muita asioita ja edellytyksiä avasin tuossa aiemmin. Kyse on koko paketista, ei pelkästään päätöksestä sotilaalliseen liittoutumiseen.

Lopuksi nostan kolme ehdottoman tärkeää asiaa:

1) Suomi tekee turvallisuuspoliittiset päätökseensä parlamentaarista prosessia kunnioittaen, itsenäisesti mahdollisesta ulkoisesta ja sisäisestä painostuksesta.

2) Maassamme on ollut hyväksi koettu konsensushakuisuuden perinne ulko- ja turvallisuuspolitiikkaan liittyen. Nyt erityisesti kansallista (ja SDP:n sisäistä) yksituumaisuutta tarvitaan. Kansallinen yhtenäisyys on yksi tärkeä osa Suomen kokoisen maan ulko- ja turvallisuuspolitiikassa.

3) Suomen tulee jatkossakin painottaa yhteistyöhön ja diplomatiaan perustuvaa turvallisuusjärjestelmää. Voimapolitiikkaan perustuva maailma on Suomelle tuhoisa. Minulla on sydän Ukrainan puolella ja palkansaajien edustajina tiedän, että työntekijöiden ja kaikkien kansalaisten hyvinvointi edellyttää rauhaa.

Slava Ukraini! Слава Україні!

Kirjoittaja on Ay-väen Sosialidemokraattien puheenjohtaja.