Aloitimme pyhiinvaellusmatkamme kaverini isän luota. Tuo isä on jo iäkäs, mutta erittäin virkeä herra. Hän toimi paikkakunnalla vuodesta 1960 palvelualalla ja oli seurannut osittain erilaisesta näkövinkkelistä paikkakunnan ihmisten elämää ja toimintaa kuin ne, jotka palvelivat ja olivat välittömämmin riippuvaisia ”elämänluukusta”. Minä muutin aivan pienenä tuonne 1956, kun laitos alkoi pyöriä, kaverini 1960. Minä kuuluin niihin, joiden leipä ja elämä riippui laitoksesta. Mainittu vanha herra kertoi mielenkiintoisia asioita, jotka varsinkin minulle tarjosivat uudenlaisia oivalluksia. Tehdas aloitti toimintansa suurin piirtein silloin, kun minä muutin sinne ja nyt se on lakkautettu, kun olen itsekin jäänyt jokin aika sitten eläkkeelle. Mieleen tuli tällainen symbolinen rinnastus. En ole juurikaan käynyt paikkakunnalla, kaverini on käynyt isänsä luona useinkin.

Päätimme tehdä varsinaisen pyhiinvaelluksen meille silloin aikanaan merkityksellisissä paikoissa. Kiersimme laitoksen ympäristössä. Laitos oli vahvasti aidattu, mutta sekä ennestään tutut näyt että uudistukset voi havaita riittävästi. Vielä savua tai höyryä nousi, laitos veteli viimeisiään. Tuli sanomattoman surumielinen olo, entinen elämän keskus oli kuolemassa. Tämän jälkeen ajelimme muinaisilla tutuilla asuinalueilla. Ihmisiä näkyi vähän. Kasvoista paistoi väsymys ja jokin tuntematon paine. Ajoimme muinaisen kotini ohi. Siellä ei näytä enää ainakaan vakinaisesti kukaan asuvan. Pihatie oli nurmettunut. Leikkimökkini oli paikallaan.

Näillä alueille minuun iski aika ajoin vahva tunne joistakin rajoista. Jälkikäteen havaitsin, että ne olivat erilaisia maantieteellisiä kohtia, joissa jokin paikkakunnalla eläessä muuttui toiseksi: sinne ei saa mennä, siellä on vaaroja, siellä on pahoja poikia jne.

Ajoimme jonkin matkan päässä olevan vuoren päälle, jossa oli vielä joitakin kymmeniä vuosia sitten ollut pieni hiihtokeskus kaksine hyppyrimäkineen ja laskettelurinteineen. Mietimme, miltähän siellä näyttää. Kaikki oli muuttunut. Luonto oli vallannut takaisin rinteet ja pienemmän hyppyrin ja isommankin alastulon. Siellä kasvoi jo jonkinkokoista metsää. Puiset porrasrakennelmat olivat jo lähes tyystin hävinneet luontoon. Luonto oli todella vallannut sille kuuluvan takaisin. Muistelimme omia kokemuksiamme hiihtokeskuksesta. Täällä olimme iloisia luonnon puolesta.

Kävimme vielä vanhan koulumme pihassa. Siellä oli elämän merkkinä lapsiryhmä ja yksi opettaja. Ehdotin kaverilleni, että mennään kysymään, saisivatko entiset oppilaat käydä vilkaisemassa koulun sisällä. Kaverini kieltäytyi ehdottomasti. Hänellä saattoi olla huonohkoja muistoja.

Menimme takaisin kahville kaverini isän luokse. Hän pyysi meitä kertomaan, mitä me nyt ajattelimme. Puhuimme pitkään. Muistelimme, että pikkulapsena paikkakunta oli tuntunut hyvältä. Taloudellinen ja muu turva oli selvä. Koulut olivat hyviä, vaikka kaverimme kanssa olimme olleet varmasti aika villejä. Palautetta oli tullut. Minä luulin, että yhtiön pääkonttorin sijaintipaikka oli Suomen pääkaupunki ja patruuna Suomen kuningas. Tuohon lapsuutemme aikaan ei juurikaan liikuttu eikä matkusteltu. Miksi olisikaan? Totesimme molemmat, että isompana varhaisnuoruudessa alkoi ahdistaa. Olimme kokeneet, että paikkakunnalla vallitsi ajatusmaailma, että ei tullut puhua eikä toimia ainakaan vahvasti laitoksen edun vastaisesti. Sensuuria. Leipä, leipä! Olen lukenut lehdistä, että paikkakunnalla on nytkin, lakkautuksen jälkeen, kovasti pelkotiloja. Puhuminen saatetaan kokea vaarallisena. Ehkä havainnossamme oli totuutta. Tunne oli silloin nuorena niin voimakas, että monet silloiset nuoret lähtivät paikkakunnalta pois heti, kun oli mahdollisuus. Kaverini kanssa kuuluimme tähän joukkoon. Lähdimme hyvin nuorina kumpikin hiihtämään omaa latuamme, onneksi olemme entisen ystävyytemme voineet pitää yllä. Paljon olemme vuosikymmeninä puhuneet paikkakunnan elämästä. Kaikesta huolimatta laitoksen kuolema selvästi vaikutti meihin. Mietimme ratkaisun syitä, toteutustapaa ja ihmisten kohtaloita.

Hiihtokeskuksessa tekemämme havainnot panivat miettimään, käykö tehdasalueelle samalla tavalla.  Ensin tulevat pikkulinnut tekemään pesiään, nisäkkäät ottavat omansa ja kasvimaailma ottaa vallan. Sen muistimme, että lapsuudessamme laitoksen ympäristövaikutukset ovat selvät. Jossain vaiheessa tapahtui myöskin selvää parannusta tiedon, tekniikan, uuden lainsäädännön ja ulkomaisten ostajien vaatimusten vauhdittamana. Kuitenkin olisi tarpeellista, että ainakin jotkin osat laitoksesta saataisiin uuteen käyttöön, mutta toivon mukaan ympäristön ja luonnon kannalta kevyempiin tarkoituksiin. Toivoimme kaikki kolme paikkakunnalle uusia onnistumisia.

Kirjoittaja on julkisoikeuden dosentti Jyväskylästä