Tässä huoneessa, osoitteessa Bulevardi 6, työehtosopimusneuvotteluissaan työriitaan ajautuneet osapuolet etsivät sovittelijan avulla yhteistä säveltä. Sopuun päästään nyt kuva-asiassakin – Sajavaara istuu neuvottelupöydän keskivaiheille.

– Tämähän on neuvottelupöytänä ihan toivoton. Ei tuolta päästä ole mitään mahdollisuuksia nähdä, miten toisessa päässä ihmiset reagoivat asioihin. Istuin kerran tähän keskelle, mutta osapuolet sanoivat heti, että et sinä noin voi tehdä ja minut palautettiin pöydän päätyyn.

Jos hän saisi päättää, käytössä olisi soikea pöytä, jossa kukaan ei ole istumapaikkansa perusteella toisten yläpuolella.

– Vaikka nyt puolin ja toisin nähdään kaikenlaisia peikkoja – ja hallituksen toimet ovat neuvottelupöydissä aika vahvasti mukana – sanon silti, että kaikki neuvottelukierrokset ovat aina hankalia.

SAJAVAARALLA on nyt takana runsaat kaksi vuotta nelivuotisesta kaudestaan. Hän mietti tovin ennen tehtävään tarttumista. Hän kertoo pohtineensa, onko hänestä konfliktinratkaisijaksi. Työnantajaleirissä parinkymmenen vuoden aikana oli kuitenkin kertynyt niin paljon kokemusta neuvotteluista, että hän uskoi selviävänsä.

– Tästä työstä mielekästä ja merkityksellistä tekee, kun osapuolet, joilla on tänne tullessa sukset hyvinkin pahasti ristissä, lähtevät täältä yhteisen asiakirjan kanssa.

– Itse neuvotteluprosessihan on hirveän kiehtova. Kuinka siitä, että halutaan ihan eri asioita, päästään lopulta ratkaisuun, jossa ei ehkä olla puolin ja tosin järin tyytyväisiä, mutta sopimus silti syntyy.

Sajavaaraa huolettaa työmarkkinoiden ilmapiiri, jossa keskinäinen syyttely ja vastakkainasettelu ovat lisääntyneet. Keskusteluyhteys tuntuu olevan hukassa joka suuntaan, kolmikannassakin. Jos sitä ei löydy, ollaan pulassa, kun maailma ympärillä muuttuu vauhdilla.

– Työmarkkinaratkaisujen pitäisi tuoda vakautta ja ennustettavuutta. Nyt on tehty isoja muutoksia, eikä kukaan tiedä, millainen seuraava hallitus on – tapahtuuko sitten vetoa toiseen suuntaan. Sellainen pingis, jossa pallotellaan kentän toiselta puolelta toiselle on ihan myrkkyä talouden ja yritysten toiminnan kannalta. Pitäisi hakea jatkuvuutta.

Kadonnutta yhteyttä voisi Sajavaaran mielestä etsiä rakentamalla yhteisymmärrystä niiden ilmiöiden ympärille, joista ollaan samaa mieltä. Hänen mielestään sellaisia voivat olla esimerkisi digitalisaation ja tekoälyn vaikutukset työelämään, koulutusaste, nuorten suhtautuminen työelämään ja maahanmuuttajien kiinnittyminen työyhteisöihin.

BULEVARDILLA tehdään paljon myös sellaista työtä, joka ei näy ulos. Anu Sajavaara pyrkii muun muassa varmistamaan, ettei liitoilla olisi tarvetta hakea neuvotteluihinsa ratkaisua hänen toimistostaan.

– Kuljemme sivutoimisten sovittelijoiden kanssa aika paljon kentällä ja koetamme tunnustella, voimmeko jotenkin ennaltaehkäistä sitä, että pöytään tuodaan lakko- tai työsulkuilmoitus. Toivomme, että asiat saadaan ratkottua ennen niiden kärjistymistä.

Vapaaehtoinen sovittelu on Sajavaaran iloksi lisääntynyt. Silloin orastavat työriidat setvitään ilman julkisuutta.

Aina Bulevardille ei tarvitse tulla neuvottelemaan. Sajavaara on lanseerannut ”työelämätorstait”, jolloin eri työmarkkinaporukoissa vain keskustellaan eri teemoista. Hän on järjestänyt osapuolille myös neuvottelukoulutusta.

– Nyt on aika paljon uusia neuvottelijoita. Tilanne pöydässä ei ole hyvässä balanssissa, jos toisella puolen on kymmeniä vuosia neuvotelleita konkareita ja toisella vastavalmistuneita. Monet liitot ovat olleet itse aktiivisia ja pyytäneet koulutusta.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

RATKAISUA haetaan yhä useammin ja entistä herkemmin Bulevardilta. Siitä Sajavaara ei pidä. Hän kutsuu ilmiötä neuvottelujen ulkoistamiseksi, ja trendin ovat havainneet myös hänen pohjoismaiset kollegansa.

– Onko niin, että koska ei itse kyetä tai haluta tehdä ikäviä asioita ja vaikeita ratkaisuja, on helpompi tulla hakemaan ne Bulevardilta? Osapuolten pitäisi keskustella, että kuinka kevyin perustein tänne tullaan.

Sovittelijat voivat auttaa neuvottelujumia auki vapaaehtoisella sovittelulla, mutta Sajavaara korostaa, että osapuolilla hanskat eivät saa tippua.

– Pitää itse pitää sitä neuvotteluprosessia yllä, oikeasti sitkeästi istua ja neuvotella. Eivät sopimukset synny ilman sitä.

Tapetilla on nyt hallituksen lakiesitys vientivetoisesta palkkamallista. Sajavaaraa harmittaa, millä perustein sitä kritisoidaan. Hän tyrmää puheet matalapalkkaisten alojen ikuiseen palkkakuoppaan hautaamisesta.

– Se kritiikkihän lähtee siitä oletuksesta, että palkkaratkaisut tulevat aina Bulevardin kautta! Korostan, ettei kukaan estä osapuolia tekemästä keskenään juuri niin isoja palkkaratkaisuja kuin haluavat, jos siitä päästään yhteisymmärrykseen.

Sajavaara ei yhdy arvioihin siitä, että työnantaja ohjaisi lain myötä kaikki neuvottelut Bulevardille. Hän huomauttaa, että työnantajan puolelta työsulkuja ei ole kovin paljon historiassa nähty.

Mikään uusi asia yleisen linjan noudattaminen ja päänavaajan suojaaminen ei ole, Sajavaara muistuttaa. Se on ollut yleinen periaate käytännössä jo 1960-luvulta.

– Meillä on pitkälle kehittynyt olan yli katselun perinne. Päänavaajaratkaisun synnyttäminen olisi lähes mahdotonta, jos olisi pelko, että perässä tulee paljon aloja, jotka saavat enemmän kuin päänavaaja. Jono ulottuisi tuonne Kauppatorille saakka, jos minkäänlaista jarrua ei olisi.

BULEVARDILLE Anu Sajavaara tuli Palvelualojen työnantajat Paltan neuvottelujohtajan tehtävästä. Uransa hän aloitti juristiksi valmistuttuaan eri ministeriöissä ja juristi-lingvistinä Euroopan yhteisöjen tuomioistuimessa Luxemburgissa.

– Minulla on aina ollut vahva halu kansainvälisiin tehtäviin. Tämä on ensimmäinen työtehtäväni, jossa ei mitään kansainvälistä kuviota.

Ensimmäinen pesti työnantajaleirissä oli Liikenne- ja erityisalojen työnantajat LTY:ssä. Siellä ja myöhemmin Elinkeinoelämän keskusliitossa (EK) hänen työsarkaansa olivat EU-asiat. EK:ssa hän hoiti EU-tason työmarkkinakoordinaatiota ja toimi pääneuvottelijana esimerkiksi silloin, kun vanhempainvapaa- ja työaikadirektiiveistä neuvoteltiin. Hän toimi myös Business Europen tasa-arvotyöryhmän puheenjohtajana.

– Silloin oli tunne, että maailma alkaa pikku hiljaa olla tasa-arvoponnistelujen vuoksi valmiimpi. Naisten määrä johdossa lisääntyi vauhdikkaasti ja perhevapaissa edettiin.

Sajavaara on tyrmistynyt, kuinka viime vuosina tasa-arvoasioissa on otettu takapakkia jopa eurooppalaisissa yhteiskunnissa. Kuinka uuskonservatismi jyllää ja työelämässä jo olevat naiset komennetaan joissakin maissa takaisin kotiin.

– Kyllä tässä on erittäin outoja voimia liikkeellä. Sitä on surullista katsoa, kun muistelee niitä kulta-aikoja ja sitä, miten Suomi oli monessa asiassa aikamoinen esikuva muille – oli kiva olla suomalainen 2000-luvun alkupuolella.

EK:n vuodet olivat kiivaita matkustusvuosia. Aika oli antoisaa, mutta raskastakin. Sajavaaran mieleen on jäänyt kansainvälisen työjärjestön ILO:n kesäkonferenssi, jossa hän toimi Suomen työnantajapuolen päädelegaattina.

Kolmen viikon kokous oli istuttava kokonaan. Hän muistelee, miten nuorempi lapsi vakuuttui siitä, ettei kotiin soitellut äiti, vaan joku muu. Kolmivuotias uskoi kivenkovaa, että äiti on kuollut. Isällä oli täysi työ todistella toisin.

– Viimeisen viikon alussa mies soitti ja kysyi, voinko mitenkään tulla aikaisemmin kotiin. Sain aikaistettua paluuta päivällä. Kun tulin, tyttö nukkui nalle kainalossa eteisen kynnysmatolla odottamassa. Silloin ajattelin, että voi kauhistus, kuinka kovaa hintaa nyt maksetaan äidin töistä. On hurmaava asia, että lapset ovat unohtaneet, eikä traumoja heille jäänyt, Sajavaara hymyilee.

BULEVARDILLA on juuri remontoitu, joten ison neuvotteluhuoneen seinät ovat tyhjät taiteesta. Anu Sajavaara kertoo, että taide on henkireikä, jonka pariin hän hakeutuu vapaa-ajalla ja toisinaan myös työpäivinä.

– Bulevardin lähitienoo on ihana sen takia, että tässä on paljon gallerioita. Joskus vaikeassa tilanteessa lähden kävelylle ja käyn ehkä katsomassa pari näyttelyä.

Sajavaaran suosikki toimiston kokoelmasta on hänen omassa huoneessaan. Se on pronssipatsas, jossa istuva nainen nojaa leukaa käteensä. Teoksen nimi on Väsynyt. Se sopii Bulevardille, jossa ainakin ennen sopua haettiin kellon ympäri.

Sajavaara saa toisinaan hyvää tarkoittavia neuvoja ”vanhasta maailmasta”, että sopimukset syntyvät yön yli. Valvottaminen ei kuitenkaan ole tätä päivää, hän sanoo, vaikka päivät saattavat venyä sovittelun viime metreillä.

– Yritän tehdä tämän niin normaalin työajan puitteissa kuin mahdollista.

Ennen Bulevardille tuloa ratkaisua on yleensä yritetty pitkään omin voimin, ja osapuolet ovat jo valmiiksi väsyneitä. Sajavaara huolehtii, että he pysyvät työkykyisinä.

– Muistutan, että tänne saa tuoda eväitä, käydään välillä vähän kävelemässä ja pidetään huoli siitä, että ihmiset pystyvät myös nukkumaan riittävästi. Valvominen vastaa yhden promillen humalaa, sekin kannattaa muistaa. Kenenkään aivot eivät toimi parhaalla mahdollisella tavalla ilman ravintoa ja lepoa.

Kun väsymys vaivaa ja molemmilla neuvottelujohtajilla ovat jäsenistönsä odotukset paineena niskassa, tunteet välillä kuumenevat. Niin voi käydä silloin, kun asiat eivät etene tai toinen osapuoli esittää jotakin, mitä toisella puolen pöytää ei voida käsittää.

– Sieltä saattaa tulla aika ronskiakin tavaraa. Yleensä keskeytän neuvottelut siinä vaiheessa, pidetään paussi. Muutaman kerran olen pannut porukat kävelemään räntäsateeseen. Se on ihan tehokasta. Tunteet viilenevät ja taas osataan käyttäytyä asiallisesti.

Sajavaara katsoo, että neuvotteluissa kontrollinsa menettävä tietyllä tavalla menettää myös pelin.

– Pakan kasassa pitäminen on hirveän tärkeää. Ei ole koskaan hyvä asia, että toinen osapuoli näkee, että aha, nyt tämä juttu meni ihon alle.

Juttu jatkuu kuvan jälkeen.

Anu Sajavaaran suosikki Bulevardin taidekokoelmasta on hänen huoneensa ikkunalaudalla istuva pronssiveistos “Väsynyt”.

MILLAISTA kaupankäyntiä Bulevardilla nähdään? Onko se kuin Studio Julmahuvin sketsissä, jossa pohditaan kokousviinerin leikkaamista – kuka sen leikkaa, kuinka tasan se menee ja kuka sen veitseen jääneen hillojäämän nuolee?

– Joskus menee sellaiseksi pikkuasioista jankkaamiseksi, että ei nähdä metsää puilta, Sajavaara kertoo.

Vaikeille asioille yleensä pyritään löytämään vastinparit osapuolten papereista. Hankalimmat asiat ovat Sajavaaran mukaan ideologisia. Sellaisia, joille ei helposti lasketa vaikutuksia.

– Tyypillinen esimerkki voi olla, että työnantajapuolella halutaan lisää paikallista sopimista, niin löydetäänkö työntekijäpuolen listoilta vaikka jokin luottamusmiehen tiedonsaantioikeuden lisääminen.

Joskus tie eteenpäin on sopia, että jokin asia selvitetään seuraavan sopimuskauden aikana. Monet työnantaja- ja työntekijäliitot tekevät Sajavaaran mukaan paljon hyvää yhteistyötä neuvottelujen välillä. Epävirallisemminkin.

Sajavaara yleensä aloittaa neuvottelut kysymällä, mitä kuuluu. Vastauksista saa vainun siitä, millainen keskusteluyhteys osapuolilla on ja ollaanko tilannekuvasta edes jokseenkin samalla sivulla.

– Tänne tulee myös niitä, jotka sanovat, että pidä meitä mahdollisimman vähän tässä yhteisessä pöydässä, että me ei kestetä katsoa noita silmiin.

Kun sovittelijan toimistolle tullaan, on Sajavaaran mukaan näkyvillä vain jäävuoren huippu. Veden alla on asioita, eikä vain käsillä olevaan tessiin liittyen. Sovittelijalle on haaste saada siitä ote.
– Työmarkkinamuisti on pitkä. Osapuolet saattavat tulla tänne sanoen, että meitä on petetty ja luottamus on mennyt. Kun alkaa kysellä, että milloin se luottamus on mennyt, niin se saattaa olla aikapäiviä sitten. Tietyt väittämät ja tietty kulttuuri on jäänyt asumaan sinne seiniin, vaikka porukka vaihtuu ja uusia ihmisiä tulee pöytään.

Vaikka on myös ilahduttavia esimerkkejä kulttuurin muutoksesta neuvottelijoiden vaihtuessa, on Sajavaaran mukaan silti edelleen vastakkainasettelusta eläviä.

– He ajattelevat tehtäväkseen asettaa kapuloita rattaisiin. Puolin ja toisin se kielenkäyttö on aika kauheaa, miten he puhuvat toisistaan. Se hirvittää.

PALKATTUA henkilöstöä Bulevardilla nyt Anu Sajavaaran lisäksi sihteeri. Tukena ja ”tärkeinä sparrauskavereina” on myös seitsemän sivutoimisen sovittelijan joukko.

Pitäisikö palkattua väkeä olla enemmän? Sajavaaran mielestä se riippuu täysin siitä, mikä instituution tehtäväksi nähdään. Ruotsissa Medlingsinstitutet tuottaa tilastotietoa osapuolten käyttöön. Jos näin olisi myös meillä, väkeä tarvittaisiin lisää.

Suomessa osapuolet saavat tietoa esimerkiksi Etlalta, Laborelta, Valtiovarainministeriöstä ja Suomen Pankilta. Näitä osapuolet myös hyvin hyödyntävät.

– Itse aina toivoisi, että päätöksiä tehtäisiin tiedon, eikä mutun varassa. Se huolestuttaa, että kun joka puolelta leikataan, leikataanko myös sellaisista instituutioista, jotka tuottavat työmarkkinoille tarvittavaa tietoa.

Yrityskohtainen sopiminen on yleistynyt. Mitä se tarkoittaa valtakunnansovittelijan työn kannalta, jos se lisääntyy entisestään?

– Ensimmäinen kysymys silloin on, onko tämä ylipäätään se instituutio, joka sovittelee yrityskohtaisia riitoja vai onko se jokin muu. Jos riitoja alkaa tulla paljon, se on täysin kestämätön yhtälö, että me hoitaisimme niitä – ainakaan nykyisillä resursseilla. Sovittelijoiden määrää pitäisi lisätä olennaisesti.

Sajavaara toivoo, että turbulentteina aikoina osapuolet tekisivät vastuullisia ratkaisuja ja varmistaisivat, että ainakin työmarkkinat toimisivat häiriöttömästi.

– Ei ole hyvä, että ulkopolitiikasta tulee ristiriitaisia viestejä, eikä niitä ole hyvä tulla neuvotteluistakaan.

Sajavaara muistuttaa, että Venäjällä kevään poliittisten lakkojen uutisoitiin johtuvan siitä, etteivät suomalaiset ole yksimielisiä Ukrainan tukemisesta.

– Siellä vedetään ihan omia tulkintoja näistä meidän keskinäisistä riidoista. Siksi toivoisin, että pystyisimme ratkomaan asiat yhdessä ja näyttäisimme yhtenäistä rintamaa.

Juttu on ilmestynyt Demokraatin aikakauslehdessä 19/24.