Tampereen yliopiston rauhan- ja konfliktintutkimuskeskuksen TAPRI:n tutkimusjohtaja Lehti on arvioinut julkisuudessa monia Ukrainan sotaan liittyviä kehityskulkuja. Sekä myös lännen jatkuvaa ja välillä erikoistakin Venäjä-pelkoa.

Lehden näkemykset eivät perustu pelkkään omaan päättelyyn. Tutkijana hän sanoo tekevänsä säännöllistä yhteistyötä ukrainalaisten kollegoidensa kanssa, pysyäkseen ajan tasalla maan tilanteesta myös ruohonjuuritasolla.

– Monella tutkijakollegalla siellä on jalka sekä akatemiassa että käytännön puolella. He organisoivat monenlaista yhteiskunnallista vuoropuhelua ja toimintaa, joka tukee Ukrainan resilienssiä.

– Ukrainassa on myös paljon sellaista keskustelua, jossa ukrainalaiset käsittelevät maan sisäisiä ristiriitoja ja kipupisteitä. Jos niitä ei käsitellä, ne alkavat haitata Ukrainan sisäistä kehitystä. Niitä kipupisteitä ovat vaikkapa kahden ortodoksisen kirkon väliset ristiriidat, joihin liittyy osaltaan Venäjän kolonialistinen perintö.

– Tämä työ on jäänyt eurooppalaisessa keskustelussa varjoon. Helposti nähdään vain Ukrainan sodan aseellinen puoli, eikä sitä kuinka rikas ja vahva Ukrainassa edelleenkin on sekä järjestöjen ja ihmisten muodostama kansalaisyhteiskunta että akateeminen maailma.

MAALLIKOLLE saattavat rauhanvälitys, yhteiskunnallinen vuoropuhelu ja rauhan rakentaminen kuulostaa ylätason puheelta ja toiminnalta. Ukrainassa se kuten sotakin on jokapäiväistä arkea.

Samaan aikaan, kun Ukrainan rintamilla soditaan, haavoitutaan ja kuollaan, keskustellaan ukrainalaisen kansalaisyhteiskunnan sisällä rauhan ajasta ja tiestä siihen.

Maassa pohditaan käytännön realistisia mahdollisuuksia saavuttaa rauha – Venäjän hyökkäyssodasta ja Kremlin imperialistisesta politiikasta huolimatta.

– Ukrainassa puhutaan nyt esimerkiksi siitä, miten rauha voitetaan eli käännetään ajatusta siitä, että sota täytyy voittaa. Toki se ajatus voi olla myös hieman epämääräinen, sillä käytännössä kaikki häviävät sodan, Lehti pohtii.

Hän avaa ajatusta rauhan voittamisesta. Ajattelutapa on sovellettavissa muihinkin sotaa käyviin maihin kuin Ukrainaan. Sotatoimien päättymisen jälkeen alkaa vähintään yhtä vaikea aika, perinpohjin muuttuneen yhteiskunnan sopeuttaminen rauhaan, ja siihen pitää alkaa valmistautua jo sodan kestäessä.

– Jos keskitytään vain sotimiseen ja sotaan, silloin helposti hävitään rauha, joka kuitenkin merkitsee yhteiskunnan moninaisuutta, demokratiaa ja kykyä kestää erilaisia mielipiteitä.

Tämä vaikuttaa yksilötasollakin. Konflikteista palaavilla ihmisillä voi jäädä päälle halu ratkaista siviilielämän ristiriitoja rintamalla opituilla tavoilla. Yhteisöt voivat toimia pitkäänkin kuin poikkeusoloissa.

Lehti sanoo, että pahimmillaan yhteiskunta ihmisineen ja yhteisöineen voi sodan takia ajautua eräänlaiseen henkiseen juoksuhaudan tilaan, uhan tunteen kierteeseen. Näin voi käydä niin sodan kuin rauhankin aikana.

Ukraina on kuitenkin hänen mielestään pärjännyt normaalin elämän piirteiden säilyttämisessä odotettua paremmin.

– Ukraina on kyennyt välttämään syvimmät mentaaliset juoksuhaudat koko sodan aikana ja itse asiassa jo vuodesta 2014 lähtien, jolloin Venäjä valtasi Krimin. Ukraina on tänä aikana myös vahvistunut demokratiana ja kansalaisyhteiskuntana.

– Sitä kykyä voi kutsua rauhanrakentamiseksi, vaikka sillä ei olekaan suoraa merkitystä valtioiden välisessä politiikassa.

LEHTI on koulutukseltaan historioitsija. Tausta kuuluu monin tavoin hänen pohdinnoissaan.

– Rauhan rakentaminen on ollut aika paljon sitä, että eurooppalaiset menevät eri paikkoihin ja ajattelevat, etteivät paikalliset osaa, vaikka he osaavat. On tärkeää, että esimerkiksi Ukrainassa ei tehdä tätä virhettä.

Lehti näkee samoja piirteitä eurooppalaisen rauhanvälitystapojen ongelmien sekä perinteisen kehitysyhteistyön lieveilmiöiden välillä.

– Rauhanrakennuksella voidaan tehdä myös paljon pahaa. Siinä piilee sisäänrakennetusti ikään kuin koloniaalisen lisäsiiven riski. Senkaltaista rauhan rakentamista on yleensä tehty esimerkiksi Afrikassa.

Yhtenä esimerkkinä hän ottaa muun muassa Afganistanin. Länsimaiden yhteisö meni sinne ISAF-operaatiossa ja yritti patistaa afganistanilaisia omaksumaan länsimaiden oikeina pitämät menettelytavat. Tämä muistuttaa 1800-luvun siirtomaavaltioiden käyttäytymistä – eikä se onnistunut.

MAAILMANJÄRJESTYS on nyt muuttunut. Autoritaariset Venäjä, Kiina ja Intia liittolaisineen eivät jaa samoja arvoja kuin länsi, ja tekevät sen selväksi meille.

– Elimme pitkään niin sanotussa liberaalissa maailmanjärjestyksessä, joka mahdollisti rauhanrakennuksen ja normatiivisen yhtenäisyyden luomisen. Siinä järjestelmässä olivat ne meille rakkaat normit, kuten ihmisoikeuksien kunnioittaminen sekä rauhan ja turvallisuuden takaaminen.

Nyt lännen rooli on heikkenemässä.

– Eikä näytä siltä, että moninaisempi maailma olisi oikeudenmukaisempi ja rauhanomaisempi. Jopa ajatus siitä, että rauha olisi jonkinlainen normatiivinen ideaali, tuntuu häviävän.

Afrikka on Lehden mukaan muuttunut uuskolonialismin kentäksi.

– Kiina menee ja kertoo afrikkalaisille, ettei meillä ole mitään takataskussa, ottakaa rahat ja me rakennamme teille sairaaloita ja teitä. Mutta kyllä kiinalaisilla on asioita takataskussaan ja paljonkin. Venäjä taas sotkee Afrikan pakkaa palkka-armeijoillaan.

Lehti painottaa, että Kiinan rooli muuttuu yhä tärkeämmäksi kaikkialla. Ja sen liikkeet saattavat olla sekä arvoituksellisia että yllätyksellisiä.

– Kiina on avaintekijä, ei Venäjä. Kiina toimi omalla tavallaan tärkeässä roolissa rauhan välittäjänä esimerkiksi Iranin ja Saudi-Arabian rauhansopimuksen tunnustamisessa. Myanmarin rajakonfliktissa Kiina toimi myös välittäjänä, vaikka se itse mahdollisti koko konfliktin.

– Kukaan ei oikeastaan tiennyt, mitä Kiina oli rauhaa välittäessään tarkalleen ottaen tehnyt. Se vain kertoi toimineensa rauhanvälittäjänä, Lehti toteaa.

PALATAAN hetkeksi vielä länsivaltojen taannoiseen Afganistan-interventioon ja sen opetuksiin. Onko länsimaisen ja autoritaaristen valtioiden rauhanvälityksen mallien väliltä kehitettävissä jotain kolmatta tapaa rauhantekoon?

Lehden mielestä uudenlaisia malleja saatetaan löytää. Isoin mutta on, voiko Afganistanissa ja muissa hirmuhallintoon ajautuneissa maissa ylipäätään toimia hedelmällisesti.

Lehti arvelee, että sekä EU että Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestö Etyj ovat juuri nyt halvaannuksen ja neuvottomuuden tilassa kriisinhallinnassa ja rauhanrakennuksessa.

– Onko normatiivisuudessaan ehdoton Eurooppa kykeneväinen oppimaan ja muuttumaan? EU:lla olisi kykyä siihen, mutta kykeneekö se globaalina toimijana hyväksymään sen, että sen normeja ei kaikkialla hyväksytä.

Lehti havainnollistaa eettis-normatiivisen pinteen.

– Pitäisi kunnioittaa paikallisia ja heidän tapojaan, mutta missä menee raja, mitä hyväksytään ja miten toimia esimerkiksi naisiin kohdistuvan väkivallan ehkäisemiseksi?

LEHTI huvittuu kysymyksestä siitä, mitkä tekijät voisivat edistää maailmanrauhaa. Hän haluaa vastata kysymykseen maailmanrauhasta ”vähän filosofisemmin ja historiallisemmin”.

– Maailmanrauhan ideaali on kysymys, jota jo Immanuel Kant aikoinaan pohti ikuisen rauhan käsitteellään. Kantin mukaan sodat käyvät lopulta mahdottomiksi, kun vain edistetään hyviä asioita, kuten ihmisoikeuksia ja demokratioita.

– Ihmisluonto ja poliittiset järjestelmät ovat kuitenkin sellaisia, että aina ilmestyy toimijoita, joiden mielestä aggression käyttö on heille oikeutettua.