Tapani Kinnusen runoilijakuva saa uusimmassa teoksessa uutta väriä. Avautuminen on muutakin kuin paljastelua.

Kokoelman runoissa on usein selkeä juoni tai henkilökuva, tapahtumat juoksevat kohti viimeisiä rivejä. Silti säejono ei ole kuivettunut tai joutava. Kinnunen on löytänyt itsestään maltillisen suoraanpuhujan.

Tekijällä on entistä avoimempi huumorinhäive kasvoilla. Miellyttävyys ei riko karskin miehen en face -kuvaa. Ote ulottuu aina hassutteluun asti, kuten kirjailija Dan Fantea seurattaessa.

Elävyys ja irtonaisuus on uutta Kinnusen runoasussa. Inhimillinen elämä saa runoissa arvoisensa kehykset. Tavanomaisuus nousee esille, vahvuus ei pysähdy hauikseen tai pisteleviin sanapiikkeihin. Hyvästä esimerkistä käy kahden blondin junakeskustelu tulevasta illasta.

Kinnusen kuvakulmat ja metaforaviittaukset osuvat nyt paremmin kuin koskaan. Turhan puristelun aika on ohi, tekijä luottaa yhtä lailla sanan itselliseen etenemiskykyyn kuin lahjakkuuteensa. Joskus ohikiitävän runon piirre muistuttaa lukijaa piankin sivun kääntämisen jälkeen.

Tekijän oma elämä on edelleen runon fokuksessa vahvana, mutta nyt Kinnunen tuntuu uskovan siihen ilman ylenmääräistä kohkaamista ja keinotekoistakin ekshibitionismiä. Ja kas, voima siitä vain kasvaa.

Matka, olkoonkin kulunut metafora, on myös Kinnusen runon kantava piirre. Hän astuu surutta yli rajojen, mutta ei tee siitä sen suurempaa huomiota. Materiaalia vain, kulkeminen on erinomainen sytyke.

Loppuosan luku ulkomailta on kuin tiivistejuice. Runo puristuu muutamaan terävästi poreilevaan purkitukseen.

Suomi-runossa kotimaa värjäytyy lämpimästi ulkomaalaisen miehen ja runominän välisessä keskustelussa. Vinoilusta ei ole hiventäkään, huolimatta ymmärtämisongelmista tai asioiden reippaasta karkaamisesta käsistä.

Yksi keskeinen piirre on sympatia kuvattavia kohtaan. Sitähän Kinnunen on aina osoittanut, mutta nyt erityisen näyttävästi. Se taas tarkoittaa sitä, että kun itse vetäytyy ja jättäytyy taaemmas, runo saa uutta kantavuutta. Myötätuntoisuus kerronnan kohteisiin on kestävää, oppinut tekijä ei lankea banaliteetteihin tai kompastu (enää) ylisanoihin.

Idolitkin saavat mannaa osakseen, kun minä painaltaa Genesiksen konsertin jälkilöylyihin. Siinä tulevat esille tekijän mielenlaadun uudesti heränneet piirteet, hyökkäämättömyys ja tyhjän itsekorostuksen hylkääminen. Mies toteaa ainutkertaisesta kokemuksesta vain, ”ettei meitä kotona kukaan usko”.

Samaa jännää kohteliaisuutta (juuri sitä totisinta itsevarmuutta) voi tavata muidenkin runoissa vastaantulevien henkilöiden kohdalla. Päähenkilö ei todellakaan ole korostetun ylivertainen, runo antaa auliisti tilaa toiselle. Kinnunen on niissä kohdin tarkka havainnollistaja, asioiden ja luonteenpiirteiden muistiinmerkitsijä.

Yksi keskeinen asia vielä Ranskalaisessa suudelmassa on suhde kotikaupunkiin. Turku elää runoilijassa ja elättää runoilijaa. Kokoelman lopussa on rakkaudentunnustus Riikalle, vaimolle. Kaunis on lähellä, kunhan sen vain huomaa.

Tapani Kinnusen kokoelma on uudesti herättävä omakuva, kaikkinensa, sairauksineenkin. Kuvakirjaa on miellyttävä selata, siihen uppoutuu kuin huomaamatta. Sivuille pysähtyy ja palaa tuon tuosta takaisin.

Runojen sarjasta koostuu värikäs, peräti ystävällinen rapsodia. Silti se on kaikkea muuta kuin naiivi tai ryhditön. Siinä on tervettä itsetuntoa ja voimaa.

”Olen menestynyt raskaan sarjan runoilija”, toteaa tekijä itsestään. Totta, ainakin toinen puoli. Pienestäkin ja kevyen tuntuisesta saa suurta. Kyse on sanottavan painosta.

Matti Saurama