– Suomalaisen huippu-urheilun julkinen rahoitus on lisääntynyt 2000-luvulla selvästi, mutta samaan aikaan menestys on heikentynyt.

– Julkisen rahoituksen määrä on vertailukelpoista esimerkiksi muihin Pohjoismaihin verrattuna, mutta yksityisessä rahoituksessa olemme perässä, Ranto kommentoi Turussa järjestetyssä liikuntafoorumissa.

Olympiakomitean huippu-urheiluyksikkö sai viime vuonna OKM:ltä 6,86 miljoonaa euroa, ja kaiken kaikkiaan Olympiakomitealle tuli valtionavustuksia hieman yli 8 miljoonaa.

– Lajiliitot voivat käyttää varainhankinnassaan omia urheilijoitaan, ja niin sen pitääkin olla. Olympiakomitealla sama mahdollisuus on kuitenkin hyvin pieni, Olympiakomitean huippu-urheiluyksikön johtaja Mika Kojonkoski sanoo.

Ranto kaipaa nykyistä selkeämmin asetettuja tulostavoitteita olympialaisiin. Mitalitavoitteen puuttuminen herätti esimerkiksi sosiaalisessa mediassa paljon kritiikkiä jo ennen Rion kisoja.

– Olympialaisiin pitäisi olla mitattavat tavoitteet, Ranto tiivistää.

Viime aikoina on väläytelty ajatusta erityisestä urheilun yhteiskuntasopimuksesta, joka selkiyttäisi valtion roolia suomalaisessa huippu-urheilussa.

Kojonkoski vierastaa kyseistä termiä, mutta hänen mukaansa valtion ja urheilujärjestelmän pitäisi sopia kirjallisesti siitä, mitä ollaan tekemässä.

– Silloin tekemisemme olisi nykyistä järkevämpää. Jos roolitusten ja resurssien sopimista haluaa nimittää yhteiskuntasopimukseksi, hyvä niin. Suomalaisen urheilun resurssit ovat tällä hetkellä hajallaan, ja päätöksiä tehdään erilaisista näkökulmista.

Kojonkoski ottaa esimerkiksi Tanskan, jossa tehtiin vuonna 1985 laki huippu-urheilun edistämiseksi. Tanska nappasi Riossa 15 mitalia.