”En tajua mikä oli pielessä. Aamulla tuntui, että ennätys tulee, mutta tahmeaa oli. Ehei vuosien työ hukkaan mennyt. Sain arvokasta kokemusta ja täällä on ollut kiva joukkuehenki.”

Kesäolympialaisissa leikkautuivat samaan pisteeseen – taas – ylitoiveikkuus, alisuorittaminen ja apatia. Kyyti Rion helteessä oli kokonaisuutena hyytävää, kuin harjateräs Antarktiksella. Ison joukon tavoitteeksi a priori ei asettunut maailman, vaan oma paras.

Ison yleisön mielenmaasto on toki omaa hassua matalikkoaan. Tiedostetaan kyllä mahdollisuuksiemme herttainen rajallisuus. Ehkä tajutaan, että jos ammattiurheilun edellytykset ovat kilpailijamaissa kuin Jupiter, me olemme harvoin tuikahtava asteroidi (vrt. steroidi). Muistetaan, että muualla dopingvalvonta on Putous-parodiaa ja tunnustetaan, että elintaso-Suomesta ei tule pelintaso-Suomea, koska hyvinvoinnit. Pädit tai podium. Paaponnan lomaan annostellaan nokare kyynisyyttä ja loraus halvanhelppoa ivaa. Tuomitaan tai ollaan ymmärtävinään – ylhäältä – vaikka tajutaan urheilun arjesta vain asioiden nimiä ja muotoja.

***

Vaatiminen on relevanttia vain heiltä, joilla on oikeus reagoida käytännössä. Jos on oikeasti panos pöydällä, ne voi vetää myös pois. Mitta saa täyttyä, jos mitta ei täyty. On tietysti urheilija itse valmennuksineen. Sitten ovat läheiset, joille urheilijalla on elämäntavastaan tilivelvoite. Kolmas klusteri on valtio, lajijohto ja sponsorit, jotka maksavat. Edes medialla ei ole veto-oikeutta.

***

”Nyt sataa sontaa niskaan!”, sanoi karsiutunut rintauimari Mattson. Uhriutuvat ja etukäteiset kritiikin vesittämisyritykset ovat kiusallisia. Sonnasta puhutaan hetimiten siksi, että sitä ei viitsittäisi niin paljon kaataa, lyötäisi lyötyä. Mutta ei ketään ole kukaan oikeasti murjonut paitsi vastustaja, ja se on hänen hommansa. Sekunnit, metrit ja pisteet ovat äärireiluja. Uimari vieläpä julisti hakevansa Riosta kultaa antaen erityisluvan arvioida sanansa mittaisuutta.

Kansan odotukset ovat toki poskettomia. Maan koko ei paljon povaa ja suurmaiden järjestelmille annetaan etumatkaa. Kansallisista päiväunista ponnistavat toimittajat yhdistävät kiehtovasti pinta-knowhown ja otsikonnälän. Mutta. JOS urheilija tahtoo menestyä, hänen on kestettävä joutava surina. Maailma ei muuksi muutu, mutta urheilija voi aina kasvaa niin, että iso mielipidetunkio ei sanele hyvinvointia. Jos taas maksajien lompsa ei helly, niin silloin hän ei riittänyt. Urheilijana. Ihmisenä varmasti.

***

Mikä nyt eteen? Yleisavain on aina systeemillä. Ehdotus opetusministeriöön: muutetaan mokatun HuMu-työn jälkeen huippu-urheilun prioriteetit tyystin. Lakataan leikkimästä suurvaltaa vain siksi, että olimme sitä vuosisata sitten. Miksemme lataa kaikkea tarkoin valittuihin lajeihin? Nyt väki sirottuu laajalle spektrille.

Pesis päiviltä; tiedät kyllä, miksi. Ja näivetetään salibandy, koska se on talenttirosvo ja liki mikään maa ei pelaa sitä tosissaan. Unohdetaan jopa lätkä, joka hotkii rahaa, on asenteiltaan arkaaista ja lilliputti maailmalla. Uhrataan MM-huumat, jotta Mertsi voi huutaa yu:lle ja futikselle. Silputaan myös pikkuoksia, jotka yhdessä vievät liikaa. Minilajit eläköön ylpeinä, mutta ei tueta, eikä odoteta.

Norja ja Itävalta elävät lumilajeista ja Balkan huohottaa palloilua. Pikku Uruguayssa ja Belgiassa on vain futis, mutta huipulla. Kaukasia pumppaa painoja, Korea potkii ja ampuu. Kanada pitäköön hokinsa. Tykitetään mekin harvoilla, mutta tuhdeilla tykeillä eli pannaan paukut isoihin ja urbaaneihin lajeihin: futis, koris, lenttis, yu, mäkihyppy, ah, alppi, uinti, tennis ja pingis. Suodatetaan pikkulajien episraivo ja aletaan pärjätä.

Jos taas tahdomme, että ylätasonkin sportin ydinarvot uivat syvemmällä, iloitaan vain kilvasta. Sitä en sano, kumpi tulee valita, mutta sen tiedän, että molempia ei voi saada.