Kolumni

Lauri Ihalainen

Lauri Ihalainen Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri.

”Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä” – Lauri Ihalainen: Onko työ enemmän kuin resurssi?

Keskustelu työn periaatteellisesta merkityksestä nousee tasaisin väliajoin yhteiskunnan keskusteluun – hyvä niin. Timo Harakka pohdiskelee mielenkiintoisessa kirjoituksessaan myös sitä, että työ on resurssi, ei arvo ja sen sijaan arvoja ovat vapaus ja solidaarisuus. Minustakin vapaus ja solidaarisuus ja tasa-arvo ovat arvoja, mutta työ on enemmän kuin resurssi.

Ihmiset hakevat identiteettiään ja kiinnittymistä yhteiskuntaan muun muassa arvoista, yhteisöllisyydestä, työstä ja traditioista. Kaikissa näissä ihmisten kannattelupilareissa on tapahtunut muutoksia ja nämä ihmisten identiteetin rakennuspuut ovat kovassa käymistilassa.

Arvostustasolla työllä on ihmiselle suuri merkitys – myös nuorilla. Työ kuitenkin muuttaa muotoaan ja osin irtoaa ajasta ja paikasta. Työn tekemisen muodot sirpaloituvat ja noin kolmannes työntekijöistä on pätkityissä työsuhteissa eli moniduunaritaloudessa. Noin 150 000 ihmistä on joko vapaaehtoisesti tai vaihtoehtojen puutteessa yksinyrittäjä ja/ tai itsensä työllistäjä.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen.

Mielestäni työllä on arvopohjainen merkitys. Kysymys kuuluukin, onko työ työväenliikkeen kantasana ja ajattelemmeko me niin, että työ luo työtä ja on osa hyvää sosiaaliturvaa. Kovalla työllä ja työhön kiinnittäen on rakennettu palkkaperusteinen eläke-, työttömyys- ja sairasvakuutusjärjestelmät.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen. Ihmisarvoa ei pidä sitoa työhön. Usein rajaamme työn palkkatyöhön, mutta kuitenkin sen ulkopuolella on työtä ja työntekijöitä.

Uusimmassa työ- ja elinkeinoministeriön julkistamasta työbarometrista kävi ilmi, että ihmiset arvostavat työn ohella elämässään myös vapaa-aikaa ja perhettä. Perheen merkitys nousee työn ohi.

Nuorten odotukset työhän liittyvät sen laatuun ja haasteellisuuteen. Nuoret ovat uskaltavaisempia näkemään, että kokoaikatyö, pätkätyö, kouluttautuminen, yrittäjyys ja työttömyys voivat muodostaa jatkumon ja roolit voivat muuttua samalla ihmisellä nopeatempoisesti.

Meidän sosiaali-, eläke- ja työttömyysturva sekä työvoimalainsäädäntö eivät rakenna riittävästi siltoja näihin nivelkohtiin.

Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Työttömien elämästä voi nähdä, että työ on työttömyysturvaetuja ja yhteiskunnan palvelujen tarjontaa syvällisempi asia. Työttömyys pitkittyessään johtaa yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen ja itsetunnon haurastumiseen. Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Erityisen tärkeä aihe sosialidemokraateille on syventää analyysiämme siitä, millä rajauksella määrittelemme työn tekemisen ja toimeentulon suhteen eli mihin mittaan asti työn tekeminen ja toimeentulo voidaan erottaa toisistaan.

Keskustelun yksi suunta on kansalaispalkka, josta nyt valmistellaan kokeiluja. Sen kokeilun tavoiteltavimpina lopputuloksina voisi olla yksinkertaistaa työn ja sosiaaliturvan sekä toimeentulon yhdistämisen malleja ja helpottaa lyhytkestoisen työn vastaanottamista sosiaaliturvaa menettämättä.

Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat?

Meillä ei ole pelkästään taloudellinen vaan myös sosiaalinen kestävyysvaje koskien ihmisten pärjäämistä työelämän jatkuvassa muutoksessa. Työpaikkoja syntyy ja kuolee noin 500 joka päivä. Olennaista on, että työntekijöillä on edellytyksiä siirtyä työstä ja ammatista toiseen eikä työttömyyttä.

Vaikka ennuste keskiluokkaisen työn loppumisesta digitalisaation, teknologian kehittymisen, tietoälyn, automatisaation ja robotisaation myötä ovat liioiteltuja, on kyse kuitenkin siitä, että keskiluokkaisia työtehtäviä ja ammatteja katoaa vauhdilla.

Yhteiskunnallisesti keskiluokkaisten merkitys on perustunut ryhmän kokoon ja suureen veronmaksajien joukkoon. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on ollut merkittävältä osaltaan keskiluokkaisten ja -tuloisten varassa, koska sekä suuri- että pienituloiset maksavat vähemmän veroja. Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat? Siksi on verotuksellisesti katseet suunnattava työn verotuksesta muualle.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on rakennettu työlinjalle. Korkea työllisyysaste mahdollistaa hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ja sosiaalisen suojaverkon kestävyyden. Suomen työllisyysaste (69 %) on liian alhainen hyvinvointiyhteiskuntamme kestävän rahoituksen varmistamiseksi. Esimerkiksi jo prosentin työttömyyden taittaminen tuo julkiseen talouteen noin 600 miljoonaa euroa jaettavaa.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle.

Sosialidemokraattien haastava tehtävä on rakentaa hyvinvointiyhteiskunta numero kaksi. Sen perusta on edelleenkin työlinja. Hyvinvointiyhteiskunta ja taloudellinen kasvu tukevat toisiansa. SDP:n tulee osana hyvinvointiyhteiskunta numero kakkosta rakentaa puitteet ja kumppanuuspelisäännöt julkisen ja yksityisen palvelusektorin yhdistämiselle. Yksityinen palvelusektori ei voi korvata, vaan parhaimmillaan täydentää julkisen sektorin palveluita.

Suomi tarvitsee jämäkämmän vientiä edistävän ja viennin pohjaa laajentavan strategian. Meillä on hyviä viennin uusia mahdollisuuksia bio- ja kiertotalouden, ympäristöteknologian, energiateollisuuden, vedenpuhdistuksen ja palvelukonseptien taholla. Kysymys on kyvystämme kiinnittyä globaaleihin arvoketjuihin omilla vahvuuksillamme.

Ilman vientiä ja sen kilpailukyvyn kohentamista ja jalustan laajentamista tulee kansantalouteemme suuria vaikeuksia.

Loppupäätelmäni onkin että työllä on toimeentuloa syvällisempi merkitys ihmiselle. Korkea työllisyysaste on hyvinvointiyhteiskunnan kestävän rahoituksen tae.

Yhteiskunnallisesti on riski, että globaalin kilpailun selviytymisen kovassa maailmassa yhteiskunnalliset muutospaineet ovat voimakkaammat ja raatelevammat kuin kansalaisten arvot ja asenteet antavat myötä. Syntyy jännitteitä muutostarpeiden ja valmiuden välillä. Jos ihmiset eivät pysy mukana, voi se johtaa puolustukselliseen toimintaan ja politiikkaodotuksiin. Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle. Siksi myös muutokset työmarkkinoilla ja työssä tulisi rakentaa niin, että muutos on aina turvallisempi kuin paikallaan pysyminen. SDP:n paikka on olla tällaisen muutoksen rakentaja.

Lauri Ihalainen

Lauri Ihalainen Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

”Liikkukaa, liikkukaa”, kehottaa 92-vuotias Äitee – Siiri Rantanen on ikäpolvea, joka urheili liikunnan ilosta – ei rahasta

Olipa ilo ja kunnia rupatella menneenä lauantaina Hakaniemen torikahvilassa  92-vuotiaan tohmajärveläistytön Siiri ”Äitee” Rantasen kanssa. Aurinko helotti taivaalta yhtä kirkkaana kuin Siirin terävä äly.

– Kun Tohmajärvellä ei ollut muuta tekemistä, niin minä juoksentelin ja hiihdin. Siitä se liikunnan kipinä syttyi. Ja roihuaa yhäkin. Urheileminen on antanut minulle terveyttä. Vain kerran elämässäni olen sairastanut. Se oli iskias, mikä iski. Ainoat liikuntaa helpottavat välineet ovat sauvat, jotka kuuluvat sauvakävelyyn.

Siiri Rantanen on sitä ikäpolvea jolloin urheiltiin liikunnan ilosta, ei rahasta. Siiri oli päivätyöltään  verhoilija ja asui Lahdessa. Hän laati itse itselleen harjoitusohjelmat ja pärjäsi. Myös juoksijana aina SM-kisoja myöten.

Hänen mielestään Suomessa on kyllä hyviä urheilulupauksia varsinkin tytöissä. Asenne on tärkeintä. Jaksaako ohittaa elämän muut houkutukset ja antautua täyspäiväisesti urheilemaan?

Urheilu on antanut hänelle paljon ystäviä, mutta hän hämmästelee, että Aino-Kaisa Saariselta kesti pitkään ennen kuin edes tervehti häntä. Nykyinen terveen ja reippailevan Siirin päivään kuulu muutaman kilometrin sauvakävely ja pyrkimys ehtiä olemaan vierasmannekiini lukuisten kutsujen toteuttamiseksi.

Siiri on syntynyt 14.12.1924, on pituudeltaan 165 senttiä ja kiloja on 58. Eli samat ovat mitat kuin kilpailuaikanaankin. Hänellä on kaksi jo eläkeiässä olevaa poikaa. Lasten edesmennyt isä Arvo Kalervo Rantanen oli urheilumiehiä, joka kannusti perheen äitiä urheilemaan.

Nyt Siiri kannustaa ihmisiä liikkumaan ja urheilemaan kiertäen 100-vuotiasta Suomea yhdessä entisen työtoverinsa tyttären Vikki Vähä-ahon kanssa. Torilla istuessamme Siiri ei saanut hetken rauhaa.Tunnettua persoonaa käteltiin ja musiikkimies Lasse Liemolakin iloitsi päästessään Siirin kanssa poseeraamaan yhdessä ja triokin säesti taustalla.

– Kyllä tämä hivelee, tuumasi elämäniloinen Siiri ”Äitee” Rantanen.

Sporttijuttua riitti, kun Demokraatin urheilukolumnisti Kauko-Aatos Leväaho ja Siiri ”Äitee” Rantanen tapasivat torikahveilla Helsingin Hakaniemessä.

Formularenkaissa samaa kaikua kuin vanhoissa nailonsukissa?

Formulamaailma tarjoaa katsojille hermoja kutkuttavaa jännitystä ja kilpailun suolaa. On ihailtavaa, että kärkinelikon karkeloissa on mukana kaksi suomalaista Valtteri Bottas ja Kimi Räikkönen. Varsinaisia huimapäitä ja ratojen taistelijoita.

Tällä erää britti Lewis Hamilton on nopein, Saksan Sebastian Vettel syyttelee muita ja käyttäytyy ajoittain fair playn vastaisesti. Mutta osaa kyllä ajaakin. Bottas on ratojen rauhallinen ja yhteistyökykyinen herrasmies, joka omaa ajamisen ja taistelemisen lahjat. Räikkönen on muuttunut jäämiehestä pehmoksi perhelisäysten myötä ja taitaa taistot eikä selittele turhia.

Aikanaan ikuisesti kestäviä nailonsukkia tehtiin vain lyhyen aikaa kaupallisista syistä. Onkohan samaa kaikua myös formularenkaissa? Tavallinen tallaaja  saa autonsa renkaita käyttökelvottomiksi muutaman kymmenentuhannen kilometrin ajamisella. Sen sijaan formulakuskit saavat tuhansia euroja maksavat renkaat tuhotuiksi kylläkin muutaman sadan km-ajossa.  Onhan kaupan käytävä. Jos renkaat olisivat kestävämpiä, niin eihän kauppa kävisi. Eikä renkaiden vaihtorulettia nähtäisi.

Lydiard, Brewer, Ormo…. Oliskohan noista ajoista jotain opittavaa?

Tämä on jo jankuttamista. Silti siihen on palattava.

Oskari Mörö ja Nooralotta Neziri ovat taantuneet. Wilma Murtoa ei ole paljoa seipään varressa näkynyt. Ilahduttavana vastapainona kyllä kolmiloikassa Simo Lipsanen, ja pikajuoksussa Samuel PurolaSamuli Samuelsson sekä naisten moukarissa Krista Tervo ovat edistymisen merkkejä. Onpa niitä muitakin. Silti aivan liian vähän.

Aikanaan Jukka Uunila 1960-luvun lopussa palkkasi maailmankuulun uusiseelantilaisen Arthur Lydiardin nostamaan pitemmän matkan juoksijamme maailman huipulle.

1970-luvulla Göran Stubb toi jääkiekkoon kypärä otsallaan pelanneen kanadalaisen rämäpää Carl Brewerin sysäämään Suomen lätkä kv-ympyröiden yläpäähän.

1980-luvulla Kari Ormo keksi virolaisen uintiprofessorin Rein Haljandin kuvaamaan vedenalaista uintitekniikkaa ja Suomesta löytyi pari uimaria maailmanmestareiksi. Jani Sievinen ja Antti Kasvio. Myöhemmin kolmaskin – Hanna-Maria Seppälä.

Jani Sievinen kävi nuorena poikana 1980-luvun alussa isä Esan ja äiti Maritan kanssa valintakeskustelun uinti vai koulu. Valittiin uinti ja Janista tuli maailman paras.

Kymmeniä vuosia sitten urheiluseuroissa oli yhteishenkeä ja urheilun ilmaista opetusta nuorille. On kai niitä nytkin, mutta suuntaus on, että kaikesta pitää maksaa, eikä kaikilla ole siihen varaa. Se karkottaa useita.

Olisikohan noista ajoista jotain opittavaa, kun Suomen urheilua yritetään nostaa edes siedettävälle tasolle maailmassa.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Kolumni

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Sekä vähemmän että enemmän Eurooppaa

Vuosi sitten brexit-äänestyksen tulos tuntui Euroopassa iskuna, joka voisi saattaa Unionin taas uuteen eksistentiaaliseen kriisiin, eikä Trumpin valinta Yhdysvaltain presidentiksi pelkoja vähentänyt. Nationalistinen oikeistopopulismi oli vahvassa nousussa ja sen pelättiin johtavan Unionista eroamispyrkimysten vahvistumiseen muissakin EU-maissa.

Nyt tunnelmat ovat valoisampia. Brexit ja Trump eivät ole EU:ta lamauttaneet vaan pumpanneet päättäjien suoniin uutta adrenaliinia ja tahtoa viedä eteenpäin uudistuksia, jotka auttaisivat unionia selviytymään vahvempana ulos sitä nyt jäytävistä kriiseistä.

Rohkaisua ovat tuoneet myös oikeistopopulistien tappiot Itävallassa, Hollannissa ja Ranskassa.

Vaikka EU ei enää näytä olevan hajoamassa, ei siitä mihin se on menossa ole varmaa tietoa. Euroopassa on kahdensuuntaista uudistustarvetta, jotka tarkoittavat sekä vähemmän että enemmän Eurooppaa.

Edellinen tarkoittaa läheisyysperiaatteen eli subsidiariteetin kunnioittamista. EU vähentäisi merkittävästi siihen kohdistuvaa torjuntaa, jos se ymmärtäisi ja osaisi poistaa tarpeetonta säätelyä.

Enemmän Eurooppaa tarvitaan taas ilmastonmuutoksen torjumiseksi, kestämättömän kehityksen kääntämiseksi kestävälle uralle, uusien finanssi- ja talouskriisien estämiseksi yhtälailla kuin globalisaation paremmaksi hallitsemiseksi ja sen tuottamien etujen oikeudenmukaisemmaksi jakamiseksi.

Europarlamentin vaali palautetaan kansallisiin parlamentteihin, joiden jäsenistä europarlamentin jäsenet on valittava.

Eurooppaa tarvitaan myös sen yhteisen turvallisuus- ja puolustuspolitiikan vahvistamiseksi. Mitään eurooppalaista armeijaa tai Natoa korvaavaa järjestelmää emme tule näkemään, mutta kaikki se, jolla EU:n kriisinhallintakapasiteettia, puolustusyhteistyötä ja kykyä vastata myös erilaisiin ei-sotilaallisiin uhkiin tehostetaan, on erityisesti Suomen kaltaisen jäsenmaan turvallisuudelle hyväksi. Vahvempi ja solidaarisempi vastuunkanto maahanmuutto- ja pakolaispolitiikassa on myös tarpeen.

Ja ennen kaikkea Eurooppa tarvitsee enemmän avoimuutta, demokratiaa ja oikeusvaltioperiaatteen kunnioittamista.

Jälkimmäinen tarkoittaa sitä, että sitä loukkaavien jäsenmaiden toimiin on puututtava tehokkaasti, edellinen esimerkiksi sitä, että europarlamentin vaali palautetaan kansallisiin parlamentteihin, joiden jäsenistä europarlamentin jäsenet on valittava.

Suomi taas tarvitsee hallituksen jolla olisi riittävän selkeä näkemys ja aktiivinen ote EU:n kehittämiseen.

Erkki Tuomioja

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Mika Kari

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja

Kutsunnat laajennettava koskemaan koko ikäluokkaa

Suomen uskottava puolustus nojaa pitkälti yleisen asevelvollisuuden varaan. Asevelvollisuus onkin erittäin hyvin toimiva ja maassamme arvostettu järjestelmä. Järjestelmää on kuitenkin koko ajan kehitettävä, jotta sen yhteiskunnallinen hyväksyttävyys säilyisi myös tulevaisuudessa korkealla tasolla.

Perustuslaissa maanpuolustusvelvollisuus määritellään koskemaan jokaista suomalaista. Koska naisten asevelvollisuus on vapaaehtoista, jää käytännössä lähes puolet väestöstä maanpuolustusvelvollisuuden tehtävien ulkopuolelle.

Yhä ajankohtaisemmaksi käykin kysymys siitä, miten maanpuolustukseen liittyviä mahdollisuuksia ja yleistä maanpuolustustietoisuutta voitaisiin tuoda paremmin myös naisten ulottuville.

Kutsuntojen ulottaminen koskemaan koko ikäluokkaa – sukupuoleen katsomatta – olisi merkittävä askel kohti maanpuolustusvelvollisuuden nykyistä tasavertaisempaa toteutumista. Näin naisten osallistuminen maanpuolustukseen tehtäisiin aikaisempaa vaivattomammaksi, mikä todennäköisesti edistäisi myös heidän hakeutumistaan nykyistä aktiivisemmin vapaaehtoiseen asepalvelukseen.

Näin naisten osallistuminen maanpuolustukseen tehtäisiin aikaisempaa vaivattomammaksi.

Koko ikäluokkaa koskevat kutsunnat olisivat edistysaskel myös kansanterveyden näkökulmasta. Nykyisin vain puolet ikäluokasta on oikeutettu terveystarkastuksiin, jotka toteutetaan osana kutsuntoja. Nämä tarkastukset ovat käytännössä viimeinen tilaisuus, jossa koko ikäluokan terveydentila voidaan kartoittaa.

Molempien sukupuolten osallistuminen näihin tarkastuksiin edistäisi myös ennaltaehkäisyä ja oikea-aikaista palvelunsaantia.

Mikäli kutsunnat päätettäisiin laajentaa nykyisestä, voitaisiin niihin tuoda samalla osaksi myös työvoima- ja koulutuspalvelut. Siten kutsunnat voitaisiin hyödyntää tavalla, joka tukee nuorten kasvua sekä kehitystä myös armeijan harmaiden ulkopuolella.

En pidä tarpeellisena sitä, että yleinen asevelvollisuus laajennettaisiin koskemaan kaikkia sukupuolia. Kuitenkin meillä on velvollisuus pyrkiä lisäämään naisten hakeutumista vapaaehtoiseen asepalvelukseen sekä pitää parhaalla tavalla huoli siitä, että maanpuolustukseen liittyvä tiedotus saavuttaa jokaisen nuoren suomalaisen. Näitä tavoitteita kutsuntojen laajentaminen tukisi erinomaisesti.

Mika Kari

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja

Kolumni

Ville Skinnari

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, eduskunnan Japani-ryhmän puheenjohtaja

Japanin aurinko paistaa Suomeen saakka

Japanin pääministerin Shinzo Aben vierailu Suomeen on osoitus maidemme välisistä erinomaisista suhteista. Vuonna 2019 diplomaattisuhteemme täyttävät 100 vuotta.  Japania sanotaan nousevan auringon maaksi, mikä tulee suoraan maan nimen muodostavista kirjoitusmerkeistä.

Muutin Japaniin työharjoitteluun japanilaiselle kauppahuoneelle vuonna 1997. Toimin nuorena harjoittelijana yhden japanilaisen keiretsun eli kauppahuoneen palveluksessa Tokiossa.

Meitä yhdistää yllättävän moni asia: yhteiskunnallinen arvopohja, ikääntyvä kansa, hiljainen luonne, vahva vientiriippuvuus ja Venäjä rajanaapurina. Suhtautuminen työhön ja siihen liittyvä kurinalaisuus sekä kunnioitus on ollut molempien maiden vahvuus.

Lisäksi Suomi ja Japani ovat erottuneet globaalisti aina osaamisella. Suomalaista oppimista on arvostettu, samoin opettajia. Luovien alojen osaamista eli esimerkiksi musiikkia, taidetta ja kulttuuria, arvostetaan Japanissa. Se näkyy myös panostuksissa. Molempia maita yhdistävä pelialan tietotaito kuuluu myös tähän sarjaan.

Pitää muistaa, että kvartaaliajattelu kestää Japanissa 25 vuotta.

Japanissa on 130 miljoonaa asukasta. Suomelle Japani on kolmanneksi tärkein kauppakumppani EU:n ulkopuolella. Meillä on lähes 40 suoraa lentoa viikottain Suomesta Japaniin. Meille molemmille vienti on tärkeää tai suoraan sanottuna hyvinvoinnin elinehto. Teemme japanilaisten kanssa tiivistä yhteistyötä eri tasoilla.

Tekesin ja ulkoministeriön leikkaukset valitettavasti näkyvät ja resurssimme ovat rajalliset. Lisäksi suomalaiset ovat usein liian kärsimättömiä Japanin vaativille markkinoille. Pitää muistaa, että kvartaaliajattelu kestää Japanissa 25 vuotta.

Meillä on kaikki edellytykset tehdä erittäin menestyksellistä yhteistyötä seuraavat 100 vuotta Suomen ja Japanin välillä. Se vaatii kuitenkin uutta ajattelua meiltä molemmilta. Pienten ja keskisuurten yritysten roolia on nostettava uudelle tasolle ja se vaatii uutta ajattelua ja yhteistyötä. Tutkimus- ja kehitysyhteistyössä voimme rakentaa vielä paljon parempia kokonaisuuksia.

Japanilaisia kiinnostavat erityisesti arktisen alueen yhteistyö ja Venäjä on tässä merkittävässä roolissa. Myös uudet liikenneyhteydet ovat painopisteitä, kuten Koilliskaapeli ja Koillisväylä. Suomi hyvine yhteyksineen on japanilaisille portti Eurooppaan ja – useille ehkä yllättäen – myös Venäjälle.

Miltä kuulostaisi tuubimainen rakkaushotelli Helsinkiin tai Lappiin?

Omassa kokoluokassaan Japani on monella mittarilla edelleen maailman kärjessä. Toisaalta taas Japanin yhteiskunnalliset uudistukset ovat hitaita, kuten meilläkin. On ironista, että teknologian luvatussa maassa esimerkiksi digitalisaatio ei ole edennyt, kuten parhaissa Euroopan maissa. Silti monen ulkomaalaisen päät pyörivät Tokiossa ja syystäkin, koska kaupunki tarjoaa paljon sellaista, mitä Euroopassa tai Yhdysvalloissa ei ole.

Tässä on hyvä yhteistyön paikka. Kun puhutaan Japanista, suomalaisissa yrityshautomoissa ja ajatuspajoissa kannattaa olla hereillä. Miltä kuulostaisi robottiravintola itsepalvelun luvattuun maahan eli Suomeen? Tai nuorille pariskunnille suunniteltu tuubimainen rakkaushotelli (Love Hotel) Helsinkiin tai Lappiin? Syntyvyysongelmaamme tällä tuskin ratkaistaan, mutta yritysideana se ei ole huono.

Villienkin yritysideoiden lisäksi meidän pitää tehdä töitä ja kehittää yhteistyötä entistä rohkeammin. Lopputuloksena Japanin aurinko paistaa hyvää Suomeen saakka vielä entistäkin kirkaampana.

Ville Skinnari

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, eduskunnan Japani-ryhmän puheenjohtaja

Kolumni

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.

Hallitus on syönyt loput eväänsä

Suomessa vallitsee tällä hetkellä niin poikkeuksellinen tilanne, että lienee sallittua tässä kolumnissa lainata itseään. Maaliskuun kirjoitukseni otsikko oli ”Hallitus on eväänsä syönyt”. Nyt se on tosiasiallisesti tapahtunut, vaikka tämän ilmiselvän faktan tunnustaminen vielä on lopullisesti tekemättä.

Eduskunnan perustuslakivaliokunta teki Annika Lapintien johdolla perusteellista ja ansiokasta työtä. Valiokunnan yksimielinen lausunto on vastaansanomaton argumentti laidasta laitaan vellovassa sotekeskustelussa. Hallituksen hätäinen valmistelutyö johti perustuslain vastaisiin esityksiin. Nyt joudutaan aloittamaan valinnanvapausesityksen tekeminen alusta. Se tulee viemään niin paljon aikaa, että seuraavat eduskuntavaalit painavat päälle ennen kuin hyväksyttävä esitys on valmis.

Valinnanvapausesitys oli tunnetusti kokoomuksen sotehärvelin lempilapsia. Keskusta halusi ennen kaikkea maakuntauudistuksen, joka rimaa hipoen läpäisi perustuslakivaliokunnan testin. Siitä Sipilän joukkue on ollut riemuissaan, vaikka aikataulu senkin osalta siirtyy, kuten alun pitäen oli ilmeistä. Opposition taholta on jo esitetty, että maakuntavaalit pitää siirtää vähintään eduskuntavaalien yhteyteen vuonna 2019. Se on täysin loogista ja viisasta – ajatellen sekä kansalaisten että vaalikassojen kestokykyä

Valinnanvapausesitys oli tunnetusti kokoomuksen sotehärvelin lempilapsia.

Edelleenkin olen sitä mieltä, että koko maakuntauudistus on turha. Isojen kaupunkiseutujen johtajajoukko kokoomuksen voimahahmon Jan Vapaavuoren johdolla on lähtenyt kampanjaan tätä uutta byrokratiahanketta vastaan. He ovat oikealla asialla. Ei tämänkokoista maata pidä nyt lähteä hajottamaan uusilla himmeleillä eikä tuhlaamaan resursseja valtavilla henkilöstön, kiinteistövarallisuuden ja muun omaisuuden siirto-operaatioilla, joiden kustannukset ovat vielä täysin hämärän peitossa.

Juha Sipilä ja Petteri Orpo totesivat ilmoittaessaan hallituksen tarvitsemasta aikalisästä, ettei ole aikaa tuhlata parlamentaariseen valmisteluun. Tämä on lausunto, jonka nämä miehet löytävät edestänsä vielä monta kertaa. Nyt olisi nimittäin juuri muun muassa Tuula Haataisen esittämän rauhallisen, parlamentaarisen pohdiskelun paikka. Se olisi poliittisesti erittäin viisasta, ja se rauhoittaisi myös vinhasti vellovaa markkinakuhinaa, jossa ostetaan ja myydään pian kaikki mikä näyttää liikkuvan.

Hallitus on eväänsä syönyt sekä politiikan sisällön että myös parlamentaarisen kannatuksen osalta. Muutaman paikan enemmistöllä ei voi mullistaa koko yhteiskuntaa. Se on satavuotiaan Suomen merkittävimpiä totuuksia. Tätä maata on eri historian vaiheissa johdettu erimerkkisillä hallituksilla. Viimeiset nelisenkymmentä vuotta Suomi on esiintynyt edukseen kansainvälisesti eräänä vakaimpana parlamentaarisena demokratiana. Olemme kyenneet muodostamaan toimintakykyisiä hallituksia yli perinteellisen blokkirajan ja sopimuspolitiikka on ollut meidän tunnuksemme.

Viime eduskuntavaalien jälkeen tämä perinne murtui. Saimme lähtökohtaisesti jo hajanaisen osapuolihallituksen, joka on joutunut tekemään puolivillaisia kompromisseja jo hallitusohjelmasta lähtien, ja nyt tulokset tulevat näkyviin. Perussuomalaiset hajosivat jo tässä kyydissä, keskustan piirissä tyytymättömyys kasvaa. Kokoomus on hyötynyt tähänastisesta menosta, mutta miten puolueen palkansaajaväki tulee nielemään kaikki leikkaukset ja huononnukset, on vielä jäänyt näkemättä.

SDP:n perussanomaa ei tarvitse muuttaa eikä juuri edes muokata.

SDP:lle on viime aikoina ennustettu sekä pysyvää tappiota että uusia mahdollisuuksia. Mikä on todennäköinen skenaario?

Ystäväni ja ikätoverini Matti Ahde sanoi mieleenpainuvassa haastattelussa Demokraatissa 6.7. olevansa erityisen huolestunut SDP:n linjasta. ”Viime vuosisadalla äänestäjät vielä tiesivät, mikä on SDP:n linja, nykyään puolueesta erottuvat vain jakolinjat. Oltiin aikaisemminkin erimielisiä asioista, mutta linja päätettiin neljän seinän sisällä ja siinä pysyttiin”, Ahde sanoi.

Veteraani puhuu painavaa asiaa. Sosialidemokratian panosta tarvitaan kipeästi tämän maan johdossa, SDP:n perussanomaa ei tarvitse muuttaa eikä juuri edes muokata. Solidaarisuuden sanoma on globaaliyhteiskunnan, mutta myös ja uudelleen tämän päivän Suomen keskeinen asia.

Olisiko liikaa vaadittu, että puolueen johtajat, niin eduskunnassa kuin kenttäorganisaatiossa alkaisivat yhdessä palauttaa sosialidemokratiaa todellisten mahdollisuuksien kokoiseksi.

Ulf Sundqvist

Kirjoittaja on entinen SDP:n puheenjohtaja ja puoluesihteeri sekä pitkäaikainen kansanedustaja ja ministeri.