Kolumnit

”Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä” – Lauri Ihalainen: Onko työ enemmän kuin resurssi?

Keskustelu työn periaatteellisesta merkityksestä nousee tasaisin väliajoin yhteiskunnan keskusteluun – hyvä niin. Timo Harakka pohdiskelee mielenkiintoisessa kirjoituksessaan myös sitä, että työ on resurssi, ei arvo ja sen sijaan arvoja ovat vapaus ja solidaarisuus. Minustakin vapaus ja solidaarisuus ja tasa-arvo ovat arvoja, mutta työ on enemmän kuin resurssi.

Ihmiset hakevat identiteettiään ja kiinnittymistä yhteiskuntaan muun muassa arvoista, yhteisöllisyydestä, työstä ja traditioista. Kaikissa näissä ihmisten kannattelupilareissa on tapahtunut muutoksia ja nämä ihmisten identiteetin rakennuspuut ovat kovassa käymistilassa.

Arvostustasolla työllä on ihmiselle suuri merkitys – myös nuorilla. Työ kuitenkin muuttaa muotoaan ja osin irtoaa ajasta ja paikasta. Työn tekemisen muodot sirpaloituvat ja noin kolmannes työntekijöistä on pätkityissä työsuhteissa eli moniduunaritaloudessa. Noin 150 000 ihmistä on joko vapaaehtoisesti tai vaihtoehtojen puutteessa yksinyrittäjä ja/ tai itsensä työllistäjä.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen.

Mielestäni työllä on arvopohjainen merkitys. Kysymys kuuluukin, onko työ työväenliikkeen kantasana ja ajattelemmeko me niin, että työ luo työtä ja on osa hyvää sosiaaliturvaa. Kovalla työllä ja työhön kiinnittäen on rakennettu palkkaperusteinen eläke-, työttömyys- ja sairasvakuutusjärjestelmät.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen. Ihmisarvoa ei pidä sitoa työhön. Usein rajaamme työn palkkatyöhön, mutta kuitenkin sen ulkopuolella on työtä ja työntekijöitä.

Uusimmassa työ- ja elinkeinoministeriön julkistamasta työbarometrista kävi ilmi, että ihmiset arvostavat työn ohella elämässään myös vapaa-aikaa ja perhettä. Perheen merkitys nousee työn ohi.

Nuorten odotukset työhän liittyvät sen laatuun ja haasteellisuuteen. Nuoret ovat uskaltavaisempia näkemään, että kokoaikatyö, pätkätyö, kouluttautuminen, yrittäjyys ja työttömyys voivat muodostaa jatkumon ja roolit voivat muuttua samalla ihmisellä nopeatempoisesti.

Meidän sosiaali-, eläke- ja työttömyysturva sekä työvoimalainsäädäntö eivät rakenna riittävästi siltoja näihin nivelkohtiin.

Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Työttömien elämästä voi nähdä, että työ on työttömyysturvaetuja ja yhteiskunnan palvelujen tarjontaa syvällisempi asia. Työttömyys pitkittyessään johtaa yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen ja itsetunnon haurastumiseen. Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Erityisen tärkeä aihe sosialidemokraateille on syventää analyysiämme siitä, millä rajauksella määrittelemme työn tekemisen ja toimeentulon suhteen eli mihin mittaan asti työn tekeminen ja toimeentulo voidaan erottaa toisistaan.

Keskustelun yksi suunta on kansalaispalkka, josta nyt valmistellaan kokeiluja. Sen kokeilun tavoiteltavimpina lopputuloksina voisi olla yksinkertaistaa työn ja sosiaaliturvan sekä toimeentulon yhdistämisen malleja ja helpottaa lyhytkestoisen työn vastaanottamista sosiaaliturvaa menettämättä.

Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat?

Meillä ei ole pelkästään taloudellinen vaan myös sosiaalinen kestävyysvaje koskien ihmisten pärjäämistä työelämän jatkuvassa muutoksessa. Työpaikkoja syntyy ja kuolee noin 500 joka päivä. Olennaista on, että työntekijöillä on edellytyksiä siirtyä työstä ja ammatista toiseen eikä työttömyyttä.

Vaikka ennuste keskiluokkaisen työn loppumisesta digitalisaation, teknologian kehittymisen, tietoälyn, automatisaation ja robotisaation myötä ovat liioiteltuja, on kyse kuitenkin siitä, että keskiluokkaisia työtehtäviä ja ammatteja katoaa vauhdilla.

Yhteiskunnallisesti keskiluokkaisten merkitys on perustunut ryhmän kokoon ja suureen veronmaksajien joukkoon. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on ollut merkittävältä osaltaan keskiluokkaisten ja -tuloisten varassa, koska sekä suuri- että pienituloiset maksavat vähemmän veroja. Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat? Siksi on verotuksellisesti katseet suunnattava työn verotuksesta muualle.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on rakennettu työlinjalle. Korkea työllisyysaste mahdollistaa hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ja sosiaalisen suojaverkon kestävyyden. Suomen työllisyysaste (69 %) on liian alhainen hyvinvointiyhteiskuntamme kestävän rahoituksen varmistamiseksi. Esimerkiksi jo prosentin työttömyyden taittaminen tuo julkiseen talouteen noin 600 miljoonaa euroa jaettavaa.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle.

Sosialidemokraattien haastava tehtävä on rakentaa hyvinvointiyhteiskunta numero kaksi. Sen perusta on edelleenkin työlinja. Hyvinvointiyhteiskunta ja taloudellinen kasvu tukevat toisiansa. SDP:n tulee osana hyvinvointiyhteiskunta numero kakkosta rakentaa puitteet ja kumppanuuspelisäännöt julkisen ja yksityisen palvelusektorin yhdistämiselle. Yksityinen palvelusektori ei voi korvata, vaan parhaimmillaan täydentää julkisen sektorin palveluita.

Suomi tarvitsee jämäkämmän vientiä edistävän ja viennin pohjaa laajentavan strategian. Meillä on hyviä viennin uusia mahdollisuuksia bio- ja kiertotalouden, ympäristöteknologian, energiateollisuuden, vedenpuhdistuksen ja palvelukonseptien taholla. Kysymys on kyvystämme kiinnittyä globaaleihin arvoketjuihin omilla vahvuuksillamme.

Ilman vientiä ja sen kilpailukyvyn kohentamista ja jalustan laajentamista tulee kansantalouteemme suuria vaikeuksia.

Loppupäätelmäni onkin että työllä on toimeentuloa syvällisempi merkitys ihmiselle. Korkea työllisyysaste on hyvinvointiyhteiskunnan kestävän rahoituksen tae.

Yhteiskunnallisesti on riski, että globaalin kilpailun selviytymisen kovassa maailmassa yhteiskunnalliset muutospaineet ovat voimakkaammat ja raatelevammat kuin kansalaisten arvot ja asenteet antavat myötä. Syntyy jännitteitä muutostarpeiden ja valmiuden välillä. Jos ihmiset eivät pysy mukana, voi se johtaa puolustukselliseen toimintaan ja politiikkaodotuksiin. Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle. Siksi myös muutokset työmarkkinoilla ja työssä tulisi rakentaa niin, että muutos on aina turvallisempi kuin paikallaan pysyminen. SDP:n paikka on olla tällaisen muutoksen rakentaja.

Seuraa Meitä:
Lisää aiheesta:

Kommentit

Toimituksen valinta


Luetuimmat