PINNALLA:

Kolumni

Lauri Ihalainen

Lauri Ihalainen Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri.

“Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä” – Lauri Ihalainen: Onko työ enemmän kuin resurssi?

Keskustelu työn periaatteellisesta merkityksestä nousee tasaisin väliajoin yhteiskunnan keskusteluun – hyvä niin. Timo Harakka pohdiskelee mielenkiintoisessa kirjoituksessaan myös sitä, että työ on resurssi, ei arvo ja sen sijaan arvoja ovat vapaus ja solidaarisuus. Minustakin vapaus ja solidaarisuus ja tasa-arvo ovat arvoja, mutta työ on enemmän kuin resurssi.

Ihmiset hakevat identiteettiään ja kiinnittymistä yhteiskuntaan muun muassa arvoista, yhteisöllisyydestä, työstä ja traditioista. Kaikissa näissä ihmisten kannattelupilareissa on tapahtunut muutoksia ja nämä ihmisten identiteetin rakennuspuut ovat kovassa käymistilassa.

Arvostustasolla työllä on ihmiselle suuri merkitys – myös nuorilla. Työ kuitenkin muuttaa muotoaan ja osin irtoaa ajasta ja paikasta. Työn tekemisen muodot sirpaloituvat ja noin kolmannes työntekijöistä on pätkityissä työsuhteissa eli moniduunaritaloudessa. Noin 150 000 ihmistä on joko vapaaehtoisesti tai vaihtoehtojen puutteessa yksinyrittäjä ja/ tai itsensä työllistäjä.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen.

Mielestäni työllä on arvopohjainen merkitys. Kysymys kuuluukin, onko työ työväenliikkeen kantasana ja ajattelemmeko me niin, että työ luo työtä ja on osa hyvää sosiaaliturvaa. Kovalla työllä ja työhön kiinnittäen on rakennettu palkkaperusteinen eläke-, työttömyys- ja sairasvakuutusjärjestelmät.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen. Ihmisarvoa ei pidä sitoa työhön. Usein rajaamme työn palkkatyöhön, mutta kuitenkin sen ulkopuolella on työtä ja työntekijöitä.

Uusimmassa työ- ja elinkeinoministeriön julkistamasta työbarometrista kävi ilmi, että ihmiset arvostavat työn ohella elämässään myös vapaa-aikaa ja perhettä. Perheen merkitys nousee työn ohi.

Nuorten odotukset työhän liittyvät sen laatuun ja haasteellisuuteen. Nuoret ovat uskaltavaisempia näkemään, että kokoaikatyö, pätkätyö, kouluttautuminen, yrittäjyys ja työttömyys voivat muodostaa jatkumon ja roolit voivat muuttua samalla ihmisellä nopeatempoisesti.

Meidän sosiaali-, eläke- ja työttömyysturva sekä työvoimalainsäädäntö eivät rakenna riittävästi siltoja näihin nivelkohtiin.

Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Työttömien elämästä voi nähdä, että työ on työttömyysturvaetuja ja yhteiskunnan palvelujen tarjontaa syvällisempi asia. Työttömyys pitkittyessään johtaa yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen ja itsetunnon haurastumiseen. Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Erityisen tärkeä aihe sosialidemokraateille on syventää analyysiämme siitä, millä rajauksella määrittelemme työn tekemisen ja toimeentulon suhteen eli mihin mittaan asti työn tekeminen ja toimeentulo voidaan erottaa toisistaan.

Keskustelun yksi suunta on kansalaispalkka, josta nyt valmistellaan kokeiluja. Sen kokeilun tavoiteltavimpina lopputuloksina voisi olla yksinkertaistaa työn ja sosiaaliturvan sekä toimeentulon yhdistämisen malleja ja helpottaa lyhytkestoisen työn vastaanottamista sosiaaliturvaa menettämättä.

Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat?

Meillä ei ole pelkästään taloudellinen vaan myös sosiaalinen kestävyysvaje koskien ihmisten pärjäämistä työelämän jatkuvassa muutoksessa. Työpaikkoja syntyy ja kuolee noin 500 joka päivä. Olennaista on, että työntekijöillä on edellytyksiä siirtyä työstä ja ammatista toiseen eikä työttömyyttä.

Vaikka ennuste keskiluokkaisen työn loppumisesta digitalisaation, teknologian kehittymisen, tietoälyn, automatisaation ja robotisaation myötä ovat liioiteltuja, on kyse kuitenkin siitä, että keskiluokkaisia työtehtäviä ja ammatteja katoaa vauhdilla.

Yhteiskunnallisesti keskiluokkaisten merkitys on perustunut ryhmän kokoon ja suureen veronmaksajien joukkoon. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on ollut merkittävältä osaltaan keskiluokkaisten ja -tuloisten varassa, koska sekä suuri- että pienituloiset maksavat vähemmän veroja. Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat? Siksi on verotuksellisesti katseet suunnattava työn verotuksesta muualle.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on rakennettu työlinjalle. Korkea työllisyysaste mahdollistaa hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ja sosiaalisen suojaverkon kestävyyden. Suomen työllisyysaste (69 %) on liian alhainen hyvinvointiyhteiskuntamme kestävän rahoituksen varmistamiseksi. Esimerkiksi jo prosentin työttömyyden taittaminen tuo julkiseen talouteen noin 600 miljoonaa euroa jaettavaa.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle.

Sosialidemokraattien haastava tehtävä on rakentaa hyvinvointiyhteiskunta numero kaksi. Sen perusta on edelleenkin työlinja. Hyvinvointiyhteiskunta ja taloudellinen kasvu tukevat toisiansa. SDP:n tulee osana hyvinvointiyhteiskunta numero kakkosta rakentaa puitteet ja kumppanuuspelisäännöt julkisen ja yksityisen palvelusektorin yhdistämiselle. Yksityinen palvelusektori ei voi korvata, vaan parhaimmillaan täydentää julkisen sektorin palveluita.

Suomi tarvitsee jämäkämmän vientiä edistävän ja viennin pohjaa laajentavan strategian. Meillä on hyviä viennin uusia mahdollisuuksia bio- ja kiertotalouden, ympäristöteknologian, energiateollisuuden, vedenpuhdistuksen ja palvelukonseptien taholla. Kysymys on kyvystämme kiinnittyä globaaleihin arvoketjuihin omilla vahvuuksillamme.

Ilman vientiä ja sen kilpailukyvyn kohentamista ja jalustan laajentamista tulee kansantalouteemme suuria vaikeuksia.

Loppupäätelmäni onkin että työllä on toimeentuloa syvällisempi merkitys ihmiselle. Korkea työllisyysaste on hyvinvointiyhteiskunnan kestävän rahoituksen tae.

Yhteiskunnallisesti on riski, että globaalin kilpailun selviytymisen kovassa maailmassa yhteiskunnalliset muutospaineet ovat voimakkaammat ja raatelevammat kuin kansalaisten arvot ja asenteet antavat myötä. Syntyy jännitteitä muutostarpeiden ja valmiuden välillä. Jos ihmiset eivät pysy mukana, voi se johtaa puolustukselliseen toimintaan ja politiikkaodotuksiin. Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle. Siksi myös muutokset työmarkkinoilla ja työssä tulisi rakentaa niin, että muutos on aina turvallisempi kuin paikallaan pysyminen. SDP:n paikka on olla tällaisen muutoksen rakentaja.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri. Lauri Ihalainen

Lauri Ihalainen Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri.

Kolumni

Kimmo Kiljunen

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Vantaalla.

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Vantaalla.

Miksi me tyrkyttäydymme mahdollisessa suurvaltaristiriidassa osapuoleksi, ja vielä etumaastoon?

Ulkoministeri Timo Soini kertoi ensimmäisessä linjahaastattelussaan (Ulkopolitiikka-lehti 3/2015) tärkeimmiksi poliittisiksi esikuvikseen Veikko Vennamon ja Margaret Thatcherin. Esikuvien malli näkyy.

Kun Soinilta kysyttiin Nato-kantaa, hän vastasi: ”Minulla ei ole selvää kantaa. Kaikki ovat tietävinään minun Nato-kantani, mutta voin sanoa, etten tiedä sitä itsekään.”

Onko Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikka tuuliajolla? Eikö ulkoministerillä ole näkemystä Natosta? Vähintä olisi olettaa hänen arvioivan Nato-jäsenyyttä siten, miten se vaikuttaa Suomen turvallisuuteen. Tämän luulisi olevan koko Nato- kysymyksen ydinasian.

Puoluetoverillaan, puolustusministeri Jussi Niinistöllä sen sijaan tuntuu olevan selvät linjat. Hänen johdollaan tultaneen syksyllä sopimaan Suomen ja Yhdysvaltojen välinen puolustussopimus. Tämä sen päälle, että Yhdysvaltojen taistelujoukkoja jo osallistui Suomen maaperällä yhteisiin sotaharjoituksiin.

Jos ulko- tai sisäpolitiikasta pitää jommankumman olla rempallaan, niin olkoon se sisäpolitiikka.

On aikoihin eletty. Suomen ulko- ja turvallisuuspolitiikan fundamentit elävät hallituskausittain. Pienellä maalla ei ole tähän varaa. Isot linjat sovitaan yhdessä, mieluiten kansallisella konsensuksella. Yhdessä joka tapauksessa joudutaan tiukimmassa tilanteessa toimimaan. Vakaa ja ennakoitava turvallisuuspoliittinen linja jättää myös ulkomaailmalle, erityisesti naapurimaille, varman kuvan Suomen aikeista. Tämä kaikki lisää turvallisuuttamme.

Jos ulko- tai sisäpolitiikasta pitää jommankumman olla rempallaan, niin olkoon se sisäpolitiikka. Näin lohkaisi aikoinaan presidentti Urho Kekkonen. Myös muiden presidenttiemme linjauksiin kannattaisi Timo Soinin ja Jussi Niinistön tutustua. Vennamolainen retoriikka ja mediavetoiset näkökulmat eivät riitä, sillä Suomen turvallisuuspolitiikan pitkällä linjalla on syynsä.

Presidentti Mauno Koivisto totesi aikoinaan, että Suomen historian synkimmät luvut ovat niitä, kun meidät on vedetty mukaan muiden sotiin. Tulisi välttää sellaisia liittoutumia tai sopimuksia, jotka sitoisivat Suomen suurvaltojen vastakkainasetteluun.

Mauno Koiviston näkökulmasta Suomen ja Yhdysvaltojen välinen puolustussopimus ei vahvista turvallisuuttamme. Miksi me tyrkyttäydymme mahdollisessa suurvaltaristiriidassa osapuoleksi, ja vielä etumaastoon? Emme kai halua omien toimiemme vuoksi turvallisuutemme heikkenevän?

Suomella on 1324 kilometriä pitkä raja Venäjän kanssa. Nyt se on vakaa ja turvallinen. Turvallisuus on aina molemminpuolista. Ei pelkästään riitä, että Suomi tuntee elävänsä turvallisen rajan takana, myös Venäjän on niin tunnettava. Muuten vakaus järkkyy.

Onko Jussi Niinistöllä näkemys, että Suomen tiivistyvä puolustusyhteistyö Yhdysvaltojen kanssa, puhumattakaan Nato-jäsenyydestä lisää myös Venäjän turvallisuuden tunnetta? Jos näin on, on syytä kannattaa molempia hankkeita. Nato-arvion tekemistä helpottanee amerikkalaisten sotilasasiantuntijoiden näkemys.

Heidän mukaansa Suomi ei nykytilanteessa tarvitse Naton turvatakuita. Sen sijaan, jos Suomi olisi hakeutumassa Naton jäseneksi, sotilasliiton turvatakeet saattaisivat olla hyvinkin tarpeen.

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Vantaalla. Kimmo Kiljunen

Kirjoittaja on kaupunginvaltuutettu Vantaalla.

Kolumni

Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Mitä Susijengin vuodesta jäi käteen, Pentti Salmi? — “Kaino toivomus Teemu Rannikolle”

Susijengi, siis Suomen miesten koripallomaajoukkue, löi tältä kaudelta hanskat tiskiin viikonvaihteessa, kun se pelasi vuoden viimeisen maaottelunsa.

Syy on kuitenkin yksinkertainen. Suomi on vuoden kuluttua EM-kisaisäntä Hartwall Areenalla eikä sen siksi tarvitse karsia kisoihin. Sen sijaan kisoihin pyrkivät muut Euroopan maat aloittavat karsintarumbansa jo tällä viikolla, keskiviikkona.

Susijengin kausi oli siis lyhyt, muttei kuitenkaan näivettynyt. Joukkue pelasi seitsemän maaottelua, joista se voitti neljä ja hävisi kolme. Kaksi näistäkin tappioista tuli Venäjälle, joka on vasta julkaistun FIBA:n maailman rankinglistan 9:s, Suomi taas vastaavasti 32. sijalla.

Suomi pelasi elokuun maaottelurupeaman laajalla rotaatiolla eikä aina edes parhaalla kokoonpanollaan.

Mutta kyllä tästä jotain käteen jäi.

***

Pelit osoittivat pluspuolella sen, että isä-Pekan poika Lauri Markkanen on noussut sellaisiin sfääreihin, että puhutaan jo ihan tosissaan NBA:sta etuajassa eikä vasta neljän vuoden kuluttua, jolloin nyt Arizonan yliopistossa alkava opiskelu päättyy.

Viikonvaihteessa Lauri oli Espoossa Ruotsiakin vastaan jäätävän hyvä ja onhan se nautinto nähdä kuinka liikkuva 211-senttinen voi olla yhdistettynä hyvään pallonhallintataitoon.

Nyt rapakon tällä puolen odotellaan kieli vyöllä vain sitä, mitenkä 47-vuotias päävalmentaja Sean Miller kouluttaa Arizonassa numerolla 10 pelaavaa Markkasta.

Susijengin pitkän pään plussaa oli myös se, miten yhdeksän kuukautta loukkaantumisen vuoksi parketeilta poissa ollut Gerald ”Junnu” Lee palasi taas töpinöihin.

Teemu Rannikko, palaa vielä Susijengiin!

Isossa päässä on tuoreutta kun myös Aleksander Madsen ainakin Saksa-pelissä oli ihan cool. Mutta mitäs siellä pelintekopuolella?

Takamiesosaaminen joutui näet suurennuslasin alle poissaolojen takia kun Petteri Koponen suuntasi suuren kalan perään Barcelonaan ja Jamar Wilsonkin oli poissa loukkaannuttuaan. Näin pelintekijän vastuu jäi Roope Ahoselle. Ykköspelinjohtajaksi Ahosesta ei valitettavasti kuitenkaan ole. Hän on sympaattinen perussettiä pelaava, mutta muita viisikon miehiä hän ei pysty tarpeeksi avittamaan eikä saa monipuolisuutta pallonkiertoon. Esimerkiksi Ruotsi-ottelussa, jossa Ahonen oli avauksessa, peli seisoa jökötti kaiken aikaa. Vasta Wilsonin tulo käänsi pelin luonteen.

Antto Nikkarinenkaan ei täytä takamiessaappaita. Joten kaino toivomus: Teemu Rannikko, palaa vielä Susijengiin!

Miehissä taalamiljönäärit vetivät alkusarjaa puolivaloilla.

Vähän isommat kekkerit, olympiakisat, on nekin jo kisattu. Ja siellähän koriksessa kuviot ei muutu kirveelläkään. USA tulee paikalle ja vei kultaiset.

Naisissa tappotahti oli selkeä, mutta miehissä taalamiljönäärit vetivät alkusarjaa puolivaloilla ja vastustajat pääsivät tuloksellisesti joskus lukuihin, joiden perusteella matsi oli muka tasainen.

Finaalissa oli sitten jo toinen ääni kellossa, Serbia oli vastaantulija. Erityisesti Kevin Durant näytti taituruutensa.

Mutta oli voitossa haikeuttakin. Joukkueen 69-vuotias päävalmentaja, Coach K alias Mike Krzyzewski, jätti arvokisa-areenat tyylillä. Meriitit ovat ykköskoutsina mahtavat: kolme olympiakultaa + kaksi maailmanmestaruutta. Jo kakkosvalmentajanakin ehti tulla kaksi olympiavoittoa. Kun tähän lisätään vielä yliopistotasolta viisi mestaruutta ja 1043 voittoa76,5 prosentin voittosuhteella, niin Coach K:n arvostus nousee vain entisestään.

Olympiakoris oli muuten harvinaisesti vain kolmen herkkua, sillä USA, Espanja ja Serbia jakoivat keskenään kaikki kuusi mitalia.

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija. Pentti Salmi

Kirjoittaja on koripalloasiantuntija.

Kolumni

Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Joona Räsänen: Ajattelutapamme kaipaa muutosta — pelkällä vastustamisella annamme aloitteet muiden käsiin

SDP:n suunta on jälleen kesällä puhuttanut paljon ja tuleva puoluekokous helmikuussa pitää huolen siitä, että aihe pysyy pinnalla jatkossakin. Puolueen linja- ja tulevaisuuskeskustelua sopiikin käydä tilanteessa, jossa maassa on vallassa epäsuosittu porvarihallitus. Tosin omakaan kannatuksemme ei anna aihetta ilakointiin.

Ennen uusia puolueohjelmia kannattaa ensin tarkistaa ajattelutapaamme muutamilta osin.

Päivänpolitiikan vääntöjen keskellä unohdamme välillä katsoa kauemmaksi. Kuukausittaiset gallup-luvut kertovat aina jostakin, mutta maratonlajissa maali on kauempana. Pääministeripuolueeksi nouseminen edellyttää meiltä paljon parempaa.

Moni kysyy tällä hetkellä, että mihin Suomi ja maailma ovat menossa? Huoli huomisesta lisääntyy ja tulevaisuus näyttää sumuiselta. Tähän tilanteeseen kaivataan sosialidemokraateilta vastauksia. Ajattelumme keskiössä pitääkin olla se, mitä haluamme Suomessa seuraavien vaalien jälkeen tehdä.

Keskustelua sosialidemokratian suunnasta kannattaa siis käydä Suomen tulevaisuutta pohtien. Siihen keskusteluun on huomattavasti helpompi hypätä mukaan myös uusien ihmisten, jotka eivät ole puolueen jäseniä. Vain sosialidemokratian ja puolueen suunnasta puhuminen rajaa tarpeettoman pieneksi kuulijakuntamme sekä ne ihmiset, jotka keskusteluun luontevasti osallistuvat.

Voimme valita, vastustammeko kaikkea muutosta pelokkaasti, vai tarttuisimmeko muutosten mahdollisuuksiin innostuen.

Pahoin pelkään, että porvarihallitus jättää taloutemme rapakuntoon. Tilannetta emme pääse pakoon. Olemme tunnetusti hyviä keksimään veroeuroille käyttötarkoituksia ja jos valtiontalous olisi kakku, olisimme me etupäässä kunnostautuneet kakun jakajina. Nyt meidän pitää keskittyä erityisesti siihen, miten yhteistä valtiontalouden kakkua voidaan kasvattaa.

Emme myöskään pääse pakoon muuttuvaa maailmaa. Vanhoilla ajattelumalleilla emme tähän muutokseen pysty vastaamaan. Voimme valita, vastustammeko kaikkea muutosta pelokkaasti, vai tarttuisimmeko muutosten mahdollisuuksiin innostuen.

Liian usein puhumme muutoksista nimenomaan negatiivinen kulma edellä. Työelämän muutos, digitalisaatio, robotisaatio ja uudet palvelutuotannon tavat ovat hyviä esimerkkejä näistä. Muutosta kannattaa ennemmin hyödyntää ja ohjata kuin jääräpäisesti vastustaa. Pelkällä vastustamisella annamme aloitteet muiden käsiin ja silloin jälki saattaa olla ihmisten kannalta todella kylmää. Tästä nykyinen hallitus on hyvä esimerkki.

Samalla meidän on syytä pohtia suhdettamme markkinatalouteen. Suomi tarvitsee enemmän tervettä markkinataloutta porvarihallituksen hyvävelikapitalismin sijaan. Tässä SDP:llä olisi suuri mahdollisuus, kuitenkaan unohtamatta vahvaa sosiaalista ja ekologista omatuntoamme.

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.). Joona Räsänen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Kolumni

Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

Postin kehittämiseen löytyy vaihtoehtoja

Postin ja kotiin kannetun sanomalehden tulee olla kaikkien suomalaisten saatavilla asuinpaikasta riippumatta. Hallitus on lähtenyt uudistamaan postilakia asteittain.

Sen myötä laista ollaan poistamassa vaatimukset postitoiminnan säännöllisyydestä ja laadusta, riittävistä resursseista ja pitkäjänteisestä postitoiminnan järjestämisestä. Toimiala avataan kermankuorinnalle, kun samalla palvelutasoa ajetaan alas.

Posti on ollut jo jonkin aikaa otsikoissa. Kuva, jota Postin viimeaikainen julkisuus maalaa, ei ole yhtiölle kunniaksi. Olemme jo saaneet tottua uutisiin Postin toistuvista yt-kierroksista ja massairtisanomisista.

Myös Postin henkilöstön kuormitus on ajettu tappiin. Kuormaa lisää se, että Postin henkilöstöpolitiikka on kaikkea muuta kuin avointa ja reilua. Kesän aikana on kuultu postin jakeluhäiriöistä monilla seuduilla.

Posti on valinnut tavaksi reagoida muuttuneeseen markkinatilanteeseen lähinnä kirjepostia vähentämällä, perustoimintoja heikentämällä, irtisanomisilla ja satsaamisella epäolennaisiin toimintoihin.

Viikoittaisia jakelupäiviä ollaan karsimassa kolmeen, ja kerrostalojen luukkujakelusta ollaan luopumassa. Kansan turhautuminen purkautuu postinjakajiin.

Näyttää siltä, että Postista ollaan tekemässä vähän tahallaankin kansallinen naurunaihe ja murheenkryyni.

Samaan aikaan Posti suunnittelee panostuksia ruohonleikkauspalveluun ja kukkien kasteluun. Näillä aloilla se tulee suurena toimijana vääristämään kilpailua ja viemään leivän paikallisten kotipalveluyrittäjien suusta, kuten on jo nähty muun muassa aterioiden kuljetuspalveluiden kilpailutuksissa eri puolilla maata.

Näyttää siltä, että Postista ollaan tekemässä vähän tahallaankin kansallinen naurunaihe ja murheenkryyni. Näin sitä on helpompaa vaatia yksityistettäväksi ja alistettavaksi markkinoille.

Olennaista Postilain uudistuksen seuraavissa ratkaisevissa vaiheissa on se, että yhdenvertaiset, saavutettavat ja kohtuuhintaiset postipalvelut voidaan turvata koko maassa.

Ratkaisuja tähän on haettava hyvässä ja avoimessa keskustelussa, jossa huomioidaan toimialan eri toimijat ja johon otetaan mukaan avoimesti myös oppositiopuolueet.

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta Katja Taimela

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.) Varsinais-Suomesta

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Haudattu talentti

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.

Kisaturisteja vai huippu-urheilijoita?

Jonkin ison kehitysmaan kisakylän pressihuoneen kulmapöytä neljän vuoden välein.

”En tajua mikä oli pielessä. Aamulla tuntui, että ennätys tulee, mutta tahmeaa oli. Ehei vuosien työ hukkaan mennyt. Sain arvokasta kokemusta ja täällä on ollut kiva joukkuehenki.”

Kesäolympialaisissa leikkautuivat samaan pisteeseen – taas – ylitoiveikkuus, alisuorittaminen ja apatia. Kyyti Rion helteessä oli kokonaisuutena hyytävää, kuin harjateräs Antarktiksella. Ison joukon tavoitteeksi a priori ei asettunut maailman, vaan oma paras.

Ison yleisön mielenmaasto on toki omaa hassua matalikkoaan. Tiedostetaan kyllä mahdollisuuksiemme herttainen rajallisuus. Ehkä tajutaan, että jos ammattiurheilun edellytykset ovat kilpailijamaissa kuin Jupiter, me olemme harvoin tuikahtava asteroidi (vrt. steroidi). Muistetaan, että muualla dopingvalvonta on Putous-parodiaa ja tunnustetaan, että elintaso-Suomesta ei tule pelintaso-Suomea, koska hyvinvoinnit. Pädit tai podium. Paaponnan lomaan annostellaan nokare kyynisyyttä ja loraus halvanhelppoa ivaa. Tuomitaan tai ollaan ymmärtävinään – ylhäältä – vaikka tajutaan urheilun arjesta vain asioiden nimiä ja muotoja.

Keitos hapanimeltyy, kun kaiken edellisen alle valetaan puolisalaisia odotuksia. ”Josko Kristus-patsaan liepeillä sittenkin ihmeitä?” Media kampeaa kahta vipua: luo odotuksia ”mustille hevosille”, vaikka Kyra Kyrklund ja Matador puuttuvat maneesilta. Toisaalta myydään lehtiä ja mainoksia surkeudella. Joku kollega korosti urheilijoiden elämän rankkuutta hoitaen näiden sieluja kolumneissaan, kun taas ravakalla vastatuulella Rion jätevesissä purjehtineet skribentit penäsivät vain tulosvastuuta.

***

Voiko rahoille sitten vaatia vastinetta? Onko siellä lajipuristeja vai kisaturisteja? Olympiaurheilija antaa lajille aina kaikkensa. Kieltäymystä, kipua, puolihullua tavoitteellisuutta, psykofyysistä painetta ja nuoren elämän ehtojen kuormaamista yhteen hauraaseen munakoriin. Yksikään heistä ei ole vätys tai pelle. Mutta onko yleisöllä oikeus vaatia ja sättiä, koska veroista ne urheilijapalkat ja reissut kuitataan. Totta kai on! Demokratiassa Pasi Muhokselta saa katkeroitua, jos pikajuoksijat eivät vaskoolaa kultaa. Eri asia taas on, kuinka merkitsevää se on.

Vaatiminen on relevanttia vain heiltä, joilla on oikeus reagoida käytännössä. Jos on oikeasti panos pöydällä, ne voi vetää myös pois. Mitta saa täyttyä, jos mitta ei täyty. On tietysti urheilija itse valmennuksineen. Sitten ovat läheiset, joille urheilijalla on elämäntavastaan tilivelvoite. Kolmas klusteri on valtio, lajijohto ja sponsorit, jotka maksavat. Edes medialla ei ole veto-oikeutta.

Demokratiassa Pasi Muhokselta saa katkeroitua, jos pikajuoksijat eivät vaskoolaa kultaa. Eri asia taas on, kuinka merkitsevää se on.

***

”Nyt sataa sontaa niskaan!”, sanoi karsiutunut rintauimari Mattson. Uhriutuvat ja etukäteiset kritiikin vesittämisyritykset ovat kiusallisia. Sonnasta puhutaan hetimiten siksi, että sitä ei viitsittäisi niin paljon kaataa, lyötäisi lyötyä. Mutta ei ketään ole kukaan oikeasti murjonut paitsi vastustaja, ja se on hänen hommansa. Sekunnit, metrit ja pisteet ovat äärireiluja. Uimari vieläpä julisti hakevansa Riosta kultaa antaen erityisluvan arvioida sanansa mittaisuutta.

Kansan odotukset ovat toki poskettomia. Maan koko ei paljon povaa ja suurmaiden järjestelmille annetaan etumatkaa. Kansallisista päiväunista ponnistavat toimittajat yhdistävät kiehtovasti pinta-knowhown ja otsikonnälän. Mutta. JOS urheilija tahtoo menestyä, hänen on kestettävä joutava surina. Maailma ei muuksi muutu, mutta urheilija voi aina kasvaa niin, että iso mielipidetunkio ei sanele hyvinvointia. Jos taas maksajien lompsa ei helly, niin silloin hän ei riittänyt. Urheilijana. Ihmisenä varmasti.

***

Mikä nyt eteen? Yleisavain on aina systeemillä. Ehdotus opetusministeriöön: muutetaan mokatun HuMu-työn jälkeen huippu-urheilun prioriteetit tyystin. Lakataan leikkimästä suurvaltaa vain siksi, että olimme sitä vuosisata sitten. Miksemme lataa kaikkea tarkoin valittuihin lajeihin? Nyt väki sirottuu laajalle spektrille.

Pesis päiviltä; tiedät kyllä, miksi. Ja näivetetään salibandy, koska se on talenttirosvo ja liki mikään maa ei pelaa sitä tosissaan. Unohdetaan jopa lätkä, joka hotkii rahaa, on asenteiltaan arkaaista ja lilliputti maailmalla. Uhrataan MM-huumat, jotta Mertsi voi huutaa yu:lle ja futikselle. Silputaan myös pikkuoksia, jotka yhdessä vievät liikaa. Minilajit eläköön ylpeinä, mutta ei tueta, eikä odoteta.

Norja ja Itävalta elävät lumilajeista ja Balkan huohottaa palloilua. Pikku Uruguayssa ja Belgiassa on vain futis, mutta huipulla. Kaukasia pumppaa painoja, Korea potkii ja ampuu. Kanada pitäköön hokinsa. Tykitetään mekin harvoilla, mutta tuhdeilla tykeillä eli pannaan paukut isoihin ja urbaaneihin lajeihin: futis, koris, lenttis, yu, mäkihyppy, ah, alppi, uinti, tennis ja pingis. Suodatetaan pikkulajien episraivo ja aletaan pärjätä.

Jos taas tahdomme, että ylätasonkin sportin ydinarvot uivat syvemmällä, iloitaan vain kilvasta. Sitä en sano, kumpi tulee valita, mutta sen tiedän, että molempia ei voi saada.

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua. Haudattu talentti

Nimimerkki seuraa ammatikseen urheilua.