Kolumni

Lauri Ihalainen

Lauri Ihalainen Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri.

”Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä” – Lauri Ihalainen: Onko työ enemmän kuin resurssi?

Keskustelu työn periaatteellisesta merkityksestä nousee tasaisin väliajoin yhteiskunnan keskusteluun – hyvä niin. Timo Harakka pohdiskelee mielenkiintoisessa kirjoituksessaan myös sitä, että työ on resurssi, ei arvo ja sen sijaan arvoja ovat vapaus ja solidaarisuus. Minustakin vapaus ja solidaarisuus ja tasa-arvo ovat arvoja, mutta työ on enemmän kuin resurssi.

Ihmiset hakevat identiteettiään ja kiinnittymistä yhteiskuntaan muun muassa arvoista, yhteisöllisyydestä, työstä ja traditioista. Kaikissa näissä ihmisten kannattelupilareissa on tapahtunut muutoksia ja nämä ihmisten identiteetin rakennuspuut ovat kovassa käymistilassa.

Arvostustasolla työllä on ihmiselle suuri merkitys – myös nuorilla. Työ kuitenkin muuttaa muotoaan ja osin irtoaa ajasta ja paikasta. Työn tekemisen muodot sirpaloituvat ja noin kolmannes työntekijöistä on pätkityissä työsuhteissa eli moniduunaritaloudessa. Noin 150 000 ihmistä on joko vapaaehtoisesti tai vaihtoehtojen puutteessa yksinyrittäjä ja/ tai itsensä työllistäjä.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen.

Mielestäni työllä on arvopohjainen merkitys. Kysymys kuuluukin, onko työ työväenliikkeen kantasana ja ajattelemmeko me niin, että työ luo työtä ja on osa hyvää sosiaaliturvaa. Kovalla työllä ja työhön kiinnittäen on rakennettu palkkaperusteinen eläke-, työttömyys- ja sairasvakuutusjärjestelmät.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen. Ihmisarvoa ei pidä sitoa työhön. Usein rajaamme työn palkkatyöhön, mutta kuitenkin sen ulkopuolella on työtä ja työntekijöitä.

Uusimmassa työ- ja elinkeinoministeriön julkistamasta työbarometrista kävi ilmi, että ihmiset arvostavat työn ohella elämässään myös vapaa-aikaa ja perhettä. Perheen merkitys nousee työn ohi.

Nuorten odotukset työhän liittyvät sen laatuun ja haasteellisuuteen. Nuoret ovat uskaltavaisempia näkemään, että kokoaikatyö, pätkätyö, kouluttautuminen, yrittäjyys ja työttömyys voivat muodostaa jatkumon ja roolit voivat muuttua samalla ihmisellä nopeatempoisesti.

Meidän sosiaali-, eläke- ja työttömyysturva sekä työvoimalainsäädäntö eivät rakenna riittävästi siltoja näihin nivelkohtiin.

Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Työttömien elämästä voi nähdä, että työ on työttömyysturvaetuja ja yhteiskunnan palvelujen tarjontaa syvällisempi asia. Työttömyys pitkittyessään johtaa yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen ja itsetunnon haurastumiseen. Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Erityisen tärkeä aihe sosialidemokraateille on syventää analyysiämme siitä, millä rajauksella määrittelemme työn tekemisen ja toimeentulon suhteen eli mihin mittaan asti työn tekeminen ja toimeentulo voidaan erottaa toisistaan.

Keskustelun yksi suunta on kansalaispalkka, josta nyt valmistellaan kokeiluja. Sen kokeilun tavoiteltavimpina lopputuloksina voisi olla yksinkertaistaa työn ja sosiaaliturvan sekä toimeentulon yhdistämisen malleja ja helpottaa lyhytkestoisen työn vastaanottamista sosiaaliturvaa menettämättä.

Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat?

Meillä ei ole pelkästään taloudellinen vaan myös sosiaalinen kestävyysvaje koskien ihmisten pärjäämistä työelämän jatkuvassa muutoksessa. Työpaikkoja syntyy ja kuolee noin 500 joka päivä. Olennaista on, että työntekijöillä on edellytyksiä siirtyä työstä ja ammatista toiseen eikä työttömyyttä.

Vaikka ennuste keskiluokkaisen työn loppumisesta digitalisaation, teknologian kehittymisen, tietoälyn, automatisaation ja robotisaation myötä ovat liioiteltuja, on kyse kuitenkin siitä, että keskiluokkaisia työtehtäviä ja ammatteja katoaa vauhdilla.

Yhteiskunnallisesti keskiluokkaisten merkitys on perustunut ryhmän kokoon ja suureen veronmaksajien joukkoon. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on ollut merkittävältä osaltaan keskiluokkaisten ja -tuloisten varassa, koska sekä suuri- että pienituloiset maksavat vähemmän veroja. Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat? Siksi on verotuksellisesti katseet suunnattava työn verotuksesta muualle.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on rakennettu työlinjalle. Korkea työllisyysaste mahdollistaa hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ja sosiaalisen suojaverkon kestävyyden. Suomen työllisyysaste (69 %) on liian alhainen hyvinvointiyhteiskuntamme kestävän rahoituksen varmistamiseksi. Esimerkiksi jo prosentin työttömyyden taittaminen tuo julkiseen talouteen noin 600 miljoonaa euroa jaettavaa.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle.

Sosialidemokraattien haastava tehtävä on rakentaa hyvinvointiyhteiskunta numero kaksi. Sen perusta on edelleenkin työlinja. Hyvinvointiyhteiskunta ja taloudellinen kasvu tukevat toisiansa. SDP:n tulee osana hyvinvointiyhteiskunta numero kakkosta rakentaa puitteet ja kumppanuuspelisäännöt julkisen ja yksityisen palvelusektorin yhdistämiselle. Yksityinen palvelusektori ei voi korvata, vaan parhaimmillaan täydentää julkisen sektorin palveluita.

Suomi tarvitsee jämäkämmän vientiä edistävän ja viennin pohjaa laajentavan strategian. Meillä on hyviä viennin uusia mahdollisuuksia bio- ja kiertotalouden, ympäristöteknologian, energiateollisuuden, vedenpuhdistuksen ja palvelukonseptien taholla. Kysymys on kyvystämme kiinnittyä globaaleihin arvoketjuihin omilla vahvuuksillamme.

Ilman vientiä ja sen kilpailukyvyn kohentamista ja jalustan laajentamista tulee kansantalouteemme suuria vaikeuksia.

Loppupäätelmäni onkin että työllä on toimeentuloa syvällisempi merkitys ihmiselle. Korkea työllisyysaste on hyvinvointiyhteiskunnan kestävän rahoituksen tae.

Yhteiskunnallisesti on riski, että globaalin kilpailun selviytymisen kovassa maailmassa yhteiskunnalliset muutospaineet ovat voimakkaammat ja raatelevammat kuin kansalaisten arvot ja asenteet antavat myötä. Syntyy jännitteitä muutostarpeiden ja valmiuden välillä. Jos ihmiset eivät pysy mukana, voi se johtaa puolustukselliseen toimintaan ja politiikkaodotuksiin. Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle. Siksi myös muutokset työmarkkinoilla ja työssä tulisi rakentaa niin, että muutos on aina turvallisempi kuin paikallaan pysyminen. SDP:n paikka on olla tällaisen muutoksen rakentaja.

Kolumni

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan seuraajaa – ”Enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari”

Palloilusarjamyllyt ovat taitekohdissaan. Jalkapallo lopettelee HJK:n mestaruudella ja vielä toistaiseksi selvittämättömällä putoajalla. Pikkumusta lätkä on jo täydessä vauhdissaan. Yllättäviä tuloksia on jo nähty. Joukkueiden pelaajapakat ovat nurinkurin ja nyt vielä tarkkaillaan minkälaisia skoutteja ja kauppamiehiä on työssään ollut ja miten onnistuneet kaupoissaan.

Lätkässä on jo kohuttu. Kaukalossa on pelattu rumia ja usea pelaaja on joutunut ottamaan vastaan. päähän kohdistuneita taklauksia. Kurinpitovaliokunta on valppaasti puuttunut tekoihin ja pyrkii rangaistuksillaan saamaan siisteyttä peliin. Hyvä, urheilu ei saa olla väkivaltaa. Se on kitkettävä pois. Onkohan muuten niin, että kiekon pariin tulee poikkeavan paljon rämäpäitä mukaan?

Käsittämätöntä poliittista peliä.

Urheilun kokoomuslainen liikemies Harkimo haluaa poistaa urheilumme kartalta aikaansaavat toimijat, kansalaisia liikuttavan TUL:n ja ruotsinkielisiä harrastajia mukaan vetävän SFI:n. Vievät muka turhaan valtion rahoja. Käsittämätöntä poliittista peliä. Pikemminkin Harkimon pitäisi tukistaa ja opastaa niitä kokoomuslaisia urheilujohtajia, joiden johdolla maamme urheilu on saatettu rapakuntoon.

Kokoomus ajaa soteen valinnanvapautta saadakseen valtion terveysrahoja omilleen. Urheilussa ei kuitenkaan saa olla muita kilpailijoita edesauttamassa urheilumme rikkautta. Urheilussamme tulee antaa kaikkien kukkien kukkia. Näyttöjä tästä on ollut silloin, kun työväen ja ruotsinkieliset urheiluseurat ovat olleet terveen ruumiin ja sielun voimin mukana elävöittämässä ja kehittämässä  urheiluareenoitamme.

Poliitikot ovat suunnannäyttäjiä Suomen urheilussa. He päättävät verovarojen käytöstä. Aina 1950-luvulle asti Suomessa oli vain yksi yksityisin pankin varoin 1928 rakennettu uimahalli Helsingin Yrjönkadulle numeroon 25. Helsinkiläiset uimaseurat HU, HSS, HTU, MaU ja Vetehiset, alkuaan Ylioppilasuimarit, hallitsivat suvereenisti koko Suomen uintia. Lyhyen ajan kylmissä järvivesissä muun Suomen uimarien harjoittelu oli vaatimatonta.

Kun kuntien poliitikot lähtivät mukaan tukemaan uimahallien perustamista, on halleja nyt Suomessa jo yli 200. Uintiharrastus on levinnyt tehokkaan laajasti ympäri maatamme niin, että stadilaiset uintimenestyjät ovat harvassa.

Tässä vain yksi osoitus urheilun ja politiikan hedelmällisestä yhteenkuuluvuudesta.

Entä sitten kun entinen palvottu urheilusankari on raunio?

Eriarvoisuus on vallitseva olotila myös ammatissa nimeltään urheilu. Vallitsee varsinkin alan osaamisessa ja palkoissa. On lajeja, joissa menestys palkitaan ruhtinaallisesti miljoonilla, Kuten formuloissa, jalkapallossa. baseballissa, tenniksessä, golfissa, koripallossa, jääkiekossa, uinnissa ja monessa muussakin lajissa maasta riippuen. Tälle tasolle yrittäjiä riittää. Kaikki eivät luonnollisestikaan onnistu. Mutta lajit tarvitsevat heitä. Kilpailun ja viihteen vuoksi.

Huippuja suitsutetaan ja selkään taputtajia riittää teemalla, että kyllä me sitten ollaan hyviä. Huippu-urheilulla on kyllä varsinkin henkilökohtainen mitalin kääntöpuoli. Parrasvaloissa oleminen ei ole kovin pitkäikäistaä. Alkaa arki. Olet yhä nuori. Elämää elettävänä kymmeniä vuosia. Kenties urheiluammatti ei ole tuottanut säästöjä. Sinulla ei ole muuta ammattia. Elämänmuutos on henkisesti raju. Kestätkö sen? Kaikki eivät. Toimettomana olemiseen tulee mukaan kenties alkoholi, huumeet. Entinen palvottu urheilusankari on raunio. Monien unohtama. Keltaisen lehdistön saalis.

Urheilusta vastaavien järjestöjen ja myös poliitikkojen on ojennettava auttava ja huolehtiva kätensä. Tähän seikkaan on jo jonkin verran meilläkin kiinnitetty huomio. Mutta ei läheskään riittävästi. Jääkiekkoilija Juha Rantasila oli aikanaan maamme kiekkoykkösiä ja huolehti juristiopintonsa kunniakkaasti siinä ohessa. Nyt hän on ollut edelläkävijänä huolehtimassa kiekkouran lopettaneiden kohtaloista esimerkillisesti.

Suomen urheilusankareita ei pidä jättää unholaan. Sivistysvaltiolla on oltava sivistystä. Vakuutusyhtiön ja samalla olympiakomitean johtajalla Timo Ritakalliolla on näytön paikka.

Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa.

Kuningas on kuollut. Eläköön kuningas. Jalkapallomme on menettänyt vasta 65-vuotiaan puheenjohtajansa, tulisieluisen Pertti Alajan.

Nyt haetaan korvaajaa. Ehdolla on Seinäjoen Raimo Sarajärvi. Mies on johdattanut Seinäjoen seuransa Suomen mestaruuteen ja rakennuttanut paikkakunnalle kelvollisen pelinäyttämön. Mutta kuinka ovat sosiaaliset taidot? Tällä kaudella jo kolme valmentajaa on saanut kenkää hänen lapikkaistaan.

Suomen Palloliitolla on vaikeuksia valita Alajan korvaajaa. Varsinkin kun valitsijoiden enemmistön sanaton tehtävä on nimittää puheenjohtajaksi porvari. Sehän on sääntö Suomen kokoomusjohtoisessa urheilussa. Olympiakomiteankin viimeksi nimitetyt molemmat urheiijajäsenetkin ovat kokoomuksen aktiivipoliitikoita.

Kauko-Aatos Leväaho

Kirjoittaja on Demokraatin urheilukolumnisti.

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Maija Anttila, Helsinki

Mielipide: SDP:n sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua

Yli neljäkymmentä vuotta puolueen jäsenyyttä on iso juttu elämässä. Päätös liittyä puolueeseen ei ollut mikään ”kunhan nyt liityn” -päätös. Ei. Se oli noin kymmenen vuoden harkinta ja pohdiskelu. Sinä aikana kuljin erilaisissa yleisvasemmistolaisissa tilaisuuksissa, myös stallareiden tapahtumissa. Luin myös puolueen ohjelmia ja seurasin ajankohtaisia keskusteluja.

Kun sitten valitsin SDP:n ja liityin Haagan Työväenyhdistykseen, halusin vielä ennen liittymiskokousta keskustella puolueen tilasta ja toimintatavoista yhdistyksen puheenjohtajan kanssa. Muistan, miten hämmästynyt hän oli ehdotuksestani.

Tapasimme ja keskustelimme. Kun sitten liittymiskokouksessa kerrottiin uusista jäsenistä, eräs pitkäaikainen yhdistyksen jäsen kysyi; ”mitä virkaa sinä aiot hakea, kun liityt SDP:eeseen”. Hämmästyin ja hiukan närkästyinkin. ”En mitään virkaa, minulla on hyvä työpaikka, mutta ajattelin edistää sosialidemokraattisten arvojen mukaista yhteiskuntaa”, vastasin.

Tämä ensimmäinen kohtaaminen puolueen järjestöväen kanssa on syöpynyt syvälle sydämeeni. Se kuvasti tietyllä tavalla sen ajan politisoitunutta tilaa yhteiskunnassa. Puolueesta tultiin hakemaan myös ponnahduslautaa omalle uralle. Puolue oli henkilökohtainen etujärjestö.

Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi.

Jotakin samanlaista ajattelua koen tämän päivän sosialidemokratiassa. Puolueen toiminta on pirstaloitunut erilaisten ryhmien etujen ajajaksi. Kokonaisuus ja isot aatteet ovat hämärtyneet.

Muistan, miten minua nuorena puolueen jäsenenä elähdytti SDP:n kansainväliset rauhan ja solidaarisuuden edistämisen tavoitteet ja toiminta eri puolilla maailmaa. Tälle työlle olisi taas suuri kysyntä. SDP oli myös merkittävin yhteiskunnallisten rakenteiden ja uudistusten eteenpäin viejä – peruskoulu, kansanterveystyö, päivähoito ym. Ay-liike tuki puolueen tavoitteita omilla tavoitteillaan ja kansainvälisellä yhteistyöllä.

Nyt on toisin. Puolueen sisällä eri ryhmät käyvät keskinäistä kamppailua, milloin eläkeläiset vastaan nuoret, työssä käyvät vastaan opiskelijat, palkansaajat vastaan yrittäjät, pätkätyöläiset tai sirpaletyöläiset jne. Poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen tavoitteet ja asiat ovat sekoittuneet ja epäonnistumiset heittävät varjon kummankin liikkeen ylle.

Mielestäni kiireellisin tehtävä olisi selkiyttää poliittisen liikkeen ja ay-liikkeen roolit ja omat tavoitteet ja yhteistyön muodot. SDP:n kannalta on tärkeätä, että myös ay-liike uudistuu.

Puolue hakee ohjelmatyöhönsä osanottajia uudella tavalla. Teemat on hahmotettu myös suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Se vaikuttaa hyvältä. Toivon, että tässä työssä otetaan tavoitteeksi maalata uusi maailma suurella ja kunnianhimoisella pensselillä. On huomattava, että nuoria elähdyttää idealismi ja suuret tunteet. Sitä herätti SDP aikoinaan ja nyt sen pitää tehdä sama uudelleen. Pois ryhmäkohtaisesta etuajattelusta kohti suurta maailman rauhaa ja solidaarisuutta!

Maija Anttila, Helsinki
AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

Jutta Urpilainen: Suomen EU-linja kirkkaaksi

Keväällä eri puolilla vanhaa mannerta jännitettiin Ranskan presidentinvaaleja. Helpotus oli suuri, kun EU-myönteinen Emmanuel Macron valittiin presidentiksi. Saksassa vaalit pidetään syyskuun lopussa. Riippumatta siitä kummasta kärkiehdokkaasta, Angela Merkelistä vai Martin Schultzista, tulee liittokansleri, Saksan vahva ote EU:n kehittämiseksi jatkuu.

Ensimmäistä kertaa EU:n historiassa on käynnissä neuvottelut yhden jäsenmaan irtautumiseksi jäsenyydestä. Ollaan täysin uudenlaisessa tilanteessa. Samaan aikaan vaatimukset EU:n suuntaan ovat lisääntyneet. Uudet turvallisuusuhat, lisääntyvä maahanmuutto ja jännittynyt kansainvälinen tilanne asettavat vaatimuksia entistä tiiviimmälle yhteistyölle unionissa. Myös toiveet unionin sosiaalisen ulottuvuuden kehittämiseksi ovat kasvaneet. Samoin näkemykset euroalueen yhteistyön syventämiseksi ovat saaneet tuulta siipiensä alle.

EU onkin nyt tienristeyksessä. Todennäköistä on, että Saksan vaalien jälkeen Saksalta ja Ranskalta tullaan näkemään yhteinen esitys Euroopan Unionin yhteistyön syventämiseksi. Kysymys kuuluukin, mikä on Suomen hallituksen linja EU:n tulevaisuuden rakentamiseksi. Se näyttää epäselvältä. Nyt pitäisi olla aktiivinen ja tuoda esille omia ehdotuksia EU:n kehittämiseksi.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi.

Näin olemme aiemmin toimineet. Lipposen hallituksen aikana Suomen ja Ruotsin ulkoministerit ajoivat EU:n kriisinhallintakykyjen kehittämistä. Kataisen hallituksessa ajoimme Saksan kanssa sijoittajavastuuta osaksi euroalueen riskienjakojärjestelyjä.

Sosialidemokraateilla on nyt tuhannen taalan mahdollisuus tuoda keskusteluun omia näkemyksiämme EU:n kehittämiseksi. Yksin tai yhdessä muiden kanssa. Esimerkiksi ehdotuksia EU:n sosiaalisesta ulottuvuudesta voisi työstää punavihreällä yhteistyöllä. EU:n turvallisuusulottuvuuden visiointiin tuntuisi sinipunayhteistyö luontevimmalta. Pääministeripuoluetta voisimme haastaa kokoamaan kansallista EU-tahtotilaseminaaria vuoden 2009 tapaan.

Suomen kansainvälisimpänä puolueena SDP:llä on uskottavuutta ja perinteitä EU-linjan luomisessa. Suomen paikka on EU:n kaikissa päättävissä pöydissä. Tämän linjan jatkamisessa hallitus tarvitsee opposition tukea – ja ehkä vähän työntöäkin.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja Kokkolasta.

AVAINSANAT

Keskustelua aiheesta

Kolumni

Matti Lehesniemi, Porvoo

Mielipide: Laput silmiltä ravintotieteilijät, keskinäinen nokittelu ei edistä hyvinvointiamme

Ilta-Sanomat julkaisi jutun heinäkuussa jutun ”8 järjetöntä ruokatrendiä” asiantuntijana Helsingin yliopiston ravitsemustieteen professori Mikael Fogelholm. Kyseessä ei ollut tieteellinen artikkeli, mutta kun hän antaa ymmärtää, että kovat rasvat, kuten voi, ovat vain vahingollisia eikä aikuiselle sokeri ole tietyissä rajoissa haitaksi. Kenen asialla professori on?

IS:n toisessa numerossa ravitsemusterapian professori Ursula Schwab Itä-Suomen yliopistosta oli huolissaan nimenomaan lasten ruokatottumuksista ja välipalojen käytön lisääntymisestä. Se johtaa päivittäisen sokerimäärän nousuun. Hänen mukaansa tähän vaikuttaa myös välipalojen koostumuksen muutos. Edes minun ei ole vaikea ymmärtää, miksi makeutta näihin tuotteisiin lisätään: kuluttajaa ”koukutetaan” lisämyynnin toivossa.

Välipalakulttuurilla on perheiden hyvinvoinnin ja lasten kehittymisen kannalta kaksi todellista haittaa: sosiaalisen ruokahetken positiiviset vaikutukset eliminoidaan ja yksilöiden irrallisuus arvomaailmamuutoksineen kasvaa. Ylipainon lisääntyminen on kunkin havaittavissa. Tämä kulttuurimuutos ei ole hyväksi aikuisille eikä missään tapauksessa aikuisuutta tarvitsevalle lapselle.

Maaperä on hyvin otollinen kyseenalaisillekin laihdutusohjelmille. Ja niitä on paljon.

Schwabin näkemykset olivat asial­lisia ja ymmärrettäviä, Mikael Fogelholmin vähätteleviä. Esimerkiksi karppauksen hän katsoi johtaneen hiilihydraattien vähentämiseen, jonka tilalle tuli ”kauheasti eläinrasvaa ja eläinkunnan tuotteita”. Hän samalla ohittaa tämän mallin ja sen sovellusten tuomat hyödyt: painonpudotus, diabetesriskin aleneminen tai jopa ongelmien hallinta ilman lääkitystä.

Paino- ja sokeriongelmat sekä diabetes ovat kasvava kansallinen uhka. Maaperä on siis hyvin otollinen kyseenalaisillekin laihdutusohjelmille. Ja niitä on paljon. On harmillista huomata ravitsemustieteilijän sanovan, että ”netissä liikkuu aktiivisia kirjoittajia ja mielipidevaikuttajia, jotka luottavat vain sellaisiin tutkimustuloksiin, jotka tukevat heidän omia kokemuksiaan tai mielipiteitään”.

Alan asiantuntijoiden keskinäinen taistelu, nokittelu, ei edistä hyvinvointiamme.

Huomattavasti fiksumpaa ja kansakunnan kannalta hyödyllisempää olisi lisätä ravitsemustietojamme esimerkiksi kakkostyypin diabeteksesta, sen synnystä, vaikutuksista ja hoidosta. Ongelmiin vaikuttamiseksi on keskusteluun saatava samaa julkista otetta, jolla torjuttiin tupakoinnin haittoja. Ja tämä ei synny ilman demarien julkilausuttua poliittista tahtotilaa.

Sokeriin liittyvien riskien vähättely ja suomalaisen ruokakolmion ylistys on huono yhtälö, kun siihen liitetään niin sanotusta virallisesta ravitsemussuosituksesta poikkeavien lääketieteellisten tutkimusten ja näkemysten aliarviointi. Alan asiantuntijoiden keskinäinen taistelu, nokittelu, ei edistä hyvinvointiamme, mutta on kädenojennus lääke- ja elintarviketeollisuudelle. Ja sehän siis on kahden kauppa, mutta kolmannen korvapuusti.

Matti Lehesniemi, Porvoo

Kolumni

Kaarin Taipale

TkT, kaupunkitutkija, Helsinki.

Mielipide: Mitä kaupunkipolitiikka on: maaseutuvihaa, raskaan teollisuuden halveksuntaa, urbaanin keskiluokan mielistelyä vai mitä?

Keskustavetoinen aluepolitiikka on tullut suomalaisille tutuksi, mutta mitä tarkoittaa kaupunkipolitiikka, jonka SDP nyt haluaa nostaa yhdeksi ohjelmakärjistään? Onko se kaupunkisuunnittelua, maaseutuvihaa, raskaan teollisuuden halveksuntaa, urbaanin keskiluokan mielistelyä vai mitä? Vastaan heti alkuun, ettei ole!

Miksi keskuskaupunkien erityistarpeisiin sitten pitäisi kiinnittää aiempaa enemmän huomiota? Yksinkertaisesti siksi, että yhä useampi ihminen muuttaa yhä suurempiin kaupunkeihin, ja kasvava osa kansantuotteesta syntyy kaupunkiseuduilla.

Kaupunkipolitiikkaa tekevät kaupungit itse määritellessään toimintaansa ja ohjatessaan resurssejaan. Ovat ne siitä aina tietoisia tai ei, kaupunkipolitiikkaa tekevät myös ministeriöt, eduskunta, EU, YK ja kansainväliset rahoituslaitokset. Yhä useampi taho, yksityinenkin sektori, on alkanut ymmärtää kaupunkien roolin itsenäisinä toimijoina ja toimintaedellytysten turvaajana.

Pohjoismaisessa hyvinvointivaltiossa paikallishallinnolla on lähes kaikki samat vastuualueet kuin kansallisvaltiolla – lukuunottamatta lainsäädäntöä, oikeuslaitosta, poliisitointa ja maanpuolustusta. Ulkopolitiikan ajateltiin aiemmin olevan diplomaateille rajattu pelikenttä, mutta kaupunkien globaalit verkostot ovat nykyään aktiivisen vuoropuhelun foorumeita. Kaupunkeja vertaillaan kansainvälisesti, ne tekevät kehitysyhteistyötä ja kotouttavat maahanmuuttajia.

Miten järjestetään vettä, energiaa, asuntoja, liikennettä, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa kasvavalle väestölle?

Kaupunkipolitiikka ei ole vain paikallista vaan myös maail­manlaajuista. Maanosasta riippumatta kaupungit ratkaisevat päivittäin samoja kysymyksiä. Miten järjestetään vettä, energiaa, asuntoja, liikennettä, työpaikkoja, koulutusta ja terveydenhoitoa kasvavalle väestölle? On aika yleispätevä nyrkkisääntö, että mitä demokraattisempi yhteiskunta, sitä enemmän vastuuta ja veronkanto-oikeut­­ta on delegoitu paikallishallinnolle.

Mahdollisen sote-ratkaisumallin yhteydessä pitää muistaa, että uudet maakunnat olisivat osa paikallishallintoa. Vahvan veronkanto-oikeuden turvin suomalaiset kaupungit ovat olleet kansainvälisillä lainamarkkinoilla unelma-asiakkaita. Jos kuitenkin yli puolet vero­äyreistä ja isoja kiinteistöjä katoaa soten myötä valtion salkkuihin, kaupungit tarvitsevat jatkossa takuumiehiä investointiensa vaatimille lainoille.

Ilmastopolitiikan vaatimukset näkyvät kaikkialla, esimerkiksi julkisessa hankintapolitiikassa.

Kun mietitään, miten kestävän kehityksen globaalit tavoitteet täytetään, esimerkiksi voi ottaa ilmastonmuutoksen pysäyttämisen. Valtionpäämiehet kyllä allekirjoittavat sopimuksia ja ministeriöt lähettävät ohjeita, mutta käytännön toteutuksessa kaupungeilla on iso osa. Kiirehtiikö valtio apuun?

Joihinkin pääkaupunkiseudun raideinvestointeihin valtio on toki osallistunut, mutta ruuhkamaksuja raamittavaa lainsäädäntöä ei näy syntyvän. Tiehallinnon tiukka omistajan ote syvälle kaupunkirakenteeseen leikkaavista moottoriteistä on surkuhupaisa. Nykyhallituksen lepsu hyväksyntä hajarakentamiselle lyö joka tapauksessa kaikkia hyviä tavoitteita korvalle.

Ilmastopolitiikan vaatimukset näkyvät kaikkialla, esimerkiksi julkisessa hankintapolitiikassa. Kaupungit ovat merkittävä asiakas yksityiselle sektorille ja voivat niin halutessaan tukea ostoillaan innovatiivisten tuotteiden ja palveluiden pääsyä markkinoille. Tai elinkeinopolitiikassa: onko kaupungeilla porkkanoita yrityksille, jotka sitoutuvat paitsi julkisen liikenteen asiakkaiksi ja uusiutuvan energian käyttäjiksi, myös veroparatiisien välttäjiksi ja vajaatyökykyisten henkilöiden työnantajiksi?

Valtion näkökulmasta kaupunkien etu on kaikkien etu.

Kaupunkipolitiikassakin on muotivirtauksensa. Jo vuosia monen kaupungin strategiassa on ykköstavoitteeksi määritelty kansainvälinen kilpailukyky. Sillä tarkoitetaan kolmea asiaa: lisää ulkomaisia sijoituksia tuotantolaitoksiin tai pääkonttoreihin, lisää turisteja ja lisää ”luovaa luokkaa”. Kansainvälistä luovaa luokkaa on houkuteltu vapaamielisellä kaupunkikulttuurilla, tapas-baareilla ja cappuccinokahviloilla.

Nyt aletaan oivaltaa, ettei kaupunkien ja koko maan elinkeinoelämän kehitys vaadi vain intialaisia huippujohtajia, vierailevia professoreita ja Slush-nörttejä vaan myös ruohonjuuritason tekijöitä. Kummatkin tarvitsevat, paitsi työlupia myös peruspalveluita ja katon päänsä päälle, yhdet luksuskämpän, mutta paljon useammat kohtuuhintaisen vuokra-asunnon. Asuntopolitiikka on sekä kansainvälisen kilpailukyvyn, elinkeinopolitiikan että koko kaupunkipolitiikan ytimessä. Siinäkin hallituksen säätämä lisäbyrokratia ara-asuntojen asukasvalintaan on elämälle vierasta.

Kaupunkipolitiikan suuren kuvan voi hahmottaa niin, että jos kaupunki on hyvä asukkailleen, se menestyy myös kansainvälisissä vertailuissa, kuten Helsinki on osoittanut. Valtion näkökulmasta kaupunkien etu on kaikkien etu.

Kaarin Taipale

TkT, kaupunkitutkija, Helsinki.