Kolumni

Lauri Ihalainen

Lauri Ihalainen Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri.

”Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä” – Lauri Ihalainen: Onko työ enemmän kuin resurssi?

Keskustelu työn periaatteellisesta merkityksestä nousee tasaisin väliajoin yhteiskunnan keskusteluun – hyvä niin. Timo Harakka pohdiskelee mielenkiintoisessa kirjoituksessaan myös sitä, että työ on resurssi, ei arvo ja sen sijaan arvoja ovat vapaus ja solidaarisuus. Minustakin vapaus ja solidaarisuus ja tasa-arvo ovat arvoja, mutta työ on enemmän kuin resurssi.

Ihmiset hakevat identiteettiään ja kiinnittymistä yhteiskuntaan muun muassa arvoista, yhteisöllisyydestä, työstä ja traditioista. Kaikissa näissä ihmisten kannattelupilareissa on tapahtunut muutoksia ja nämä ihmisten identiteetin rakennuspuut ovat kovassa käymistilassa.

Arvostustasolla työllä on ihmiselle suuri merkitys – myös nuorilla. Työ kuitenkin muuttaa muotoaan ja osin irtoaa ajasta ja paikasta. Työn tekemisen muodot sirpaloituvat ja noin kolmannes työntekijöistä on pätkityissä työsuhteissa eli moniduunaritaloudessa. Noin 150 000 ihmistä on joko vapaaehtoisesti tai vaihtoehtojen puutteessa yksinyrittäjä ja/ tai itsensä työllistäjä.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen.

Mielestäni työllä on arvopohjainen merkitys. Kysymys kuuluukin, onko työ työväenliikkeen kantasana ja ajattelemmeko me niin, että työ luo työtä ja on osa hyvää sosiaaliturvaa. Kovalla työllä ja työhön kiinnittäen on rakennettu palkkaperusteinen eläke-, työttömyys- ja sairasvakuutusjärjestelmät.

Vapausarvon näkökulmasta ihmisiä ei tulisi niinkään vapauttaa työstä vaan työssä luovuuteen ja osallisuuteen. Ihmisarvoa ei pidä sitoa työhön. Usein rajaamme työn palkkatyöhön, mutta kuitenkin sen ulkopuolella on työtä ja työntekijöitä.

Uusimmassa työ- ja elinkeinoministeriön julkistamasta työbarometrista kävi ilmi, että ihmiset arvostavat työn ohella elämässään myös vapaa-aikaa ja perhettä. Perheen merkitys nousee työn ohi.

Nuorten odotukset työhän liittyvät sen laatuun ja haasteellisuuteen. Nuoret ovat uskaltavaisempia näkemään, että kokoaikatyö, pätkätyö, kouluttautuminen, yrittäjyys ja työttömyys voivat muodostaa jatkumon ja roolit voivat muuttua samalla ihmisellä nopeatempoisesti.

Meidän sosiaali-, eläke- ja työttömyysturva sekä työvoimalainsäädäntö eivät rakenna riittävästi siltoja näihin nivelkohtiin.

Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Työttömien elämästä voi nähdä, että työ on työttömyysturvaetuja ja yhteiskunnan palvelujen tarjontaa syvällisempi asia. Työttömyys pitkittyessään johtaa yhteiskunnalliseen syrjäytymiseen ja itsetunnon haurastumiseen. Työttömyyden myötä myös henkisen jaksamisen ongelmat kasvavat.

Erityisen tärkeä aihe sosialidemokraateille on syventää analyysiämme siitä, millä rajauksella määrittelemme työn tekemisen ja toimeentulon suhteen eli mihin mittaan asti työn tekeminen ja toimeentulo voidaan erottaa toisistaan.

Keskustelun yksi suunta on kansalaispalkka, josta nyt valmistellaan kokeiluja. Sen kokeilun tavoiteltavimpina lopputuloksina voisi olla yksinkertaistaa työn ja sosiaaliturvan sekä toimeentulon yhdistämisen malleja ja helpottaa lyhytkestoisen työn vastaanottamista sosiaaliturvaa menettämättä.

Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat?

Meillä ei ole pelkästään taloudellinen vaan myös sosiaalinen kestävyysvaje koskien ihmisten pärjäämistä työelämän jatkuvassa muutoksessa. Työpaikkoja syntyy ja kuolee noin 500 joka päivä. Olennaista on, että työntekijöillä on edellytyksiä siirtyä työstä ja ammatista toiseen eikä työttömyyttä.

Vaikka ennuste keskiluokkaisen työn loppumisesta digitalisaation, teknologian kehittymisen, tietoälyn, automatisaation ja robotisaation myötä ovat liioiteltuja, on kyse kuitenkin siitä, että keskiluokkaisia työtehtäviä ja ammatteja katoaa vauhdilla.

Yhteiskunnallisesti keskiluokkaisten merkitys on perustunut ryhmän kokoon ja suureen veronmaksajien joukkoon. Hyvinvointiyhteiskunnan rahoitus on ollut merkittävältä osaltaan keskiluokkaisten ja -tuloisten varassa, koska sekä suuri- että pienituloiset maksavat vähemmän veroja. Katoavatko siis hyvinvointiyhteiskunnan uskolliset rahoittajat? Siksi on verotuksellisesti katseet suunnattava työn verotuksesta muualle.

Pohjoismainen hyvinvointiyhteiskunnan malli on rakennettu työlinjalle. Korkea työllisyysaste mahdollistaa hyvinvointiyhteiskunnan palvelujen ja sosiaalisen suojaverkon kestävyyden. Suomen työllisyysaste (69 %) on liian alhainen hyvinvointiyhteiskuntamme kestävän rahoituksen varmistamiseksi. Esimerkiksi jo prosentin työttömyyden taittaminen tuo julkiseen talouteen noin 600 miljoonaa euroa jaettavaa.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle.

Sosialidemokraattien haastava tehtävä on rakentaa hyvinvointiyhteiskunta numero kaksi. Sen perusta on edelleenkin työlinja. Hyvinvointiyhteiskunta ja taloudellinen kasvu tukevat toisiansa. SDP:n tulee osana hyvinvointiyhteiskunta numero kakkosta rakentaa puitteet ja kumppanuuspelisäännöt julkisen ja yksityisen palvelusektorin yhdistämiselle. Yksityinen palvelusektori ei voi korvata, vaan parhaimmillaan täydentää julkisen sektorin palveluita.

Suomi tarvitsee jämäkämmän vientiä edistävän ja viennin pohjaa laajentavan strategian. Meillä on hyviä viennin uusia mahdollisuuksia bio- ja kiertotalouden, ympäristöteknologian, energiateollisuuden, vedenpuhdistuksen ja palvelukonseptien taholla. Kysymys on kyvystämme kiinnittyä globaaleihin arvoketjuihin omilla vahvuuksillamme.

Ilman vientiä ja sen kilpailukyvyn kohentamista ja jalustan laajentamista tulee kansantalouteemme suuria vaikeuksia.

Loppupäätelmäni onkin että työllä on toimeentuloa syvällisempi merkitys ihmiselle. Korkea työllisyysaste on hyvinvointiyhteiskunnan kestävän rahoituksen tae.

Yhteiskunnallisesti on riski, että globaalin kilpailun selviytymisen kovassa maailmassa yhteiskunnalliset muutospaineet ovat voimakkaammat ja raatelevammat kuin kansalaisten arvot ja asenteet antavat myötä. Syntyy jännitteitä muutostarpeiden ja valmiuden välillä. Jos ihmiset eivät pysy mukana, voi se johtaa puolustukselliseen toimintaan ja politiikkaodotuksiin. Riski käpertyä ei-liikkeeksi on vältettävä.

Ristiriita ja epävarmuus ruokkivat maaperää populismin kasvulle ja suvaitsemattomuudelle. Siksi myös muutokset työmarkkinoilla ja työssä tulisi rakentaa niin, että muutos on aina turvallisempi kuin paikallaan pysyminen. SDP:n paikka on olla tällaisen muutoksen rakentaja.

Lauri Ihalainen

Lauri Ihalainen Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja ja entinen työministeri.

Kolumni

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, talousvaliokunnan sd-vastaava

Lauri Ihalainen: Hallitukselta ei saa tulla puskista palkansaajien asemaa heikentäviä esityksiä

Kiky-sopimuksen merkityksestä ja vaikuttavuudesta on tehty monia arvioita. Viimeksi EU:n komissio arvioidessaan Suomen talouden tilaa korosti kilpailukykysopimuksen merkitystä kustannuskilpailukykyyn ja työllisyyteen.

Kiky-sopimuksen aikaansaaminen oli kivulias ratkaisu palkansaajille ja liitoille. Moni palkansaaja koki ratkaisussa epäoikeudenmukaisuuksia. Ratkaisu on kuitenkin sisältönä merkittävämpi muun muassa siksi, että sillä siivottiin hallituksen pöydältä ns. pakkolakipaketti, suuret lisäleikkaukset ja paikallisen sopimisen järjestäminen pakottavalla lainsäädännöllä.

Kiky-sopimuksen solmimisen yhteydessä työmarkkinakeskusjärjestöt sopivat (10.3.2016) ns. uuden Suomen sopimusmallin etenemisen tiekartasta. Tässä kannanotossa korostettiin työn kilpailukyvyn edistämistä, Suomen talouden kasvua sekä työllisyyttä. Työmarkkinaratkaisulla tuetaan kilpailulle alttiiden alojen kilpailukykyä, pitkäjänteistä työllisyyttä, tuottavuuden kehitystä sekä julkisen talouden tasapainoa.

Myöhemmin kävi ilmi, että keskusjärjestöllä ei uuden sopimusmallin rakentamiselle jätetty neuvottelijan roolia.

Jo alkaneet neuvottelut vientialojen työmarkkinajärjestöjen kesken karahtivat kiville, kun Metsäteollisuus irtautui yhteisen mallin rakentamisesta ja oli jo aiemmin irtisanonut Elinkeinoelämän keskusliiton EK:n jäsenyydestä. Samanaikaisesti EK ilmoitti irtisanovansa keskusjärjestötason sopimukset.

EK:n psykologinen pelisilmä petti.

Sen seurauksena oli epävarmuuden kasvu siitä, voiko sovittuun luottaa ja mitä irtisanottujen keskusjärjestöjen sopimusten asiat saadaan neuvoteltua alakohtaisiin sopimuksiin. EK:n psykologinen pelisilmä petti olosuhteessa, jossa syksyn työmarkkinaneuvottelut olivat muutoinkin vaikeasti hallittavat. EK voisi osaltaan varmistaa, että irtisanottujen sopimusten tekstit saadaan liittosopimuksiin, mieluummin ennen uusien sopimusten neuvotteluja.

Hallituksen ei toki pidä puuttua järjestöjen välisiin neuvotteluihin. Mutta hallitusta luulisi kiinnostavan se, miten syksyn työmarkkinaratkaisut tukevat kilpailukykyä, työllisyyttä ja ostovoimaa. Hallitus voi toiminnallaan luoda luottamusta ja hyvän toimintaympäristön tehtäville ratkaisuille.

Siksi hallituksen ajallisesti ensisijaisena tehtävänä on varmistaa, että kaiken epävarmuuden ja luottamusvajeen keskellä ei puoliväliriihessä hallitukselta tule puskista mitään työmarkkinoita koskevia palkansaajien asemaa heikentäviä uusia esityksiä, joista ei ole aidosti neuvoteltu järjestöjen ja hallituksen kesken.

Kun tunnistaa tähän liittyvät politiikan oikean laidan poliittiset intohimot, olisi maltti hallituksessa nyt valttia. Työmarkkinajärjestöjen kesken näissäkin olosuhteissa tulisi säilyä hyvänä halu ja kyvykkyys tehdä uusia sopimuksia.

Nyt syntynyt neuvotteluasetelma puoltaa sitä, että palkansaajaliitot yli keskusjärjestörajojen toimivat yhtenäisesti ja koordinoidusti. Näin tekee myös työnantajapuoli.

Hallituksen ja työmarkkinajärjestöjen neuvottelupöydällä on kymmenen kohdan lista asioista, joista olisi hyvä päästä ratkaisuun ennen kehysriihtä. Joukossa on ratkaisujen hakeminen ns. 0-sopimusehtoihin ja siihen, miten työttömät voivat kouluttautua omaehtoisesti työttömyysturvalla. Toivottavasti näissä päästään ratkaisuun neuvotteluissa.

Lauri Ihalainen

Kirjoittaja on SDP:n kansanedustaja, talousvaliokunnan sd-vastaava

Kolumni

Suna Kymäläinen

KIrjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

”Finavian yli 30 miljoonan ja vakuutusveron 15 miljoonan tappiot ovat piste” – Suna Kymäläinen: Kuka tästä vastaa?

Politiikka on maratonlaji, jossa pikavoittoja ei tunneta. Politiikassa ei voi vain käväistä, eikä sukeltaa ytimiin perehtymättä ensin sen historiaan, kulttuuriin, toimintatapoihin ja erityisesti itse asiaan. Valtiota ei voi johtaa kuin yritystä. Liika kiire ja hätä johtavat huonoon valmisteluun, joka lopulta pysäyttää kehityksen.

Hätä ja ajatus siitä, että maailma muuttuu tänään, koska tahdon niin, ei toimikaan demokratiassa. Vauhtisokeus on yksi vitsauksista, joihin poliittinen vaikuttaja voi kompastua.

Liikenneministeri Anne Berner (kesk.) totesi heti ministerikautensa aluksi, että on vain käymässä politiikassa. On vaikea arvioida, miten paljon hän söi tuolla todistuksellaan vaikutusmahdollisuuksiaan ja uskottavuuttaan, mutta kovin ovat laihanlaiset tulokset ja demokratialle vieraita hänen toimintamallinsa. Lista on pitkä. Ja turhakin valmistelu maksaa.

Liikennepoliitikkona on tässä vauhdissa kyyti huimannut. Hätäisesti valmisteltuja esityksiä puutteineen on tippunut ja niistä yksi toisensa perään lopulta peruttu. Suunnitelma liikenneväylien yhtiöittämisestä jäätyi ja siirtyi parlamentaariseen työryhmään valmisteltavaksi.

Vene- ja moottoripyöräveroa ei tullut, päinvastoin valtion kassaan tuli 15 miljoonan euron vaje vakuutusveron tuotossa, kun motoristit postivat käytöstä 100 000 pyörää jo ennen kuin esitys ehti edes voimaan!

Eduskunnan täysistunnossa tästä käytettäisiin termiä ”muunneltu totuus”.

Valtionyhtiö Finavian omistajaohjauksesta vastaavana ministerinä Berner hyväksyi yli 30 miljoonan tappiot veronmaksajien pussista. Hän edesauttoi kanneoikeuden umpeutumisen. Pysäyttäessään prosessin hän siirtyi yritysjohtajamaiseen diktatuuriin ja unohti kenen tehtävää omistajaohjauksesta vastaavana on tekemässä.

Henkilökohtaiset suhteet, kenties vilpitönkin tahto pelastaa prosessiin liittyneet tahot ja muotovirheet johtivat tilanteeseen, jossa ministeri itse oli liemessä polviaan myöden. Ministeri tietenkin kielsi tämän, ”poliittista ohjausta ei ole ollut.” Surullista sinänsä, että myöhemmin muun muassa sähköpostien julkaisujen jäljiltä kävi päivänselväksi, että poliittista ohjausta oli, eikä edes vähän. Eduskunnan täysistunnossa tästä käytettäisiin termiä ”muunneltu totuus”.

Liikennepolitiikkaa kuusi vuotta tehneenä pidän hyvänä, että monet erittäin huonot esitykset ovat kaatuneet. Olen erittäin huolestunut siitä, mihin veroeuromme käytetään. Finavian yli 30 miljoonan ja vakuutusveron 15 miljoonan tappiot ovat piste. Kuka tästä vastaa? Kuinka kauan tämä voidaan hyväksyä?

Suna Kymäläinen

KIrjoittaja on SDP:n kansanedustaja.

Kolumni

Kimmo Kiljunen

KIrjoittaja on SDP:n entinen kansanedustaja

Kimmo Kiljunen: Sauli Niinistöstä SDP:n ehdokas – ”Olennaisinta on tunnistaa kansakunnan kokonaisetu”

Jos ulko- tai sisäpolitiikassa jommankumman pitää olla rempallaan, niin olkoon se sisäpolitiikka, lohkaisi aikoinaan presidentti Urho Kekkonen. Sipilän hallituksen linjanvetoja arvioitaessa alkaa olla pelko, että sekä sisäpolitiikka että ulkopolitiikka ovat rempallaan.

Suomen perinteisen ulko- ja turvallisuuspolitiikan lähtökohta on ollut hyvien naapuruussuhteiden vaaliminen sekä kansainväliseen liennytykseen ja vakauteen panostaminen. Mieluummin ystävät lähellä ja jos vihollisia on, niin kaukana, kuin vihollinen lähellä ja ystävät kaukana.

Olemme aiemmin olleet aloitteellisia ja sisäistäneet laajan turvallisuuden käsitteen. Se on jakamaton ja koskee myös muita kuin sotilaallisia kysymyksiä. Puhutaan ihmisten, ei vain valtioiden turvallisuudesta. Turvallisuutta ei haeta naapurin kustannuksella vaan yhteistyöstä.

Nykyhallituksen linjauksissa taas korostuu sotilaallinen vahvistuminen. Samalla leikataan kriisinhallinnan, rauhanvälityksen ja kehitysyhteistyön resursseja. Emme panosta kuten aiemmin konfliktien ennaltaehkäisyyn, ihmisoikeuksiin ja kehitykseen. Olemme päässeet Amnesty Internationalin kunniattomalle listalle turvapaikkapolitiikallamme.

Kevyet ulkopoliittiset heitot eivät kerro harkinnasta ja vastuullisuudesta.

Pienen maan vahvuus ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on vakaus ja ennakoitavuus. Kevyet ulkopoliittiset heitot, joita olemme kuulleet ulkoministeri Timo Soinilta ja yksipuoliset avaukset, joita puolustusministeri Jussi Niinistö on viljellyt, eivät kerro harkinnasta ja vastuullisuudesta. Tällaisia ovat mm. olleet ehdotukset Ahvenanmaan kansainvälisen demilitarisointisopimuksen purkamisesta tai Yhdysvaltojen taistelujoukkojen osallistuminen Suomen maaperällä sotaharjoituksiin.

Isot linjat ulko- ja turvallisuuspolitiikassa on syytä sopia yhdessä, mieluiten kansallisella konsensuksella. Peruslinjauksia ei pidä rukkailla vaihtuvin hallituskoalitioin. Yhdessä joka tapauksessa joudutaan toimimaan, jos tiukin paikka tulee.

Kaikki toimet, jotka lisäävät lähiympäristömme vakautta ja lieventävät vastakkainasettelua, vahvistavat myös Suomen turvallisuutta. Tässä suhteessa tasavallan presidentti Sauli Niinistön aloitteellisuus Itämeren lentoturvallisuuden lisäämiseksi ja Ukrainan kriisin sovittelemiseksi ovat ilmentäneet aktiivista vakauspolitiikkaa.

Suomen turvallisuuden perustekijä on se, että Suomi ei salli kenenkään käyttää aluettaan muille sotilaallisesti vihamielisiin tarkoituksiin. Emme halua, että yksikään maa kokee oman turvallisuutensa uhatuksi meidän toimistamme johtuen. Yhteinen raja on turvallinen vain, jos molemmat osapuolet kokevat niin.

Presidentinvaalia ei pidä ymmärtää vain puolueiden keskinäisen mittelön näkökulmasta.

Presidentti Mauno Koivisto totesi aikoinaan, että Suomen historian synkimmät luvut ovat niitä, kun meidät on vedetty mukaan muiden sotiin. Tulisi välttää sellaisia liittoutumia tai sopimuksia, jotka sitoisivat Suomen suurvaltojen vastakkainasetteluun. Emme halua tyrkyttäytyä mahdollisessa suurvaltaristiriidassa osapuoleksi, ja vielä etumaastoon?

Arvion tekemistä Nato-jäsenyydestä helpottanee amerikkalaisten sotilasasiantuntijoiden näkemys, jonka mukaan Suomi ei nykytilanteessa tarvitse Naton turvatakuita. Sen sijaan, jos Suomi olisi hakeutumassa Naton jäseneksi, sotilasliiton turvatakeet saattaisivat olla hyvinkin tarpeen.

Tasavallan presidentti Niinistön harkitseva ja turvallisuuspolitiikkamme pitkänlinjan realiteetit tunnistava lähestymistapa nauttii kansalaisten enemmistön tukea. Presidentinvaalia ei pidä ymmärtää vain puolueiden keskinäisen mittelön ja profiilinnoston näkökulmasta. Olennaisinta on tunnistaa kansakunnan kokonaisetu.

Siksi sosialidemokraattien tulisi vakavasti harkita tasavallan presidentti Sauli Niinistön asettamista SDP:n presidenttiehdokkaaksi.

Kimmo Kiljunen

KIrjoittaja on SDP:n entinen kansanedustaja

Kolumni

Mikko Majander

Kirjoittaja on Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja

Entä nyt SDP? – Presidenttipulmia on ollut Kekkosen ajoista asti

Suomalaisessa kansanperinteessä kulkee sanonta ajasta, jolloin presidentit olivat vielä kekkosia. Sitä kesti 25 vuotta, neljännesvuosisata itsenäistä Suomea. Melkoinen myrrys- ja vonkamiehen voimannäyte, jonka toistuminen on sittemmin estetty presidenttikausien määrää rajoittavalla lailla.

Henkisesti Urho Kekkosen valtakausi tuntuu jääneen jo kauaksi taakse. Sitä seurasi kuitenkin toinen, vieläpä pidempi jakso, josta kansakunta erkaantuu parhaillaan kovaa vauhtia.

Suomi oli yhtäjaksoisesti 30 vuotta maa, jossa presidentit olivat sosiaalidemokraatteja. Se oli suoranainen ihme, kun ajattelee vuosien 1982–2012 poliittisia kannatuskäyriä, jotka lamavaaleja 1995 lukuun ottamatta sojottivat vasemmistolla pääsääntöisesti alaspäin.

Tai ehkei sentään ihme. Jostain 1970-luvulta lähtien melkeinpä kaikki suomalaiset olivat jonkin sortin sosiaalidemokraatteja, puoluekantaan katsomatta. Kekkosen jälkeen se korreloitui presidentinvaaliin, joka voimakkaasti polarisoivana on paitsi henkilö-, myös identiteetti- ja symbolivaali, jopa kulttuurikamppailu.

Tarja Halonen valittiin 2006 vielä niukin naukin toiselle kaudelle, mutta sen jälkeen jotain nitkahti. Porvarillinen Suomi heräsi ihmettelemään, miksi ihmeessä presidentti valittaisiin yhä poliittisen kentän keskiviivan vasemmalta puolelta.

Samassa tilanteessa on oltu ennenkin, jos kohta eri syystä. Sisällissodan 1918 jälkeen Suomi oli rakenteellisesti ja mentaalisesti niin valkoinen, että sosialistin, saati punikin valinta presidentiksi oli mahdoton ajatus.

Mahdoton, vaikka tarjolla oli yli leirirajojen arvostettu Väinö Tanner, joka kerta toisensa jälkeen keräsi valitsijamiesvaalissa eniten ääniä. Talvisodan tuoman ”eheytyksen” jälkeen hän kenties olisi tullut kysymykseen, mutta Neuvostoliitto (!) pisti hänet presidenttipelin mustalle listalle.

SDP ei ole selvinnyt vailla traumoja kaikista voittoisistakaan vaaleista.

Ensimmäinen todellinen sauma sosiaalidemokraatille koitti vasta 1956, kun kokoomuksen kypäräpapitkin äänestivät Kekkos-kaunassaan ja -kammossaan SDP:n K.-A. Fagerholmia. Presidenttiys jäi ratkaisevassa äänestyksessä vain parin valitsijamiehen päähän.

Sen jälkeen presidentinvaalit olivat sosiaalidemokraateille yhtä tuskaa. Vuoteen 1962 viritettiin epäpyhää Honka-liittoa huonolla menestyksellä. Kuusi vuotta myöhemmin ajettiin halutonta kannattajakuntaa suoraan Kekkosen taakse.

Valtionhoitajapuolueena 1970-luvulla SDP joutui ensin junailemaan presidentille jatkokautta poikkeuslailla, sitten kiirehdittiin ensimmäisenä pyytämään ”sosiaalidemokraatti” Kekkosta puolueen ehdokkaaksi. Muut hiihtivät kiltisti perässä.

Vaikka Mauno Koiviston vastustamaton kansansuosio raivasi viimein tien presidentinlinnaan, SDP ei ole selvinnyt vailla traumoja kaikista voittoisistakaan vaaleista.

Pysyvästi kaihertamaan jäi vuoden 1993 esivaalit, jotka uutuuttaan karkasivat puolueen lapasesta. Kalevi Sorsa tuli jyrätyksi toiseen kertaan, kun Manu-ilmiö sai jatkokseen päivänpolitiikan sivusta ja vastaisuudesta nousseen Mara-ilmiön.

Mutta kitkerää oli vallan kalkki myös Martti Ahtisaarelle. Toivottu tie toiselle kaudelle ei koskaan auennut, kun sosiaalidemokraatit eivät junailleet riittävän tahdikkaasti miestä edes ehdokkaaksi. Siinä kaartelussa tyylipisteet jäivät alhaisiksi joka osapuolella.

Tarja Halonen 2000 oli suurta juhlaa, mutta jatkoon ei edetty enää tanssien, vaikka kannatusluvut hipoivat välillä taivaita. Vaalivalvojaisissa oli vaisu tunnelma, kun voitto ei varmistunut heti ensimmäisellä kierroksella. Toisen kierroksen uurnapäivänä enemmistö äänesti jo Sauli Niinistöä.

Ajan henki ja kulku kääntyivät auttamattomasti SDP:tä vastaan. Sen sai karvaasti kokea Paavo Lipponen, joka seuraavissa vaaleissa keräsi vaatimattomasti vajaat seitsemän prosenttia annetuista äänistä. Siinä nöyryytettiin sekä mahtinsa menettänyttä puoluetta että sen valtiomiestä.

Kuinka sosiaalidemokraatit voisivat tällaisessa asetelmassa vetäytyä varjoihin ja kulisseihin?

Entä nyt, SDP? Eturivin koetellut toverit ovat kavahtaneet Lipposen noloa kohtaloa, etenkin jos Niinistöllä on haluja jatkaa, kuten yleisesti uskotaan. Ehdokkaan tehtävää työnnettiin innokkaasti Jutta Urpilaiselle, jonka kieltäytyminen jätti puolueen pahasti tyhjän päälle.

Tunne siitä, että jonkun pitää uhrautua presidenttiehdokkaaksi, ei varsinaisesti ole signaali dynaamisesta ja voittavasta poliittisesta liikkeestä. Toisaalta sivuunkaan ei oikein voisi jäädä, kun SDP muuten kamppailee suurimman puolueen asemasta ja pääministerin paikasta 2019.

Sitä paitsi samaan aikaan presidentin kanssa äänestetään uusista maakuntavaltuustoista. Kuinka sosiaalidemokraatit voisivat tällaisessa asetelmassa vetäytyä varjoihin ja kulisseihin?

Sammutettuja lyhtyjä on puolue kokeillut kerran aikaisemmin, vuoden 1950 presidentinvaaleissa. Käytännössä sosiaalidemokraatit tukivat istuvaa presidenttiä J. K. Paasikiveä ja varmistivat tämän uudelleenvalinnan, niin kokoomuslainen kuin tämä taustaltaan olikin.

Tarjolla olisi nyt sama malli. SDP on ollut selvästi tyytyväinen Sauli Niinistön linjaan ja toimintaan ulkopolitiikan johtajana, jopa niin, että jännitteitä tuntuisi olevan enemmän presidentin ja tämän oman puolueen kokoomuksen välillä.

Mutta kuten alussa todettiin, presidentinvaali ei palaudu pelkiksi asiakysymyksiksi. Maan äiti tai isä on kliseinen kielikuva, mutta valtionpäämies on henkilönä edelleen samastumiskohde, joka persoonassaan kantaa kansalaisten identiteettien syviä kerrostumia ja toiveita.

Mikko Majander

Kirjoittaja on Kalevi Sorsa -säätiön toiminnanjohtaja

Kolumni

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen: Muuri ja omatunto – presidentinvaalipohdintaa

Ministeriaikanani sain ilon ja kunnian keskustella Saksan entisen liittokanslerin Helmut Schmidtin kanssa. Puhuimme tuntikausia kompromisseista, päätöksenteon ongelmista yleensä ja hallituspolitiikan johtamisesta erityisesti.

Vanha sosialidemokraatti totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan. Tätä neuvoa olen noudattanut.

Olen kovin otettu siitä luottamuksesta, että niin monet sosialidemokraatit mielellään näkisivät minut SDP:n presidenttiehdokkaana seuraavissa vaaleissa. Tästä johtuen on ollut aihetta pohtia syvällisemmin sekä Suomen tasavallan presidentin tehtävää että instituutiota itseään.

Presidentin rooli kansakuntaa kokoavana arvojohtajana sekä ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtajana on tärkeä. Tuntemani presidentit Mauno Koivisto, Martti Ahtisaari, Tarja Halonen ja Sauli Niinistö ovat erilaisista taustoistaan huolimatta onnistuneet tässä tärkeässä roolissa. Jokainen presidenttiehdokas tuo instituutiota koskevaan keskusteluun oman taustansa ja omat arvonsa.

Eduskunnan ulko- ja turvallisuuspoliittisessa selontekokeskustelussa muuan kansanedustaja totesi, että suomettuminen oli hänen ikäluokkansa sukupolvikokemus, joka vaikuttaa tänäänkin. Niinpä neuvostoajan varjo häilyy edelleen ulkopoliittisessa keskustelussamme. Ei ole syytä vaeltaa menneisyyden varjomaailmoissa – ei hämärtää kuulumistamme länteen, muttei myöskään leimata järkevää vakauspolitiikkaa.

Helmut Schmidt totesi, ettei johtajan ikinä kannata toimia omaatuntoaan vastaan, vaikka kansanvalta toisinaan nostaakin paineita myös siihen suuntaan.

Tällaiset puheet saivat pohtimaan eri ikäpolvien kokemuksia. Ikäluokalleni sukupolvikokemus oli Berliinin muurin murtuminen, joka toi yhteen kaksi Saksaa – ja yhdisti samalla Euroopan. Myös Irakin sodat ja niihin liittyvät kansainvälisten sääntöjen ja järjestyksen merkitykset koskettivat aivan toisella tavalla.

Ensimmäisessä Irakin sodassa (1990–) kansainvälinen yhteisö vastasi YK:n valtuutuksella Kuwaitin valtaukseen. Muistan, kuinka keskustelimme koulukavereideni kanssa Persianlahden sodasta ja sotien torjumisesta valtioiden yhteistyöllä. Ylikansallisiin sääntöihin perustuva järjestys näytti voimansa.

Näiden tapahtumien muistijälkien innoittamana toimin opiskeluaikana aktiivisesti Suomen Nuorten ja Opiskelijoiden YK-liitossa ja myöhemmin kansanedustajana Suomen YK-liiton puheenjohtajana. Uskon kansainväliseen järjestykseen, jossa YK:lla on keskeinen rooli – niin suurvaltapolitiikan tasapainottajana kuin laajemman turvallisuusajattelun edistämisessä.

En olisi tuolloin arvannut, että YK:n peruskirjan arvoja oikeusvaltiosta, ihmisoikeuksista tai demokratiasta niin avoimesti kyseenalaistetaan kuin tänä päivänä tehdään. Yhteisesti sovittujen sääntöjen puolustaminen on aina pienen valtion etu.

Myös toisen Irakin sodan (2003–) opetus oli samankaltainen. Irakin sota, joka käytiin ilman YK:n valtuutusta, syrjäytti Saddam Husseinin hallinnon, muttei tuonut vakaata hallintoa tilalle. Luotiin tyhjiö ja kylvettiin tyytymättömyyden ituja, joiden tuloksia näemme nyt aseellisten ryhmien terrorisoimassa Lähi-idässä. Osin aiemmin tehtyjen virheiden vuoksi ratkomme jälleen yhtä Irakin kriisiä.

Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla.

Suomen liityttyä EU:n jäseneksi olimme aviomieheni kanssa aikoinaan perustamassa Suomeen Eurooppanuorten yhdistystä. Ihmisoikeuksien, vapauden ja demokratian ympärille yhdistyvä Eurooppa on arvoyhteisö, johon olen kasvanut. Se on Suomelle tärkein talousyhteisö ja myös keskeisin turvallisuusyhteisö. Euroopan reunalla sijaitsevan Suomen paikka on selkeästi EU:n päätöksenteon ytimessä, ei millään ulommalla kehällä.

EU on kuitenkin isossa tienristeyksessä. Epävarmuus, pelko ja toivottomuus nostavat päätään eri puolilla. Miten jatkaa eteenpäin tilanteessa, jossa yksi suurista jäsenmaista on jättämässä unionin? Onko Brexit myös EU:n exit vai syntyykö kriisistä entistä tiiviimpi integraatio? Jälkimmäinen olisi Suomen ja muidenkin EU-maiden etu.

Helpoiksi vastauksiksi tarjotaan ahdasta kansallismielisyyttä ja oman talouden suojaamista. Niiden varaan ei tulevaisuutta voi rakentaa ainakaan Suomen kaltainen kansakunta, joka elää viennistä ja kansainvälisestä kanssakäymisestä.

EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä.

Mikään yksittäinen jäsenmaa ei yksinään selviä maailmanlaajuisten haasteiden edessä. Jos EU:ta ei olisi, se pitäisi keksiä. Me tarvitsemme kansainvälistä yhteistyötä. EU:n tulee osoittaa, että sen kautta kyetään vahvistamaan sekä sisäistä että ulkoista turvallisuutta. Oman kokemukseni pohjalta uskon, että EU siihen pystyy.

Unionia koskevat odotuksemme ovat samat kuin omissa kansallisvaltioissamme: haluamme ennen kaikkea turvaa, oikeudenmukaisuutta ja vakautta. Niitä voi rakentaa tiiviimmällä turvallisuusyhteistyöllä, sosiaalisen lainsäädännön ja talouskurin kautta. EU:n on säntillisemmin kuin tähän asti myös noudatettava yhteisesti sovittuja päätöksiä. Vain siten se saa nykyistä vahvemman kansalaisten tuen ja hyväksynnän.

Arvopohjaisen ulkopolitiikan, eurooppalaisen integraation ja sääntöperustaisen kansainvälisen yhteistyön puolustamiseksi on todellakin tehtävää. Suomen tulee vastaisuudessakin olla reilu kumppani, tiivis osa Eurooppaa, suhtautua mutkattomasti naapureihinsa ja edistää intohimoisesti maailmanlaajuista oikeudenmukaisuutta ja kestävää kehitystä.

Nämä näköalat tekevät presidenttiehdokkuudesta hyvin kiinnostavan. Mutta.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea.

Olimme viime viikonlopun perheen kanssa Berliinissä, jossa tapasin myös työtovereita ministeriajoiltani. Eräänä iltana syötin iltaruokaa lapsellemme. Taustalla kuului Ylen Varamummon tunnusmusiikin säveliä ja laulua.

Aukion toisella puolella Kanadan pääministeri Justin Trudeau saapui lähetystönsä iltavastaanotolle ennen siirtymistä Münchenin turvallisuuskonferenssiin. Aukion keskellä kulkee tuo nyttemmin puretun Berliinin muurin linjaus.

Myös näiden kahden todellisuuden välissä tuntui mielessäni kulkevan muuri, jonka purkaminen ei ole ollut helppoa. Velvollisuudentuntoni lasikattojen murtajana sanoo, että myös naisilla kaikkien töiden ja kaikkien elämänurien tulee olla yhdistettävissä perhe-elämään.

Presidentinvaali tarkoittaa kuitenkin käytännössä vajaan vuoden kokonaisvaltaista kampanjaa, jota käydään joka puolella maata ja jota ei voi ulkoistaa kenellekään muulle. Kysehän on valtionpäämiehen tehtävään pyrkimisestä. Kyse on henkilövaalista, jonka voittajan tarkoitus on olla kansakunnan arvojohtaja ja ulko- ja turvallisuuspolitiikan johtaja.

Pohdinta on ollut monimutkainen prosessi, mutta ratkaisu kiteytyy yksinkertaiseen valintaan: kuuntelen omantuntoni ääntä. Olen tullut tulokseen, että tässä elämäntilanteessa jatkan työtäni aktiivisena parlamentaarisena vaikuttajana niissä tehtävissä, joita minulle suodaan. Vapaa-aikani vietän perheen – mieheni ja lapsemme – kanssa.

En siis ole käytettävissä SDP:n presidenttiehdokkaaksi vuonna 2018. Valinta oli vaikea. Aika tekee valinnasta poikkeuksellisen tärkeän, mutta sama aika on tarjolla minulle ja perheelleni vain kerran. Uskon, että puolueemme nimeää presidentinvaaleihin erinomaisen ehdokkaan. Ja tiedän, että sopivia ehdokkaita on useita. Aion omalta osaltani tehdä työtä SDP:n vaalimenestyksen eteen, ja olen tämän myös puolueen puheenjohtajalle kertonut.

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).

Jutta Urpilainen

Kirjoittaja on kansanedustaja (sd.).