Netti on muokannut radikaalisti käsitystämme yksityisyydestä.

– Nykyään on mahdotonta, että henkilötietoja ei laittaisi mihinkään, tietokirjailija Petteri Järvinen sanoo.

– Henkilötietojen varaan on syntynyt kokonainen datatalous.

Otetaan esimerkiksi Google, jonka hakupalveluja ja sähköpostia käytetään hyvin paljon. Ne toimivat erittäin hyvin ja ovat käyttäjille ilmaisia. Mainokset ovatkin Googlen tärkein tulonlähde. Nettijätti hankkii monenlaisia tietoja, kuten käyttäjien hakuhistoriaa ja selauskäyttäytymistä, jotta se pystyisi kohdistamaan mainokset tarkasti ja tehokkaasti. Mainostajat puolestaan ovat valmiita maksamaan siitä, että heidän tuotteitaan markkinoidaan halutuille kohderyhmille.

Näin jälkikäteen ajatellen: olisihan se ollut yksityisyyden säilymisen kannalta parempi, jos internetin sisältöjen ja palvelujen käyttäminen olisi tehty käyttäjille maksulliseksi. Eli olisi ollut jonkinlainen maksunappi, jolla käytöstä veloitetaan. Netin käyttäminen on ollut aivan alusta asti käytännössä ilmaista. Mutta ilmaisuus on tietysti vitsi, aina täytyy olla maksaja. Tässä tapauksessa lompakon nyörejä löysäävät yritykset, jotka maksavat mainostilasta ja vastaavista palveluista.

Käyttäjät luopuvat vapaaehtoisesti tiedoistaan vastineena nettipalvelujen käyttämisestä. Kyse ei ole siis siitä, että nettijätit urkkisivat laittomasti tietoja.

Paluu vanhaan aikaan on utopiaa, eli että kaikki henkilötiedot pidetään salaisina eikä mitään tietoja nettipalveluihin anneta.

– Tosin olihan ennenkin osa henkilötiedoista julkisia, esimerkiksi paperisesta puhelinluettelosta löysi osoitteet ja puhelinnumerot. Ero menneeseen on kuitenkin se, että silloin ei ollut mitään helppoa tapaa, jolla paperilla olevia asioita olisi voinut taloudellisesti hyödyntää, Järvinen sanoo.

– Maailma on muuttunut, ja samalla yksityisyyden suojan käsite myös elää ja muuttuu tässä ajassa.

Periaatteessa yksityisyyden suoja kuuluu ihmisoikeuksiin. Se tarkoittaa henkilön oikeutta pitää yksityiselämänsä ja henkilötietonsa suojassa. Se tarkoittaa myös valtaa päättää, milloin, miten ja missä määrin henkilökohtaisia tietoja jaetaan toisten kanssa.

Netistä ja digitaalisista palveluista on muodostunut laaja hetteikkö, jossa useimmilla on vaikeuksia hahmottaa, mitä tulisi varoa ja minkä pelkääminen on aiheetonta.

– Ihmiset käyttäytyvät melko ristiriitaisestikin. Osa suojelee joitakin henkilötietoja viimeiseen asti, ja toisaalla kuitenkin levittää toisenlaisia tietoja, joita ennen suojattiin hyvinkin tarkasti, Järvinen sanoo.

Hän viittaa muun muassa terveystietoihin tai poliittisiin mielipiteisiin. Ne pidettiin vanhassa maailmassa visusti piilossa, mutta nyt niistä saatetaan avautua Facebookissa pidäkkeettömästi.

– Ihmisethän suorastaan julistavat somessa, ketä äänestävät. Siellä saatetaan kertoa esimerkiksi päihderiippuvuudesta tai muista ongelmista, mikä vielä kymmenen vuotta sitten ei olisi tullut kysymykseenkään, Järvinen sanoo.

Ja sitten on tietysti persoonakohtaiset erot: yksi pelkää hyvin neuroottisesti oman yksityisyytensä puolesta, kun taas toiset ovat liikkeellä hälläväliä-asenteella.

– Hysterian tai laissez-fairen (suom. antaa mennä) sijaan kannattaisi valita keskitie. Monet eivät halua antaa henkilötunnustaan mihinkään palveluihin, ei edes sellaisiin, joissa se on lakisääteinen ja henkilön omaksi eduksi, Järvinen sanoo.

– Oleellista on, että ihmiset hahmottaisivat, minkälaisia tietoja kannattaa antaa. Täydellinen tietojen salaaminen ei ole enää mahdollista, ja se kääntyy helposti yksilön omaa etua vastaan.

EU:n sääntelyn vuoksi nettiä selaava joutuu tuon tuosta hyväksymään verkkosivujen evästeiden käytön. Sen myötä olemme tulleet tietoiseksi evästeistä ja siitä, että meidän selaushistoriaamme käytetään erilaisiin kaupallisiin tarkoituksiin. Evästeiden käytön voi toki kieltää tai sitä voi rajoittaa, ja evästeitä voi poistaa koneelta käytön jälkeen.

– Yksityisyyttään suojeleva saa nähdä tosin paljon vaivaa, jos alkaa poistaa selaimesta evästeitä jokaisen käytön jälkeen. Monet palvelut toimivat huonosti tai eivät näytä kaikkia tietoja, jos evästeiden käytön kieltää.

(Juttu jatkuu kuvan alla)

Henkilötiedot ovat valuuttaa digitaloudessa.

– Sehän on maksuväline, jolla me maksamme rahan sijaan. Siinä mielessä on epäreilua, että kansalaiset käyttävät ilmaisia palveluja vaikkapa Googlelta, Facebookilta ja muilta somejäteiltä, ja samaan aikaan vaativat, että heitä ei saisi seurata lainkaan eikä heille saisi markkinoida, Järvinen sanoo.

– Se on täysin epärealistinen asenne, koska nämä palvelut eivät ole ilmaisia, vaan ne täytyy rahoittaa jollakin tavalla. Ja ihmiset antavat mieluummin henkilötietonsa kuin rahansa.

Järvisen mielestä suurin ongelma on se, että pelikenttä muuttuu koko ajan ja tietoja kysytään niin monessa paikassa. Yksityiset henkilötiedot voivat päätyä hyvinkin yllättäviin käyttötarkoituksiin.

– Emme voi aina edes hahmottaa, mitä niillä tehdään, joten on vaikea hahmottaa, mitä tietoja kannattaa luovuttaa ja mitä ei. Arvaamattomuus ja kehityksen nopeus ovat ongelma, Järvinen sanoo.

– Ja sitten media nostaa esiin joitain raflaavia ja harvinaisia erikoistapauksia, jotka pelottelevat ihmisiä aivan turhaan. Kaiken tämän keskellä on vaikea säilyttää maalaisjärkensä.

Lopulta moni turhautuu koko asiaan eikä jaksa huolehtia yksityisyyden suojasta. Ajatellaan, että ei minulla ole mitään salattavaa.

– Mutta ei sekään ole hyvä, koska väärissä käsissä henkilötiedot, varsinkin suurena massana, ovat rahanarvoisia, ja niitä voidaan käyttää monenlaisiin huijauksiin ja häirintöihin.

Takavuosina kohistiin paljon identiteettivarkauksista. Medioissa kerrottiin tapauksista, joissa varastettua identiteettiä oli pystytty hyödyntämään rikollisiin tarkoituksiin. Nyt identiteettivarkauksista ei ole enää puhuttu paljonkaan.

– EU:n tietosuoja-asetuksen myönteinen vaikutus on ollut se, että Suomen sisällä identiteettivarkauden tekeminen on paljon vaikeampaa kuin aikaisemmin, ja sillä voi tehdä entistä vähemmän vahinkoa. Kiusaa niillä voidaan edelleen tehdä, Järvinen sanoo.

Teknologian kehittyminen on auttanut havaitsemaan varhaisessa vaiheessa erilaiset petosyritykset, kuten identiteettivarkaudet ja luottokorttihuijaukset.

– Näiden tilalle ovat tulleet kalastelut ja muun muassa Omavero- ja Omakanta-huijaukset. Ja niissä huijatut summatkin ovat suurempia. Juuri oli uutinen sadantuhannen euron Omavero-huijauksesta. Luottokorttipetoksilla ei päästy lähellekään tällaisia summia, Järvinen sanoo.

Samaan aikaan, kun teknologia on suojannut paremmin kansalaisia, se on tuonut uusia työkaluja rikollisille. Huijauksien apuna on käytetty tekoälyn kielimalleja, joilla ulkomaalaiset rikollisetkin ovat pystyneet luomaan entistä uskottavampia viranomaissivustojen näköisiä huijaussivustoja ja viestejä. Vielä viime vuosikymmenen puolella suurin osa huijaus- ja kalasteluyrityksistä oli niin kömpelösti tehtyjä, että monikaan ei langennut niihin.

Omia tietoja kukin saa jakaa, mutta toisten tietojen levittely onkin jo mutkikkaampi asia. Teemme sitä hyvinkin paljon, koska useimmat jakavat oman osoitekirjansa some-palvelun käyttöön. Esimerkiksi Whatsappia on vaikea käyttää, jos ei luovuta puhelimen osoitekirjaa palvelulle.

– Osoitekirja voi siirtyä sieltä ties minkälaiseen käyttöön, ja mukana voi mennä myös sellaisten henkilöiden nimiä, jotka itse eivät ole somessa. Emme siis suojele heitä, Järvinen sanoo.

– Tällainen harmittomalta vaikuttava asia voi olla iso virhe, mielestäni ehkä jopa laitonta. Eihän meillä ole oikeutta levittää muiden henkilöiden tietoja, jokainen voi antaa omansa.

EU on yrittänyt tietosuoja-asetuksen avulla suitsia henkilötietojen holtitonta keräilyä ja luoda pelisääntöjä datatalouteen. Sääntely on vaikea kohdentaa niin, että epätoivotuilta seurauksilta vältyttäisiin. Jos kansalainen haluaa itse luovuttaa henkilötietonsa, niin lainsäätäjän on vaikea estää sitä.

– Kuluttajan täytyisi tehdä valistunut ja tietoinen valinta, antaako tietonsa esimerkiksi Tiktokin kaltaiselle toimijalle, joka voi käyttää tietoja mielipiteiden muokkaamiseen. Se on ongelma myös kyberturvallisuuden kannalta, koska tietojen käytön ulottuvuuksia on vaikea hahmottaa, Järvinen sanoo.

Hän nostaa esiin kaksi melko tavanomaista tietoa, joiden levittelemistä kannattaisi harkita.

– Puhelinnumero on yllättävän kriittinen, koska se toimii kansainvälisesti eräänlaisena henkilötunnuksena. Sitä ei osata samalla tavalla varoa kuin esimerkiksi pankkitilin numeroa. Samoin syntymäaika voi olla kriittinen, koska moni käyttää sitä pin-koodina.

Yksittäinen ihminen voi kokea tietojen keräilyn kiusalliseksi, koska siinä tulee tunne, että joku on tirkistelemässä juuri minua. Lähes poikkeuksetta siitä ei ole kyse. Meistä halutaan tietoa massana.

– Suuret huijaukset perustuvat lähes aina massaan, ja silloin huijarit eivät lähde paljon käsityötä tekemään, Järvinen sanoo.

– Tietysti jos ihminen on vaikutusvaltaisessa asemassa, niin huijareita voi kiinnostaa tiedonmuruset, joilla pääsee ujuttautumaan esimerkiksi yritysjohtajan tai poliitikon sisäpiiriin.

Tietoja keräilemällä ei myöskään saada välttämättä kovin tarkkaa profiilia yksilöstä ja tämän mielenkiinnon kohteista, vaikka näin usein vakuutellaan.

– Google on kerännyt vuosien varrella paljon minustakin paljon tietoa ja se tuntee minut varmaan aika hyvin, mutta jostain syystä mainokset eivät osu kovinkaan hyvin, Järvinen sanoo.

– Yrityksillä on tietoa liikaa suhteessa siihen, mitä ne pystyvät järkevästi käyttämään. Datan kerääminen on liian helppoa, mutta mikään yritys ei pysty hyödyntämään sitä optimaalisesti. Massaa on jo kerta kaikkiaan liikaa.

Kellosepän tarkan profiilin analysoimisen sijaan some- ja videopalveluiden algoritmeissä piilee toisenlainen vaara.

– Algoritmien valta on huolestuttavaa. Niiden ei tarvi välttämättä edes tietää meistä kovin paljon. Ne voivat vain syöttää samaa videota, koska jotkut muut ovat peukuttaneet sitä, Järvinen sanoo.

Videoilla voidaan muokata suurten massojen poliittisia kantoja ja ruokkia polarisaatiota.

– Se voi olla suhteellisen anonyymiä, mutta silti hyvin osuvaa, ja siten ohjaa meitä. Juuri tämän takia videopalvelut ovat pelottavia omassa vallassaan. Ei niinkään tietojen urkinnan vuoksi, vaan siksi että algoritmit pystyvät ohjaamaan meidän ajattelua aivan huomaamatta.