Kesä menee kohisten kohti loppuaan, ja iso joukko suomalaisia on palannut sorvin ääreen. Maamme hallitus rämpii kohusta toiseen, eikä isäntää tunnu löytyvän, joka sanoisi painavan sanan ja ottaisi suunnan haltuunsa.

Hyvinvointialueet taistelevat taloutensa kanssa, ja kansalaiset puolestaan miettivät, saavatko he tulevaisuudessa perusterveydenhuollon palveluja lainkaan – ja jos saavat, niin mistä.

Vaalit lähestyvät, ja näkyvyyttä on saatava keinolla millä hyvänsä, jotta pesti eduskunnassa jatkuisi. Tämä tuntuu olevan tämänhetkisen poliittisen elämän yksi ilmiöistä.

Sakset ovat heiluneet, ja vähempiosaisten asemaa yhteiskunnassa on heikennetty.

MIELENKIINNOLLA odotan valtiovarainministerin esityksiä hallitukselle vuoden 2027 talousarviosta.

Pystyykö ministeriö tekemään esityksen, jolla julkisen talouden velkaantumista saadaan oikeasti hillittyä, vai käykö jälleen kuten aikaisempina vuosina; velkamäärä jatkaa kasvuaan.

Pienituloisilta on jo leikattu, vaikka Mauri Peltokangas (ps.) silmälasit otsalla muuta aikanaan lupaili. On aiheellista kysyä, kuinka pitkälle tätä linjaa voidaan jatkaa, ja millaisia seurauksia sillä yhteiskunnalle on.

Hyvinvointialueiden taloudellinen ahdinko ajaa alueita tekemään ratkaisuja, jotka eivät ole miellyttäviä kenellekään. Palveluja keskitetään ja toimipisteitä karsitaan, samalla kun ihmisille luvataan, että palvelut ovat edelleen saavutettavissa.

Monen kansalaisen näkökulmasta todellisuus voi kuitenkin olla aivan toinen.

MIELESTÄNI olisi ehkä ollut järkevämpää panostaa omalääkäri-omahoitaja-konseptiin ja turvalliseen, sujuvaan hoitosuhteeseen ennen kuin alettiin käyttää suuria summia seiniin, uusiin rakenteisiin ja toimintojen keskittämiseen.

Meillä oli jo olemassa oleva infrastruktuuri, ja ihmiset olisivat voineet asua siellä missä nytkin. Samalla perusterveydenhuollon palvelut olisivat pysyneet lähellä ihmisiä.

Pysyvässä hoitosuhteessa sekä potilas että lääkäri ja hoitaja oppivat tuntemaan toisensa. Joka käynnillä ei tarvitsisi aloittaa alusta ja kertoa koko sairaushistoriaa uudelleen.

Kun oma lääkäri ja omahoitaja tuntisivat potilaan tilanteen, aikaisemmat tutkimukset, sairaudet ja hoidot, voitaisiin hoitoa suunnitella kokonaisuutena.

Tärkeintä olisi, että joku ammattilainen tuntisi potilaan tilanteen ja pystyisi huolehtimaan siitä, ettei ihminen putoa palvelujärjestelmän eri luukkujen väliin.

Perusterveydenhuollon pitäisi olla lähellä ihmistä, ei pelkästään lähellä hallintoa. Jos tavoitteena on säästää julkisia varoja, pitäisi samalla kysyä, mistä syntyvät parhaat ja pitkäaikaisimmat säästöt.

Onko järkevää keskittää palveluja yhä kauemmas ihmisistä ja katkaista hoitosuhteita, jos seurauksena on myöhemmin raskaampien ja kalliimpien palvelujen tarve?

TÄSSÄ OLISI myös hallitukselle ja hyvinvointialueille paikka katsoa hieman pidemmälle kuin seuraavaan budjettivuoteen.

Kansalainen ei kaipaa lisää hallinnollisia rakenteita, vaan toimivaa terveydenhuoltoa, jossa hänet tunnetaan ja jossa apua saa silloin, kun sitä tarvitsee.

Syksyn ja tulevan vuoden suuri kysymys onkin: saadaanko julkinen talous tasapainoon niin, ettei samalla murenneta niitä peruspalveluja, joiden varaan suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on rakennettu?

Kirjoittaja on aluehallituksen jäsen (sd.) ja kaupunginvaltuuston varapuheenjohtaja Kannuksesta.